Sulle, mulle, hälle, tolle | Herkkuja rauhalliseen jouluun

Meillä on ensi viikolla joulujuhla. Tiedän nyt jo, että tuoleja ei tule riittämään kaikille. Niitä täytyy hakea naapurista, ellemme sitten istu vuoroissa. Tai sylikkäin? Lautasia pitäisi olla tarpeeksi, varsinkin jos lautasen käsitettä vähän venytetään. Haarukoita ja veitsiä kyllä piisaa - niitä on tullut kirpputoreilta kerättyä vuosien aikana ihan häkellyttävä määrä - joskaan kahta samanlaista ei varmastikaan löydy. 

Pitkästä lankusta ja pukkijaloista kootun pöydän ajattelin peittää lakanoilla. Sitten nousta seisomaan varovaisesti sen päälle ja teipata kattoon jouluvalot. Laittaa säilykepurkkeihin tuikut ja tiskattuihin viinipulloihin torilta ostetut neilikat.

Pöytään istuva porukka on kirjava: ikähaarukkaakin on melkein neljäkymmentä vuotta. Pöytään tullaan erilaisista taustoista, erilaisia polkuja pitkin. Siinä se ihanuus onkin - että kaikesta huolimatta kaikki lopulta päätyvät juuri sen yhden ja saman pöydän ääreen. Kaikille on paikka. Ehkei tuolia, mutta paikka kuitenkin.

En ihan äkkiä keksi mitään ilahduttavampaa. Vaikka miettisin vähän kauemminkin, tuskinpa sittenkään. Olen pöytäseurueestani, kummallisesta ja siksi ainutlaatuisesta, kovin onnellinen. Siinä porukassa, eroistamme huolimatta, samaan pöytään mahtuminen on helppoa. 

Aina se ei kuitenkaan mene niin - jouluna varsinkaan. Silloin kokoontuu myös paljon sellaisia seurueita, joiden jakamana isokin pöytä tuntuu käyvän liian ahtaaksi liian pian. Ihan vieressäkin istuva ihminen voi tuntua kaukaiselta.

Eroja - jotka niin monesti tulee mieltäneeksi toisen puutteiksi tai virheiksi – on helppo löytää. Niihin on myös helppo jumiutua. Siksi jo viime vuonna kirjoitin siitä, miten joulun alla ei tulisi tehdä muistilistoja, vaan unohduslistoja: listoja asioista, jotka voi antaa anteeksi tai painaa villaisella, koska on joulu. Jotain hyvää, jotain yhteistäkin nimittäin varmasti löytyy, jos sitä vain on halua etsiä.

Mitä sitten voisi tarjota tukeakseen yhteisen sävelen löytymistä? Mitä kattaa pöytää, jonka äärellä istuu monessa mielessä erilaisia ihmisiä? Mikä maistuisi mahdollisimman monelle? 

Tein pari sympaattista esimerkkiherkkua, jotka ovat samaan aikaan tuttuja ja silti kivasti toisenlaisia, munattomia ja maidottomia. (Jos hunajan korvaa vaahterasiirapilla tai sokerilla, myös kokonaan vegaanisia.) Ennen kaikkea ne ovat äärimmäisen yksinkertaisia ja vaivattomia – täydellisiä keittiöihin, joihin on julistettu joulurauha. Lisää rauhaa edistäviä ehdotuksia löytyy K-ruoan Stressitön joulu –teemasivulta. Oikopolku-sivulle on koottu vinkkejä, miten saada enemmän vähemmällä. Suklaakuorrutteiden ja glitterin ystävänä, ekstrajuuston ottajana yleensä tuhahtelen sanonnalle less is more, mutta kun stressistä ja joulusta on kyse, se taitaa kerrankin pitää paikkansa.
 

Viikuna-vaniljapiiras (maidoton ja munaton)
9 isoa palaa, 16 pientä

1,2 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
3 dl vehnäjauhoja
0,5 tl kanelia
0,5 tl jauhettua kardemummaa
1 tl sitruunankuorta
1 vaniljatangon siemenet
ripaus suolaa
4 rkl omenasosetta
125 g voita
7 tuoretta viikunaa
3 rkl pähkinöitä (esim. hasselpähkinöitä)
2 rkl kaurahiutaleita

1 dl tomusokeria
1 rkl hunajaa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
1-2 rkl sitruunamehua

1. Sekoita keskenään sokeri, leivinjauhe, vehnäjauho, kaneli, kardemumma, sitruunankuori, vaniljatangon siemenet ja suola.
2. Kuutioi voi. Nypi se ja omenasose kuivien aineiden joukkoon, kunnes taikinasta tulee tahmean murumaista.
3. Viipaloi viikunat.
4. Ota noin desilitra taikinaa syrjään ja levitä loput leivinpaperille. Painele taikinasta noin 20 cm x 20 cm kokoinen neliö. Voit myös käyttää kaulinta.
5. Levitä viikunaviipaleet taikinalevylle.
6. Rouhi pähkinät. Sekoita pähkinärouhe ja kaurahiutaleet lopun taikinan joukkoon. Jos muru tuntuu liian kuivalta, lisää hieman omenasosetta.
7. Levitä rouhe viikunoiden päälle.
8. Paista piirakkaa 180 asteessa noin 25 minuuttia.
9. Sekoita keskenään tomusokeri, hunaja ja vanilja. Lisää sitruunamehua vähitellen, kunnes kuorrutteesta tulee sopivan notkeaa. Valuta kuorrutetta jäähtyneen piirakan päälle.

Sitruksinen hehkujuoma
2:lle

3 isoa appelsiinia
puolikkaan limen mehu
0,75 dl hyvää glögitiivistettä
peukalon kokoinen pala inkivääriä
1 tl hunajaa
2 kanelitankoa
1 halkaistu vaniljatanko
1 rkl kardemumman siemeniä / 1 tl jauhettua kardemummaa
1,5 dl vettä

1. Purista appelsiinien ja puolikkaan limen mehu.
2. Laita mehut kattilaan glögitiivisteen ja mausteiden kanssa. Jos haluat, voit pilkkoa inkivääriä hieman pienemmäksi. Anna juoman kiehua rauhallisesti noin 15 minuuttia. Maista juomaa - jos se on liian makeaa, lisää lopuksi tarvittava määrä kiehuvaa vettä.
3. Laita laseihin hedelmäviipaleita ja granaattiomenan siemeniä. Kaada päälle kuuma juoma ja nauti heti.

Kookospusut (maidoton, munaton, gluteeniton)
16 kpl

5 dl kookoshiutaleita
5 rkl kookosöljyä
2 rkl kookosmaitoa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
4 rkl hunajaa
225 g maidotonta tummaa suklaata

1. Sekoita keskenään kookoshiutaleet, juokseva kookosöljy, kookosmaito, vanilja ja hunaja. Jos haluat, voit laittaa massan blenderiin ja ajaa sen tasaiseksi.
2. Pyöritä massasta palloja ja litistä niitä hieman. Laita pusut hetkeksi kovettumaan kylmään.
3. Sulata suklaa. Kasta kookospusut suklaaseen ja nosta ritilälle kuivumaan. Säilytä kookospusuja kylmässä.


Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: Bronze Radio Return, The National Parks

Tapahtui New Yorkissa | Paprika-tofupasta

Kun olin 15-vuotias, matkustin New Yorkiin. Emme me, ei perheeni, vaan minä, yksin. Menin tapaamaan ystävääni, silloin 27-vuotiasta Jiniä, johon olin tutustunut puoli vuotta aikaisemmin pienessä Stendis-nimisessä kylässä Tanskassa. Koko tarina tanskalaisine pikkukaupunkineen ja Amerikan matkoineen on kieltämättä melko erikoinen, mutta sellaisiahan ystävyydet parhaimmillaan ovat. Erikoisia ja ainutlaatuisia.

