sunnuntai 20. marraskuuta 2016
Yhden viikon FAQ | Banaani-suklaafudge
Tällä viikolla olen miettinyt muun muassa, että:
Miten aamu-uinnin jälkeistä oloa voisi pullottaa? Tai sitä tunnetta, mikä tulee tuntemattoman kanssa saunan lauteilla käydystä keskustelusta? Sitä sellaista lämmintä, lohdullista varmuutta siitä, että vaikka meistä suomalaisista ja ihmisistä ylipäätään sanottaisiin mitä tahansa, niin kyllä meissä on myös paljon samaa. Saunassa ainakin.
Onko nyt talvi? Vai palattiinko lumien sulamisen myötä syksyyn? Mikä määrittää talven? Kalenteri vai hanki?
Miksi entuudestaan tuntemattomaan kahvilaan meneminen emmityttää?
Monelta viimeistään pitäisi pukeutua arkiaamuisin? Jos on kahdeltatoista vielä yöpaidassa, pitääkö huolestua?
Mikä tekee fudgesta fudgen, browniesta brownien, mutakakusta mutakakun? Mikäköhän tuossa kuvassa nyt oikeaoppisesti on?
Voisiko vohveliraudalla paistaa joulutorttuja? Laittaa voitaikinalevyn paistolevyille, kannet muutamaksi minuutiksi kiinni ja tadaa? Hillot päälle ja heti suuhun?
Voiko ihminen olla samaan aikaa kiireinen ja tylsistynyt?
Miten jonkun ihmisen voi tunnistaa poiskäännetystä poskesta, hupusta, siluetista? Miksi juuri ne ihmiset, ne jotka tunnistaa puolella vilkaisulla kahdenkymmenen metrin päästä, monesti myös jäävät sellaisiksi - poiskääntyneiksi silueteiksi?
Pitäisikö yhden kappaleen mittaisista soittolistoista tuntea häpeää? Olen kuunnellut samaa kappaletta koko viikon. Uudelleen ja uudelleen. Toistokertoja täytyy olla jo satoja. Teininä minulla oli Demi-kalenteri. Siihen merkattiin joka kuukauden päätteeksi kuun suosikkikappale (ja meikki, tv-sarja, kaveri ja kundi). Kirjattakoon ylös, että marraskuun 2016 kappale on Mikko Joensuun Dying Rain.
Miten hyvältä tuntuukaan lukea! Parina viime vuotena en ole saanut kuin vain muutaman kirjan luettua loppuun saakkaa. Hankin kyllä kirjoja, ostan ja lainaan niitä, pakkaan toiveikkaana matkalukemiseksi, pinoan yöpöydälle ja nojatuolin viereen. Uusin viisi kertaa ja palautan lopulta myöhässä. Harvoin kuitenkaan saan luettua kokonaan. Nyt sain, ja vielä kerralla: yhdessä päivässä, yhdeltä istumalta, yhden poikkeuksellisen kauan kestäneen viinilasin ääressä. Kirjattakoon ylös, että marraskuun 2016 kirja on Hanna Weseliuksen Alma!
Eilen näin tytön, jolla oli lippalakki, jossa luki RIP YOUTH. Lipan alla oli tummaksi rajatut silmät ja niissä terävä katse. Suussa oli laiskasti jauhautuva purkka. Välillä suusta tippui myös sanoja. Ne koskivat iltaa, kaljaa ja sitä, miten päästä kahdentoista jälkeen Konalasta keskustaan. Teki mieli sanoa tytölle, että ei hätää, ei sinun nuoruutesi ole mihinkään kuollut.
Olenko minä vielä nuori? Jollain mittareilla kyllä, toisilla en todellakaan. Idols-osallistujana, startup-yrittäjänä tai ensisynnyttäjänä en olisi enää mainittavan nuori. Joitain portteja on sulkeutunut jo kokonaan. Viulistia tai ammattiurheilijaa minusta ei voi enää tulla. Eikä sillä, olenko koskaan halunnut viulistiksi tai urheilijaksi, ole tässä ajatusleikissä väliä. Tai sillä, onko nuoruus edes jokin kaivattava asia. Nuorenahan sitä oli kaikesta epävarma, siis vieläkin epävarmempi kuin nyt. Ei tiennyt edes, miten päästä Konalasta keskustaan.
Mutta kunhan mietin.