Hieman erikoista tarinassa on tietysti myös se, että ylipäätään sain lähteä. Lupa heltisi kuitenkin niin helposti, ettei mieleeni tainnut aikoinaan edes juolahtaa, että kaikkien 9.-luokkalaisten vanhemmat eivät kenties olisi yhtä myötämielisiä. Äidilläni sattui kuitenkin olemaan kova luotto yläkertaan, eikä siksi mitään syytä pelätä minunkaan puolestani.  Juuri käydyistä rippileireistä huolimatta hengellisyys ei ollut 15-vuotiaiden keskuudessa sitä aivan cooleinta, mutta se vei minut loppujen lopuksi Manhattanille, mikä nyt puolestaan oli cooleinta koskaan ja missään.

Joten niin lähdin. Lensin. 12 tuntia myöhemmin, heti JFK:n tuloporteilla paljastui, että ystävälläni Jinillä ei sillä hetkellä ollut asuntoa. Ei se mitään. Seuraavassa lauseessa paljastui, että hänellä sen sijaan olisi koko tuleva viikko tiiviisti töitä. Ei sekään mitään. Yhdistelmä kuitenkin tarkoitti käytännössä sitä, että punkkasimme joka yö eri kaverin luona, ja että päivät kiersin yksin kaupunkia ruutupaperille piirretyn kartan avulla. Aamuisin söin muroja aina uuden pöydän ääressä, uusien ihmisten seurassa. Sen jälkeen pakkasin Marimekon olkalaukkuni ja suuntasin milloin Bronxista, milloin Brooklynistä kohti kaupungin keskustaa. Kävelin kaduilla niska kenossa, ostelin pinssejä ja kortteja, söin pitsaa. Väistelin keltaisia takseja, joskin hetken aikaa luulin silti jääneeni sellaisen alle ja päätyneeni paratiisiin, joka kuitenkin paljastuikin kaupaksi nimeltä Urban Outfitters. Vaikka termi selfie oli vielä tuntematon, otin sellaisia paljon. Kertakäyttökameralla, tietenkin.

Yhtenä iltana tapasin toisen Tanskassa saamani ystävän siskon ja tämän miesystävän, Suomi-fani Paulin, joka oli aikoinaan kouluvuosinaan ollut Klaukkalassa vaihdossa. Söimme Paulin kattohuoneistossa hapankorppuja, sisuja ja sipsejä, ja hän kysyi asioita kuten Do you go to lukio ja Is there a Hesburger where you live. Sitten hän esitteli ylpeänä olohuoneen seinälle kiinnitettyä Suomen karttaa ja näytti sieltä Klaukkalan, ja minä ajattelin, että on tämäkin, että pitää matkustaa toiselle puolelle maailmaa kuullakseen, että kotimaassa on sellainen paikkakunta kuin Klaukkala.

Viimeisenä iltanani New Yorkissa laitoimme Jinin kanssa ruokaa jonkun hänen ystävänsä ahtaassa keittokomerossa. Olohuoneen seinälle oli kiinnitetty polkupyörä, mikä oli mielestäni kovin kummallista. Eihän sellaista tehnyt Suomessa kukaan, paitsi että 10 vuoden päästä kaikki. Valmistimme paprikapastaa. Jin laittoi pannulle aivan järkyttävän määrän öljyä, mikä oli kuitenkin kuulemma vain puolet siitä, mitä hänen äitinsä laittaisi. Paprikoista tuli ihania, niin rapeita ja makeita, että en oikein vieläkään tajua, miten paprika voi muuttua sellaiseksi. Ehkä vain New Yorkissa voi. Öljyä tihkuvia paprikoita syödessämme Jin, 27, esitti saavansa sydänkohtauksen, mille minä, 15, nauroin niin että coca-colat tulivat nenästä, mille Jin nauroi niin, että Budweiser-oluet tulivat nenästä.

Sitten katsoimme Saksikäsi-Edwardin Jinin ystävän ystävän televisiosta ja nukahdimme sohvalle. Seuraavana päivänä heräsin, pakkasin jälleen Marimekon olkalaukkuni, kävelin lentokenttätaksiin ja matkustin takaisin Suomeen.

En ole ajatellut reissua pitkään, pitkään aikaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu erikoiselta, että se ylipäätään tapahtui. Suhteessa siihen, miten puuroksi muut matkamuistoni ovat menneet, muisto paprikapastasta on kuitenkin edelleen kovin kirkas. Havahduin siihen pari viikkoa sitten lähikaupan vihannesosastolla. Kuvittelin pannulla öljyssä ritisevät punaiset paprikasuikaleet. Kuolevaa esittävän Jinin, jota en ole sen koommin nähnyt. Kuulin oman nauruni ja Brooklynin katujen kaukaiset äänet.

Ostin paprikoita. Tein pastan. Katsoin Saksikäsi-Edwardin. Sitten ihan vähän, huvikseni vain, tutkin hieman lentoja.



Paprika-tofupasta

Marinoitu tofu:
250 g tofua
0,75 dl oliiviöljyä
2 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl hunajaa
1 tl suolaa
1-2 tl jauhettua paprikaa
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl rouhittua mustapippuria

3 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
3 isoa punaista paprikaa
1 tlk isoja valkoisia papuja
100 g pastaa
100 g tuorejuustoa
1,5 dl pastan keitinlientä

tuoretta basilikaa

1. Pilko tofu kuutioiksi. Sekoita kaikki marinadin ainekset keskenään ja lisää tofukuutiot sen joukkoon. Anna tofun marinoitua ainakin kolmisen tuntia, mielellään yön yli.
2. Keitä pasta runsaassa vedessä.
3. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Hienonna sipulit ja paista niitä hetken aikaa pannulla. Lisää viipaloidut paprikat ja hetken päästä valkopavut ja tofu. Paista, kunnes paprikoiden, papujen ja tofukuutioiden pinta on saanut hyvin väriä.
4. Lisää pannulle pasta, tuorejuusto ja 1,5 dl pastan keitinlientä. Sekoita tasaiseksi ja paista vielä hetki.
5. Tarkista maku ja koristele tuoreella basilikalla.

Keittiössä soi: Steve Rich, Petula Clark

Tule hyvä vuosi | Tilaa Potluck by one -seinäkalenteri

Eilen, pitkästä aikaa, nauroin niin, että pystyssä pysyäkseni minun oli otettava seinästä tukea. Viinilasi oli äkkiä laskettava lähimmälle tasolle turvaan, kun täysin kontrolloimaton nauru täytti henkitorveni ja pakotti taipumaan kaksin kerroin. Keuhkoihin ja kylkiluihin sattui, suljetuista silmistä valui kyyneliä. Omaa hepuliani säesti kahden ystävän hervottomuus, heidän yrityksensä haukkoa henkeä ja pysyä tuoleillaan.

Hapenpuutteesta huolimatta yksi ajatus oli kohtauksen keskellä kirkas. Ajattelin, että tämä hetki, tämä kivuliaan ihana ja ehdottoman aito hetki, on korvaamaton. Parasta, mitä voi olla.

Siinä hetkessä en suorittanut, saavuttanut tai tuottanut mitään. Hetki ei ollut kovan työn tulos, eikä siitä hyöytynyt meidän kolmen lisäksi kukaan muu. Se ei vienyt minua elämässäni eteepäin. Se oli vain yksi irrallinen, yllättävä hetki, jonka aikana tunsin itseni täysin huolettomaksi ja vapaaksi. Onnelliseksi.

Vuodenvaihteen lähestyessä, uuden alun häämöttäessä, minuun ja moniin iskee halu summata kuluneet kaksitoista kuukautta. Oliko vuosi 2015 hyvä? Miten hyvä? Kuuluuko se kelpoon keskikastiin vai peräti parhaimmistoon? Meillä on tarve tarkastella elämäämme jaksoittain ja pitää välikatsauksia.

Sen enempää erittelemättä voin sanoa, että minulle tämä vuosi on ollut raskas. Välillä liian. On ollut synkkyyttä, väsymystä ja myös rehellistä surua.

Mutta sitten oli myös se hetki toissapäivänä, jolloin meinasin kuolla nauruun omassa keittiössäni.

Vaikka monesti olen itsekin todennut toisin, suhteuttaminen ei aina kannata: eihän 10 minuutin mittainen naurukohtaus näytä miltään, kun se sijoitetaan 365 päivän mittaiselle aikajanalle.

Suurikin onni alkaa vaikuttaa mitättömältä, jos zoomaa tarpeeksi kauas. Voimakkainkin väriaine haalenee, kun sitä kaataa mereen.

Iloa ei ole tarkoitettu mehutiivisteen tavoin laimennettaviksi. Hyvien hetkien sekoitussuhde on yksi yhteen: ne on tarkoitettu nautittaviksi, ja myös muistettaviksi, juuri niin voimakkaina kuin ne ovat. Hyvä päivän arvo on 1, ei 1/365.

Viime vuoden tammikuussa pohdin, kuinka monta isoa ja pientä hyvää asiaa yhdessä vuodessa ehtiikään tapahtua. Ehkä enemmän, ehkä vähemmän kuin edeltävänä vuonna, mutta silti varmasti aika monta. Hetkistä iloitseminen on helpointa, jos niitä ei laske tai vertaile keskenään. 

Siksi toivon, että tuli vuoden 2016 kalentereihinne minkälaisia merkintöjä tahansa, niiden väliin mahtuisi myös yllättäviä iloja, pieniä onnellisia tuokioita, hymyjä ja nauruja. Tilanteita, joiden aikana voisitte olla kaikista menneistä ja tulevista hetkistä irrallaan, ja nauttia vain siitä, mitä juuri silloin on. Minulla on sellaisissa tilanteissa monesti kahvikuppi kädessä, jauhoa tukassa tai uuni päällä. Olen keittiössä usein onnellisimmillani, ja siksi Potluck by one:n kalenterin jokaisen sivun takana on resepti. Jos toisella puolella oleva kuukausi menee huonosti, sen voi myös kääntää piiloon: keskittyä 30 päivän sijaan yhteen hyvään hetkeen.

Kalenteri loppuunmyyty!
Kalenteria (koko 210 mm x 148 mm, metallikierteet) voi tilata 13 euron hintaan ( + postimaksu Postin hinnaston mukaan) laittamalla yhteys- ja osoitetietonsa sähköpostilla osoitteeseen potluckmail@gmail.com. Saat paluuviestinä tarkemmat maksuohjeet.

Keittiössä soi: The Pierces

Vahva suositus | Juomia Reilun kaupan kahvista

Luin joskus jostain, että suomen kielen kaunein lause on "aja hiljaa sillalla." 

Vastalause kauneimmalle lauseelle!

Kyllä ehdottomasti kauneinta, mitä suomeksi voi sanoa, on "keitetäänkö kahvit."

Vaikka olen pitkien aamupalojen puolestapuhuja, intohimoinen brunssaaja, lounaasta heti kello kymmenestä lähtien haaveilija ja muutenkin erittäin myötämielinen kaikkia mahdollisia aterioita kohtaan, on suosikkiateriani silti kahvitauko.

Kahvipausseissa on sitä samaa elvyttävää voimaa, mitä on kunnon itkuissa, kippurassa nauramisessa ja pitkissä yöunissa. Nyt varsinkin, arjen ollessa välillä aikamoista aikataulutetrista ja voimien usein sen seurauksena vaarallisen vähissä, taukojen merkitys on kasvanut valtavaksi.

(Tässä vaiheessa haluan todeta, että vaikka itse olen kahvi-ihmisiä henkeen ja kofeiinipitoiseen vereen, niin tämä blogi on tietysti syrjinnästä vapaa alue. Kaikki tätä tekstiä lukevat britit ja muut teeihmiset korvatkoon siis ajatuksissaan kahvin teellä. Symbolinen merkitys lienee molemmilla sama.)

Sanassa kahvitauko on kaksi yhtä olennaista osaa. Kahvi ja tauko. Ne ovat toistensa syy ja seuraus, yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Kiireessä juotu kahvikupillinen on todennäköisesti paitsi rinnuksilla, myös huomattavasti vähemmän voimaannuttava kuin sellainen, jonka juodakseen on malttanut hetkeksi pysähtyä. Ja mitä puolestaan olisi tauko ilman kahvia? Istumista? Eh.

Jotta homma toimii, kahvi tarvitsee tauon, ja tauko kahvin.

Ehkä ne, jotka ovat eri mieltä, ajelevat tauoillaan hiljaa silloilla.

Ei taukoa ilman kahvia - siitä en tingi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kahvin pitäisi olla aina samanlaista. Tänään tarjolla olisi kolmea erilaista kahvipohjaista juomaa, jotka valmistuvat vähällä vaivalla vaatimattomassakin taukohuoneessa. Kaikissa juomissa on käytetty pohjana Pirkan uutta tummapaahtoista Reilun kaupan kahvia.

Reilu kauppa on toivottavasti jo ihan tuttu juttu: reilut tuotteet on valmistettu sekä ihmisen että ympäristön kannalta mahdollisimman kestävällä tavalla. Pirkan tumma uutuuskahvi tuotetaan pienillä perhetiloilla Hondurasissa, viljelijöitä ja koko yhteisöä tukien.

Vaikka olen kahvitaukojeni suhteen ehdoton, kahvihifistelijää minusta ei saa tekemälläkään. Kotona juon kuitenkin aina tummapaahtoista kahvia - hyvin runsaan maidon kera. Tummemmat paahdot sopivat hyvin maidolla pehmennettäviksi, ja kuten alla olevissa resepteissä, vähän pidemmällekin jalostettaviksi. Vahva - niin kuin kahvin kuuluu olla - suositus niille. Ja ylipäätään ihan kaikenlaisille rauhoittaville, reiluille kahvihetkille.

Jaavalainen kahvi
2:lle

3 dl vahvaa kuumaa kahvia
3 dl täysmaitoa
1 rkl ruokokidesokeria
1 rkl kaakaojauhetta
1 tl jauhettua kanelia

1. Kuumenna maito ja sekoita sen joukkoon kaakaojauhe, sokeri ja kaneli. Vaahdota seos.
2. Kaada kahvi kuppeihin ja sen päälle maitovaahto.

Vaniljainen chai-kahvi
2:lle

3 dl vahvaa kuumaa kahvia
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
0,5-1 tl jauhettua inkivääriä
0,5-1 tl jauhettua neilikkaa
2 dl vaniljalla maustettua soijajuomaa
1 tl hunajaa

1. Sekoita puolet mausteista jauhetun kahvin joukkoon. Keitä kahvi.
2. Yhdistä loput mausteet vaniljalla maustetun soijamaidon joukkoon. Kuumenna maito ja makeuta se halutessasi hunajalla. Vaahdota seos.
3. Kaada kahvi kuppeihin ja sen päälle vaniljavaahto. Ripottele päälle mausteita.