Banaani-suklaafudge
alkuperäinen ohje täältä
16 palaa
1 kypsä banaani
2 kananmuna
1 dl juoksevaa hunajaa
1,2 dl kaakaojauhetta
0,75 dl täysjyvävehnäjauhoja
hieman jauhettua vaniljaa
hieman suolaa
(2 tl hienoksi jauhettua kahvia)
0,75 dl kookosöljyä
75 g tummaa suklaata
25 g suklaata
seesaminsiemeniä ja pähkinöitä
1. Soseuta banaani ja yhdistä se kananmunien kanssa. Sekoita joukkoon hunaja.
2. Yhdistä kaakaojauhe, vehnäjauhot, vanilja, suola ja halutessasi jauhettu kahvi.
3. Sulata kookosöljy ja suklaa mikrossa tai kattilassa.
4. Yhdistä kaikki aineet keskenään. Sekoita taikina tasaiseksi, mutta älä sekoita liikaa!
5. Kaada taikina voideltuun vuokaan (20 cm x 20 cm). Paista fudgea 175 asteessa noin 20 minuuttia.
6. Vetele sulatetulla suklaalla raitoja jäähtyneen fudgelevyn päälle. Ripottele päälle siemeniä ja pähkinöitä. Leikkaa kokonaan jäähtynyt fudge paloiksi.
Keittiössä soi: Postiljonen
tiistai 15. marraskuuta 2016
Tekemistä ikävä | Punasipuli-purjopiirakka
Viikonloppuna olin keikalla. Seisoin kaukana lavasta, huonolla paikalla. Ihmistiheikön läpi en nähnyt lavalta muita kuin rumpalin. En tosin häntäkään kuin silloin tällöin, sillä hän kokovartaloheilui niin että katosi jatkuvasti kuvasta. Rumpali kallisteli ja kääntyili jakkarallaan, ravisteli päätään, kauhoi välillä tukkaa pois silmien edestä. Oli ja soitti täysillä.
Kun olin lapsi, ja vielä vähän vanhempanakin, sanotaan 15-vuotiaaksi asti, minut tunnetiin siitä, että kämmeneni olivat aina värikkäiden viivojen peitossa. Olin kova piirtämään, ja kun piirsin, unohdin rajat. En ajatellut sitä mihin paperi päättyi tai mistä käsi, pöytä tai pöytäliina alkoi. Seurasin tussista lähteviä viivoja niin keskittyneesti, että olin lopulta itsekin niiden peitossa.
Itse en kiinnittänyt värjääntyneisiin käsiini juurikaan huomiota. Muutaman vuoden takaisessa luokkakokouksessa kävi kuitenkin ilmi, että tahroista oli tullut tavaramerkkini; asia, jonka muut olivat laittaneet merkille ja josta minut edelleen muistettiin.
Katsoessani riehuvaa rumpalia, mietin käsiäni. Tai lähinnä niitä aikoja, kun ne olivat jatkuvasti raidalliset. Ja yhtäkkiä olin rumpalille ihan hirveän kateellinen. Minäkin haluan heilua noin, ajattelin. Haluan olla jostain niin innoissaan, että en meinaa tuolilla pysyä. Haluan taas tahraiset kädet, maalin tai taikinan tai hien takuttaman tukan. Haluan hengästyä ja väsyä ja silti haluta jatkaa. Haluan keskittyä niin että katoan, ja kadotessani löytää sen jonkin minkä äärellä olen juuri oikeassa paikassa.
En aio sanoa, että se jokin olisi sipulipiirakka. Niin hyvä kuin siitä tulikin, sen tekeminen ei täyttänyt tekemisen nälkääni. Mutta eilen, katsoessasi käsiäni taikinassa, jossain missä ne eivät ole olleet pitkään aikaan, tunsin jonkinlaista helpotusta. Hetkessä oli jotain samaa kuin ensimmäisessä pyöräilyssä talven jälkeen. Sitä aloittaa rauhallisesti, arastelee kuivuuttaan kitiseviä ketjuja ja varoo vielä mahdollisesti liukasta maata.
Salaa kuitenkin riemuitsee jo siitä, että ennen pitkää mennään taas lujaa.
Pohja:
2 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
100 g voita
2-3 rkl vettä
3 valkosipulinkynttä
3 isoa punasipulia
20 cm:n pala purjoa
2 rkl voita
2 dl kermaviiliä
1 dl maitoa
3 kananmunaa
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl kuivattua rosmariinia
1 tl hunajaa
1 tl omenaviinietikkaa
1. Tee ensin pohja. Sekoita keskenään jauhot, suola ja pehmeä voi. Lisää vettä vähitellen ja sekoita taikinaa käsin, kunnes se pysyy kasassa.
2. Painele taikina voidellun piirakkavuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja reunoille. Laita vuoka vartiksi kylmään. Pistele piirakkapohjaan haarukalla reikiä. Esipaista pohjaa 10 minuuttia.
3. Kuumenna paistinpannulla voita. Hienonna valkosipulit ja leikkaa purjo ja punasipulit renkaiksi. Lisää kasvikset pannulle ja anna niiden hautua kannen alla kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Yhdistä kermaviili, kananmunat, mausteet, hunaja ja omenaviinietikka.
5. Levitä sipuli-purjotäyte esipaistetulle piirakkapohjalle. Kaada päälle kermaviiliseos.
6. Paista piirakkaa 200 asteessa noin 30 minuuttia.
Keittiössä soi: Fruit Bats, Graeme James, Mikko Joensuu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)