Ylityöläisen kahvikola
2:lle

2 dl kylmää vahvaa kahvia
puolikkaan appelsiinin puristettu mehu
2 dl kolajuomaa
(rommia)
jäitä

1. Sekoita kylmä kahvi ja appelsiinimehu laseissa. Lisää jäitä ja kaada päälle kola (sekä tarvittava määrä rommia).


Ps. Ensi viikolla jo! Joulukuu nimittäin. Käsittämätöntä. Ja tavallaan aika ihanaa. Tekisikö mieli jo vähän fiilistellä joulua? Tai peräti suunnitella uuden vuoden juhlia? Jos yhtään siltä tuntuu, anna palaa!

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: Daniel Gidlund

Kylmästä lämpimään | Maidoton ja munaton kardemumma-kookospannukakku

Tänään herätessäni maailma tuntui kylmältä. Ei siksi, että se oikeasti olikin - laskihan elohopea viikonlopun aikana Helsingissäkin ensimmäisiä kertoja pakkasen puolelle. Palelsi jotenkin ihan yleisellä tasolla. Ajattelin tulevaa viikkoa, eikä se suoraan sanoen tuntunut kovin kutsuvalta. Peiton alla oli vielä lämmin, mutta olo oli kolkko. Pakkanen saa sormet ja varpaat palelemaan, mutta sydäntä painoi toisenlainen kylmyys.

Siksi haluan tänään toivottaa teille kaikkea mahdollista lämpöistä. Halauksia, lapasia, lempeitä ajatuksia. Kuumaa kahvia, hyöryävää teetä, kenties jo glögiäkin. Laittakaa patterit kovemmalle ja uuni päälle, ystävälle viesti ja hartioille viltti. Kyllä hyvien asioiden johtama lämpö yltää jossain vaiheessa rintalastankin alle.

Maidoton ja munaton kardemumma-kookospannukakku

2 tlk kookosmaitoa
2 dl vettä
1 dl hunajaa
2 dl ohrajauhoja
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl jauhettua kardemummaa
0,5 tl suolaa

2 rkl maidotonta margariinia

1. Kaada kookosmaidot kulhoon. Huuhtele tölkit 2 dl:llä vettä ja kaada myös huuhteluvesi kulhoon.
2. Sekoita kookosmaidon joukkoon muut aineet ja sekoita taikina tasaiseksi.
3. Lämmitä uuni 200 asteiseksi. Laita puhtaalle uunipellille margariinia ja pelti uuniin siksi aikaa, että margarini sulaa.
4. Kaada taikina pellille. Paista pannukakkua 200 asteessa noin 40 minuuttia. Anna pannukakun jäähtyä uunista ottamisen jälkeen hetken aikaa, jotta se jähmettyy kunnolla.

Keittiössä soi: Ryan Adams, Libby Kash

Yhtenä lauantaina | Makeat paahdetut parmesaani-ruusukaalit

Lauantaisin käyn torilla. Se on perinne. Lähestulkoon joka viikko laitan vähän kivemmat vaatteet, tukan hieman huolellisemmin ja kävelen mäkeä alas tutulle aukiolle. Ostan kukkia ja juon aamukahvit.

Niin tein myös eilen.

Aloitin viikonloppuni tuttuun tapaan käymällä läpi erilaisilla kukilla täytettyjä saaveja ja pohtimalla, mikä kimpuista olisi päivän tunnelmaan sopivin. Valintaan menee yleensä aikaa. Nostelen kukkia ämpäreistä, tuoksuttelen niitä, katson kauempaa ja vertailen vierekkäin. Tunne on tärkeä, koska tietoa minulla ei ole. Ostopäätöksestäni kerron sormea osoittamalla, sillä en tiedä kukkien nimiä. En oikeastaan tiedä muuta kuin sen, että minun hoidossani kukka kuin kukka kuolee sopivasti viikossa, minkä seurauksena voin taas seuraavana lauantaina ostaa uuden kimpun.

Kukkaostosten jälkeen juon aina korvapuustikahvit, yleensä samassa oranssissa teltassa tai sen edustalla. Eilenkin. Katselin ohikulkevia ihmisiä, heräävää Helsinkiä. Ratikat kolisivat, bussit sihisivät.

Tien toisella puolella oli kerjäävä vanha nainen. Hän istui maassa vilttiin kääriytyneenä, ikään kuin leiriytyneenä. Tavallaan hän näytti hyvin kiinteältä osalta maisemaa. Siltä, ettei hän ole menossa siitä minnekään.

Eikä hän valitettavasti olekaan. Naisen kerjäämiskulma, katu, ehkä kaupunkikin, saattaa vaihtua, mutta hänen tilanteensa todennäköisesti ei.

Olin nähnyt naisen jo tullessani torille, mutta nyt vasta katsoin häntä. Kaukaa, mutta kuitenkin.

Ohi kävellessäni nainen oli pyytänyt rahaa. En ollut antanut sitä, enkä tulisi antamaan. Siihen on monta hyväksi havaittua selitystä. Niillä pääsee melko pitkälle, kun hyvät syyt puuttuvat.

Kieltäytymistä helpotti se, että nainen pyysi nimenomaan rahaa. Asioihin on huomattavasti vaivattomampaa, jopa hyväksyttävää, suhtautua kylmästi, kun niihin liittää rahan. Rahaa pyytävälle ihmiselle ei ole ollenkaan niin vaikeaa vastata kieltävästi kuin ihmiselle, joka pyytää apua.

Vasta katsoessani naista turvallisesti kahvikupilliseni takaa saatoin myöntää, että hän oli oikeasti jälkimmäinen.

Minä olin kävellyt, ilman mitään ongelmaa, apua tarvitsevan ihmisen ohi. Tein niin mennäkseni ostamaan kukan, joka kuolee pian joka tapauksessa, niin kuin aikaisemmin suorastaan humoristisesti totesin. Ja kun niin tapahtuu, sillä ei ole mitään, ei yhtään mitään väliä. Parhaimmillaankin kukka on vain kaunis ja hyväntuoksuinen, toisin kuin ihminen, joka silloinkin, kun ei ole kaunis eikä tuoksu hyvältä vaan on järkyttävässä alennustilassa, on niin monta kertaa kukkaa kykenevämpi ja arvokkaampi, ettei vertaamisessa ole mitään järkeä. Toisin kuin ihminen, kukka ei tunne tai ajattele, se ei voi olla koditon tai onneton tai laiminlyöty, se ei itke eikä ano. Se ei tarvitse apua.

Ja silti minä valitsen sen, en ihmistä. Päätän käyttää rahani kuoleviin, en eläviin.

Eikä minua tuomitse siitä kukaan, koska selityksiähän on.

Myöhemmin ratikassa, kukka kainalossa, täysi kauppakassi jalkojeni juuressa, kaivan puhelimeni esille. Luen ensimmäistä kertaa Pariisista. Ihmisistä, jotka on kuolleet kahvikuppiensa ääreen. Täysin yllättäen, täysin syyttöminä. Miten tämä on mahdollista, kysytään kaikkialla. Miten kukkakauppojen, kahviloiden ja konserttisalien keskellä voi käydä näin?

Kun jokin romahtaa - iso rakennus tai turvallisuudentunne - siihen ei voi olla havahtumatta. Hidas rappeutuminen ei koskaan saa samanlaista huomiota.

Ranskan tapahtumat järkyttävät, totta kai. Minuakin. Suhdettani kadulla istuvaan kerjäläiseen pystyn pohtimaan etäisen filosofisesti, mutta reaktioni Pariisiin on suorastaan primitiivinen. On raivoa, pelkoa, hätää. Ei ole epäselvyyttä oikeasta ja väärästä, uhreista ja syyllisistä, hyvästä ja pahasta.

Tuomitsen, koska yhtäkään hyväksyttävää selitystä, syistä puhumattakaan, ei voi olla.

Jos iskun nostattamassa tummassa, uhkaavassa pilvessä voidaan nähdä minkäänlaista hopeareunusta, se on se, miten ihmiset alkavat puhua. Puhutaan välittämisestä ja toisiimme turvautumisesta. Siitä, miten hyvä voittaa pahan, rakkaus vihan.

Inhimillisyyttä peräänkuuluttavan puheen pauhatessa palaan ajatuksissani aamuun.

Rakkaus voittaa vihan - uskon todella niin - mutta miksei se voita välinpitämättömyyttä?
Pahantekijät päihitetään hyvyydellä, mutta miksi sitä hyvyyttä ei riitä niille, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa? Miksi lämpöpeitteitä ei anneta niille, joilla on koko ajan kylmä? Miksi on niin paljon helpompi auttaa yllättävän väkivallan kohteeksi joutunutta kuin koko elämänsä ajan laiminlyötyä?

En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kun jotain Pariisin kaltaista tapahtuu, pidän suuni yleensä kiinni. Kuuntelen kyllä, mitä muut puhuvat. Pohdin ja päivittelen pienemmissä porukoissa, mutta varon sanomasta mitään sen suurempaan ääneen. Osittain juuri siksi, että en tiedä mitä sanoa. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei sanota jo muualla. Ja ei siinä mitään - ongelmien ja onnettomuuksien edessä pitää saada olla myös sanaton.

Mutta en halua sanoa liikaa myöskään sen takia, että tiedän, että en tiedä. Puhetta ja pointteja on paljon, mutta en voi ymmärtää kuulemastani muuta kuin sen, minkä pystyn jotenkin sijoittamaan omaan kokemuspohjaani. Valtavan paljon jää sen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa kokonainen maailma, jota me täällä lännessä yritämme epätoivoisesti määrittää ja ymmärtää omien käsitteidemme ja käsitystemme kautta. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Kokonaiskuva jää pakostakin puutteelliseksi.

Jos tietäisit kaiken, ymmärtäisit kaiken. Jos ymmärtäisit kaiken, antaisit kaiken anteeksi.

Ymmärtäminen, anteeksi antamisesta puhumattakaan, on tällaisina hetkinä mahdoton ajatus. Se tuntuu suorastaan väärältä. Miksi pahalle pitäisi antaa piiruakaan periksi, yhtään ymmärrystä?

Pahalle ei pidäkään. Mutta mistä se paha kumpuaa? Ketkä sitä todella edustavat? Ketkä ovat pahantekijöitä, ketkä heidän uhrejaan? Liian suora puhe, liian nopeat johtopäätökset altistavat yleistyksille ja leimaamiselle. Viha saattaa lähteä leviämään väärään suuntaan

Tähän tekstiin, tähän kovin sekavaan, rönsyilevään tekstiin, mahtui minä, itähelsinkiläinen tori, kukkakimppu, kerjäläinen ja kansainvälinen kriisi. Ne kaikki mahtuivat myös yhteen lauantaiaamupäivään. Se kertoo jotain tästä maailmasta.

Tämän tekstin lopussa on myös vielä resepti. Ihan tarkoituksella. Isoista asioista on puhuttava myös pienissä keittiöissä, arjen keskellä. Kysymyksiä on kysyttävä silloinkin, kun vastauksia ei ole. Pitkänkään pohdinnan ei tarvitse aina tuottaa tulosta. Suuret menetykset eivät poista syytä olla onnellinen pienestä. Päinvastoin.

Makeat paahdetut parmesaani-ruusukaalit

n. 500 g ruusukaaleja

3 rkl oliiviöljyä

1 rkl balsamiviinietikkaa

1 rkl sormisuolaa

1 tl rouhittua mustapippuria

3 rkl hunajaa

50 g parmesaania

1. Poista ruusukaalien kannat, halkaise ne ja laita uunivuokaan.

2. Yhdistä öljy, balsamiviinietikka, suola ja mustapippuri. Valuta mausteöljy ja hunaja ruusukaalien päälle. Raasta päälle parmesaania. Kääntele ruusukaaleja käsin, jotta ainekset sekoittuvat tasaisesti.

3. Paahda ruusukaaleja 200 asteessa noin puoli tuntia. Sekoita tarvittaessa puolessa välissä.

Keittiössä soi: Shake Shake Go

Väsynyt mutta onnellinen | Jamie Oliverin kurpitsa-raejuustolasagne

Viime aikoina olen kirjoittanut kovasti. Paljon ja pitkästi, nopeasti ja lyhyesti. Tekstejä, tarpeita ja tarkoituksia on ollut monia erilaisia, eikä kaikki kirjoittamani ole ollut kovinkaan kummoista. Yhtä kaikki, aivot ovat puhuneet paljon ja sormet käyneet kiivaasti. Tuotteliaisuudesta tulee hyvä mieli, mutta nyt kieltämättä myös hieman väsyttää.

Sen takia en tänään jaksa kirjoittaa mitään omaa, mutta voin kertoa siitä, mitä muiden kirjoittamaa olen lukenut. Kirjoittamisen tasapainoksi olen nimittäin myös lukenut paljon. Uusia sanoja luovutettujen tilalle, niinhän tämä systeemi toimii.

Olen lukenut muun muassa Jamie Oliverin uutta Arjen superruokaa -keittokirjaa. Lukenut ja katsonut kuvia. Katsonut kuvia ja lukenut, ehkä sittenkin niin päin. Tai no - katsonut kuvia ja lukenut juuri sen verran, että tiedän mitä kuvat esittävät.

Siitä huolimatta, että kirjan nimessä vilahtaa sana superruoka, kirja on leppoisa ja rento, niin kuin Jamie nyt on aina. En kiistä - pidän Jamie Oliverista kovasti. Toisaalta pidän kyllä kaikista muistakin, jotka sanovat laittavansa pikkuisen öljyä ja sitten kaatavat pullosta puolet.

Alun perin minun piti korkata Jamien uutuuskirja kokkaamalla ”Onnellisuuspastaa”, koska kuka meistä voisi haluta syödä mitään muuta. Nerokas konsepti muuten tuollainen - ruokien nimiäminen vähän self help -oppaiden tyyliin. Menestysvuoka. Rahapata. Rakkausrisotto. Kaikkia kolmea tänne, kiitos!

Lopulta kuitenkin luin - hyvä on, hyvä on! - selasin onneni ohi parin aukeaman päähän ja poimin sieltä kirjan neitsytreseptiksi kupritsa-raejuustolasagnen. Onnelliseksi tulin siitäkin. Tulkaa vuorostanne tekin.

Kurpitsa-raejuustolasagne
Jamie Oliverin reseptiä mukaillen
5:lle

1 myskikupritsa (1 kg)
sormisuolaa
3 tl oliiiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 tuore punainen chili
2 rkl balsamiviinietikkaa
2 tlk säilöttyjä luumutomaatteja
1 tl suolaa
1 tl sokeria
1 tl jauhettua paprikaa
kuivattua basilikaa
rouhittua mustapippuria
1 dl punaviiniä
150 g tuoretta pinaattia
60 g parmesaania
6-8 täysjyvälasagnelevyä
400 g raejuustoa
1 dl maitoa
hieman valkopippuria
1 rkl auringonkukansiemeniä
1 tuore rosmariininoksa

1. Aloita kuorimalla myskikurpitsa. Halkaise kuorittu kurpitsa ja poista sen sisältä siemenet ja rihmasto. Leikkaa kurpitsa noin sentin paksuisiksi, puolikuun muotoisiksi viipaleiksi.
2. Laita kurpitsaviipaleet leivinpaperilla päällystetylle uunipellille ja sivele niiden pintaan hieman oliiviöljyä. Ripottele päälle sormisuolaa. Paahda kurpitsaviipaleita 175 asteessa noin 40 minuuttia tai kunnes ne ovat pehmenneet.
3. Kurpitsojen paahtuessa hienonna valkosipulinkynnet. Poista chilistä siemenet ja viipaloi se ohuelti. Kuumenna isolla pannulla oliiviöljyä ja paista valkosipulia ja chiliä siinä hetken aikaa. Lisää balsamiviinietikka ja luumutomaatit. Huuhdo tomaattien tölkit viinillä ja lisää pannulle.
4. Anna tomaattikastikkeen porista rauhallisesti noin 20 minuuttia tai kunnes seos sakenee hieman. Mausta suolalla, pippurilla, sokerilla, jauhetulla paprikalla ja basilikalla.
5. Voitele laakea uunivuoka. Levitä vuoan pohjalle kerros tomaattikastiketta ja sitten puolet tuoreesta pinaatista. Lisää vielä kerros kurpitsaviipaleita ja raasta niiden päälle hieman parmesaania. Aseta päälle lasagnelevyt.
6. Kokoa toinen kerros samalla tavalla niin, että lasagnelevyt jäävät päällimäiseksi.
7. Yhdistä raejuusto, maitoa ja valkopippuri. Halutessasi voit lisätä joukkoon myös hieman suolaa. Levitä seos lasagnelevyjen päälle. Raasta päälle loput parmesaanit. Ripottele pinnalle auringonkukansiemeniä ja halutessasi kuivattua basilikaa.
8. Öljyä rosmariininoksa. Nypi öljytyt lehdet irti ja ripottele lasagnen pinnalle.
9. Paista lasagnea 200 asteessa noin 45 minuuttia.

Keittiössä soi: Gabriel Rios

Jamie Oliverin Arjen superruokaa -kirja saatu arvostelukappaleena.

Paljon on | Puolukka-mantelimurupiirakka

Nyt on hoppu, lauantai-ilta, kello hieman vaille yhdeksän. Aion vartin sisään painella ovesta ulos, kävellä mäen alas kivuliaissa kengissä, tavata ystävän, halata, kysellä huutaen kuulumisia melun yli ja nauraa niin että viini läikkyy. Odotan sitä jo, mutta ennen iltaan lähtöäni haluan pikaisesti jakaa terveiset päivältä. Maailmasta, johon kuuluvat punaruudulliset keittiöpyyhkeet ja piirakkavuoat.

Huomenna aamulla meinaan palata siihen maailmaan: pakata palan puolukkapiirakkaa mukaani, pyöräillä joenvartta, kiivetä korkealle kalliolle ja juoda siellä aamukahvit. Käydä läpi edellisillan keskustelut ja nauraa taas. Katsoa kalliolta alas joelle - ei hätää äiti, en liian läheltä reunaa - ja vaipua ajatuksiin. Olla kiitollinen, hetkeen tyytyväinen. Ehkä hyräillä ääneen. Sitten palaan kotiin, palautan eteiseen kerääntyneet viinipullot ja menen panttirahoilla ostamaan kukkia Hakaniemen torilta. Käyn aina samalla kukkamyyjällä. Hän kysyy, joko minulla on sulho. Hän on kysynyt sitä joka kerta siitä lähtien, kun kesän alussa ostin häneltä niin komean kukkakimpun, että se olisi käynyt hääkimpusta.

Ei ole. Mutta vastaan, että niin paljon muuta on.

 
Puolukka-mantelimurupiirakka 
alkuperäinen resepti täältä

Pohja:
160 g pehmeää voita
1,25 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 kananmuna
5 dl vehnäjauhoja

Puolukkatäyte:
750 g puolukoita, pakastettuja tai tuoreita
2 kananmunaa
120 g mantelijauhetta
1,25 dl sokeria
1 tl kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
(hieman manteliaromia)

Mantelimuru:
100 g voita
1 dl vehnäjauhoja
0,75 dl sokeria
60 g mantelijauhetta
1,5 dl mantelilastuja
1 dl kauraleseitä

1. Vatkaa pohjaa varten pehmeä voi ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää kananmuna edelleen vatkaten. Lisää jauhoja vähitellen ja sekoita taikinaa käsin, kunnes siitä tulee kiinteä pallo. Laita taikina peitettynä kylmään vähintään puoleksi tunniksi.
2. Painele jäähtynyt taikina voidellun piirakkavuoan (halkaisija n. 23 cm) pohjalle ja reunoille. Esipaista pohjaa 125 asteessa 20 minuuttia.
3. Sekoita kaikki täytteen ainekset keskenään. Halutessasi lisää hieman manteliaromia.
4. Nypi mantelimurun ainekset keskenään sekaisin.
5. Kaada puolukkatäyte esipaistetun piirakkapohjan päälle. Ripottele päälle mantelimuru. Paista piirakkaa uunin alaosassa 175 asteessa noin 35-40 minuuttia. Tarjoile puolukka-mantelimurupiirakka vaniljakastikkeen kanssa.

Keittiössä soi: Pyöreä pöytä

Sush siunakkoon | Kvinoa-sushi ja maapähkinä-seesamikastike

Tänään keskustelemme aiheesta, josta minä tiedän hyvin, hyvin vähän.

Viskit? Autourheilu? Crossfit? James Bond -elokuvat (nähtyjä elokuvia: 0)? Sulakkeet? Miesten mielenliikkeet? Kissojen mielenliikkeet?

Ei valitettavasti mikään mainituista. Hirveän hyviä aiheita kyllä. Palataan näihin vielä. Ei mikään ole parempaa kuin päteminen ja spekulointi ilman minkäänlaista tietopohjaa, ja nämä aiheet tarjoavat siihen erinomaisen mahdollisuuden.

Tänään kuitenkin puhumme sushista.

Tiedän päivän aiheesta sen verran, että sushi on hyvää. Ja missä sijaitsee Helsingin paras sushibuffet. Aion pitää jälkimmäisen salaisuutena, mutta ei hätää, lipsautan sen varmasti viski-aiheisen postauksen yhteydessä.

Tärkein sushista tietämäni asia on kuitenkin se, että moni tietää sushista hyvin paljon enemmän kuin minä, ja jos tällaisten ihmisten kanssa aikoo valmistaa sushia, on syytä olla varuillaan. Todeta heti alkuun, että ei tiedä mitään, jotta voi vedota syyntakeettomuuteen jonkin mennessä pieleen. Muutenkin on turvallisinta vain peesailla ammattilaisia ja pitää omat ideat hiljaa itsellään. Esimerkiksi puuroriisistä ja sen käyttöpotentiaalista ei kannata mainita mitään. Muuten saattaa tulla syömäpuikoilla rystysille.

Haluan siis kaikkien tietävän, että olen vain nöyrä harrastelija. Ja oi voi. Heti kun tämä nöyrä harrastelija jäi yksin keittiöön, se meni ja vaihtoi sushiriisin kvinoaan, siveli sen päälle tuorejuustoa ja pestoa, viipaloi täytteiksi avokadoa ja lähikaupan lohta, kääri hässäkän rullaksi ilman bambumattoa ja leikkasi rullat paloiksi voiveitsellä, koska ei jaksanut tiskata muuta puhtaaksi.

Ja söi sitten saman tien noin 20 palaa, koska tästä kvinoa-avokado-sushikkeesta tuli niin hyvää.

Dippailin - koska sushiahan oikeaoppisesti nimenomaan "dippaillaan" - paloja inkiväärillä ja sitruunalla maustettuun maapähkinä-seesamikastikkeeseen. Aijai.

Eikä minulla ole mitään tarvetta puolustella tekojani. Osittain siksi, että ei se minun idea ollutkaan. Seuraamani kvinoa-sushi -ohje löytyy täältä. Peston käyttöön minut on innostanut ystäväni, keittövelho ja poikkeuksellisen lempeä sushi-ohjaaja Milka. Ajatus pestosta voi tuntua erikoiselta - en ihmettele, jos Milkakin on joskus saanut väistellä syömäpuikkoja - mutta no, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan.

Tekstin otsikko on sitaatti henkilöltä, jonka voin varmuudella sanoa olevan vielä huonommin perehtynyt sushin tekemisen saloihin kuin minä - isältäni. Pyörittelin sille silmiäni - niin kuin kunnon tyttären vanhempien sanomisille aina kuuluu - mutta oikeastaan tähän keski-ikäisen hämäläisen kommenttiin kiteytyy kaikki se, mitä minäkin haluan tästä astetta maanläheisemmästä, sympaattisesta herkusta sanoa. Sush siunakkoon mitä sushia.

Kvinoa-sushi ja maapähkinä-seesamikastike

3,5 dl kvinoaa
5 dl vettä
1,5 dl riisiviinietikkaa
1,5-2 tl suolaa
2 tl hunajaa

6 noriarkkia
4 rkl maustamatonta tuorejuustoa
4 rkl pestoa
1 tl wasabitahnaa
1 kypsä avokado
10 cm:n pätkä kurkkua
50 g tuoretta lohta

1. Huuhtele kvinoa hyvin. Laita huuhdeltu kvinoa uuden veden kanssa kattilaan ja kuumenna kiehuvaksi. Anna kiehua rauhallisesti kannen alla noin vartin verran, tai kunnes vesi on imeytynyt kvinoan joukkoon ja kvinoa on pehmeää.
2. Yhdistä riisiviinietikka, suola ja hunaja. Kuumenna seosta kattilassa tai mikrossa sen verran, että hunaja liukenee.
3. Sekoita etikkaseos kypsän kvinoan joukkoon. Laitan kansi päälle ja anna kvinoan tekeytyä kunnes kaikki neste on imeytynyt. Anna kvinoan jäähtyä kokonaan.
4. Leikkaa avokado ohuiksi viipaleiksi. Suikaloi lohi ja kurkku ohuiksi, pitkiksi suikaleiksi.
5. Aseta nori bambumatolle tai leikkuulaudalle kiiltävä puoli alaspäin poikkiviivat pystysuuntaan itseesi nähden. Kostuta sormiasi vedessä ja painele kvinoaa norille. Jätä norin yläreunasta noin viisi senttiä tyhjäksi.
6. Paina kvinoaan kämmensyrjällä kevyesti vako noin seitsemän sentin päähän norin etureunasta. Levitä vakoon ohuelti wasabia, tuorejuustoa ja pestoa. Aseta päälle avokado-, lohi- ja kurkkuviipaleet.
7. Kun aloitat rullauksen, pidä täytteitä sormin paikoillaan. Kääri rulla mahdollisimman tiiviiksi. Kostuta noria kevyesti tyhjästä reunasta ja kiinnitä saumakohta.
8. Leikkaa rullat terävällä veitsellä parin sentin paksuisiksi paloiksi. Tarjoile kvinoa-sushi maapähkinä-seesamikastikkeen kanssa.

Maapähkinä-seesamikastike

4 rkl maapähkinävoita
4 rkl vettä
4 tl seesamiöljyä
2 rkl seesaminsiemeniä
1-2 tl soijakastiketta
puolikkaan sitruunan mehu
1 tl hunajaa
pieni pala tuoretta inkivääriä raastettuna
maun mukaan wasabitahnaa

1. Sekoita kaikki aineet tasaiseksi kastikkeeksi. Tarkista maku ja anna tekeytyä jääkaapissa hetken aikaa ennen tarjoilua.

Keittiössä soi: Intergalactic Lovers

Season's greetings | Porkkana-appelsiinismoothie

Amerikkalaisilla on alkamassa hurja juhlaputki. Sen seurauksena internet on yhtäkkiä täynnä kurpitsoja, paksukuorisia piirakoita, lintupaisteja ja lyhtyjä. Hirveästi tuntuu olevan tehtävää ja tuunattavaa. Jos osani olisi ollut syntyä Terryksi valtameren toiselle puolen, juuri nyt varmaan vuorotellen innostaisi ja ahdistaisi.

Innostaisi. Ahdistaisi. Uu, Homemade Pumpkin Spice Mix Nutella Swirl Latte -ohje! Innostaisi!

Mutta onhan meillä erityissesonkimme Suomessakin. Flunssakausi voi olla kansaa yhdistävä tekijä siinä missä juhlapyhätkin.

Täällä kausi on korkattu hyvin perinteisin menoin - C-vitamiinishotein ja teeöverein. Nenäliinoja on hamstrattu, kaikki parittomat villasukat kaivettu esille. Päätä särkee, ääni on käheä ja olo nuutunut, mutta sehän on hyvien juhlien hinta.

Porkkana-appelsiinismoothie
2:lle

2 keitettyä porkkanaa
2 pakastettua banaania
1 appelsiini
1 dl appelsiinimehua / 1 appelsiinin puristettu mehu
puolikkaan sitruunan raastettu kuori
1,5 dl soijamaitoa / tavallista maitoa / maustamatonta jogurttia
(1 tl hunajaa)
(ripaus kardemummaa)

1. Sekoita kaikki ainekset keskenään tehosekoittimessa tai sauvasekoittimella. Tarkista maku, lisää halutessasi hunajaa ja hieman kardemummaa. Nauti heti.

Keittiössä soi: Keith Kenniff

Välttämätöntä | Kvinoa-suklaakakku

Niin kuin en ole koskaan milloinkaan aikaisemmin maininnut, vanhemmillani on kissa. Kissa on vanhempieni ei ehkä rakkain, mutta myötämielisin ja myös ainoa heidän kanssaan enää asuva lapsi, joten siksi sillä on monta nimeä. Päivästä ja käyttötarkoituksesta riippuen kissan nimi on joko Nero, Köpi, Kyösti von Fleming tai simppelisti Kissa.

En tiedä, mitä siitä kissasta ajattelen. Se ei taida pahemmin välittää minusta, joten siksi esitän, etten minäkään siitä. Mutta kun Kyösti von Fleming söi pari vuotta sitten lihapaistin paistoverkon metalliklipsuineen ja meinasi sen seurauksena heittää ilmeisesti viimeisen henkensä, olin kieltämättä hädissäni. Ja yhtä lailla salaa huojentunut, kun se sitten jäikin henkiin.

Monesti tätä vaikeasti nimettyä kissaa katsellessani mietin, miksi se tekee asioita, joita tekee. Miksi se rapsuttaa itseään noin. Miksi se pelkää imuria muttei voi vastustaa maton alle piilotettua langanpätkää. Miten se välillä jaksaa maata tuntikausia samassa asennossa silityslaudalla (jonne se menee odottamaan paijaamista kuulemma juuri sen takia, että se tietää meidän ihmisten kutsuvan sitä silityslaudaksi), mutta yhtäkkiä saattaa saada hurjan, kukkaruukkuja ja mattoja lennättävän spurttikohtauksen. Jos ihmettelen näitä ääneen, minulle sanotaan että se tekee mitä tekee, koska se on kissa. Tai no, isäni sanoo että koska se on tavallista notkeampi / aktiivisempi / tarkkaavaisempi / ylivoimaisempi kissa, mutta muut ihmiset sanovat, että koska se nyt vaan on kissa, ja kissat tekevät niin.

Sain viime kirjoitukseeni kommentin liittyen kaupallisiin yhteistyökuvioihin. Sellaisia on tullut muutama aiemminkin - ja hyvä niin. Ulkopuoliset tukijatahot ja kirjoitusten sponsoroinnit eivät aina ole ihan yksinkertaisia juttuja, ja siksi niistä kannattaa keskustella.

Olen ollut mielissäni, kun tämä blogi, tämä minulle jo niin kovin rakas juttu, on saanut huomiota muiltakin. En kiellä, ettenkö olisi imarreltu ja innoissani saadessani yhteistyötarjouksia. Moniin olen tarttunut - sellaisiin, jotka ovat tuntuneet omilta, olleet reiluja ja rehellisesti sitä, mitä tämä blogi muutenkin. Aina ei tietenkään alkuun tiedä, mitä tuleman pitää. Mutta ei sen takia, täällä tai muutenkaan elämässä, kannata jättää kokeilematta.

Edellisen postauksen kommentoija kertoi toivovansa, että voisin joskus vielä kirjoittaa ihan täydestä sydämestäni ilman kaupallisia innostajia.

Tässä suhteessa toimin kuin Nero-kissa. Teen asioita niin kuin teen, sillä minä olen minä. Kirjoitan sillä tavalla kuin kirjoitan, koska muuta tapaa en tiedä. Oli aihe mikä tahansa - kiva uutuustuote tai lentävät ankeriaat (aihe, josta en ikinä tule pääsemään yli) - sanat tulevat täältä.

Ai niin, ettehän te näe. Osoitan sydäntäni.

Sanat tulevat sydämestäni. Joskus aivan sen ytimestä, joskus kepeämmin sen pinnalta, mutta minusta, minusta ne tulevat aina. Innosti minua kuka tai mikä tahansa.

Kommentoijan tavoin minäkin kuitenkin toivon, että useammin saisin kirjoitettua ihan sieltä täydestä sydämestä. Minusta on ihanaa kirjoittaa kakuista ja ankeriaista ja siitä, miten kauniilta kaupunki syksyisin näyttää. Maalailen sanoilla mielelläni, leikin niillä, pelaan ja kikkailen. Sellainen on minusta yksinkertaisesti todella kivaa, ja sellaista kirjoittamista minä haluan täällä tehdä.

Mutta sitten on kirjoittamista, jota täytyy tehdä. Sydämen toiminnan kannalta välttämätöntä kirjoittamista. Joskus kaipaan karttaa, ohjekirjaa tai kannustuspuhetta. Jos en niitä muualta saa, minun pitää kirjoittaa ne itselleni. Sellainen kirjoittaminen on tärkeää ja selkeyttävää. Aivan parhaimmillaan - tai pahimmillaan - kirjoittaminen saattaa olla kuitenkin kivulias toimenpide. Se on luotien poistamista, myrkyn ulos oksentamista. Elintärkeää, mutta uuvuttavaa, likaista, epämiellyttävää.

Tätä kaikkea varten minulla on toinen blogi. Projekti Einstein on erilainen, aika uusi, vielä raaka. Jos Potluck by one on joskus kuin showroom - nätti ja valoisa - niin tuo toinen on työhuoneeni. Se ei ole oikein minkään näköinen, ja se onkin olemassa ennen kaikkea minua varten. Toistaiseksi siellä on vielä melko siistiä, mutta toivottavasti ei kauan. Jos sotkun kestää, sinne saa toki tulla käymään. Kaaoksen keskellä syntyy usein parhaat keskustelut.

Mutta ei siitä sen enempää. Nyt olemme täällä, missä on kauniit lautaset ja kukkia maljakossa. Ja tämäkin on todella tärkeä paikka. Juodaanko kakkukahvit? Tarjolla olisi nimittäin ihan kreisiä kakkua. Kvinoasta tehtyä, viljatonta suklaakakkua, joka on niin hyvää, että tämä sydämeni, josta on tänään jo aika paljon puhuttu, meinaa pakahtua.

Joskus kirjoittaminen on välttämätöntä, mutta joskus se on myös välttämätöntä lopettaa, jotta voi tarttua molemmilla käsillä kakkulapioon.

Kvinoa-suklaakakku
alkuperäinen resepti täältä

1,25 dl keittämätöntä kvinoaa
1 dl maitoa (tai 0,5 dl maitoa ja 0,5 dl espressoa)
4 kananmunaa
175 g voita
2 dl ruokokidesokeria
1 tl jauhettua vaniljaa
2,5 dl kaakaojauhetta
0,5 tl ruokasoodaa
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
(2 tl hienoksi jauhettua kahvia)

1. Keitä kvinoa kypsäksi ja anna jäähtyä. Sulata voi.
2. Sekoita tehosekoittimessa tai blenderissä maito ja kananmunat keskenään.
3. Lisää keitetty kvinoa ja hieman jäähtynyt, sulatettu voi. Anna sekoittimen käydä, kunnes seos on tasaista.
4. Sekoita kuivat aineet keskenään.
5. Lisää kvinoa-kananmunaseos kuivien aineiden joukkoon ja sekoita, kunnes taikina on tasaista.
6. Voitele irtopohjavuoka ja kaada taikina vuokaan. Paista kakkua 175 asteessa noin 40 minuuttia. Kakku saa jäädä keskeltä kosteaksi. Anna kakun jäähtyä kokonaan ennen kuorruttamista.

Kookos-suklaakuorrute
125 g tummaa suklaata
1-2 tlk kookosmaitoa
(1 tl hienoksi jauhettua kahvia)

1. Sulata suklaa.
2. Riippuen haluamasi kuorrutteen määrästä, lusikoi yhdestä tai kahdesta kookosmaitopurkista kiinteä osa sulan suklaan joukkoon. Lisää halutessasi hieman jauhettua kahvia.
3. Sekoita kuorrute tasaiseksi ja anna jäähtyä. Vatkaa kovettunut kuorrute kuohkeaksi ja levitä jäähtyneen kakun päälle.

Ylimääräisistä kookosmaidoista voi valmistaa vaikka chai-lattet.

Keittiössä soi: London Grammar

Ajankohtainen ykkönen | Kurpitsaranskalaiset

Jos saisitte valita uuden ajan ja paikan, jonne syntyä ja jossa elää, miten valitsisitte?

Haluaisitteko kävellä pellavatoogassa muinaisen Niilin rannalla tai ratsastaa sulkapäähineestä kiinni pitäen halki komeimman preerian? Tanssia ja juopua savuisessa Pariisissa 20-luvulla? Pyyhkiä liikutuksen kyyneliä farkkutakin hihaan Berliinin muurin murtuessa?

Itse harkitsisin 50-lukua, koska olen hyvä käyttämään kellohameita ja juomaan pirtelöitä.
Drive-in -elokuvia ja kolikoiden syöttämistä jukeboksiin - sitähän se elämä lähinnä olisi.

Tai kenties olisin parhaimmillani vasta 30 vuotta myöhemmin, juuri siellä 80-luvulla, rajojen kadotessa, syntikan soidessa. Huonosti istuvien vaatteiden ostaminen ja tukan kuivaksi kähertäminen luonnistuisi minulta kyllä.

Vai sittenkin loikka toiseen suuntaan? Jazzin tahtiin heiluvia höyheniä ja hapsuja? Päiväkävelyjä puistopromenadeilla 1800-luvun Porvoossa? Kylpyjä helteisessä, marmoroidussa Roomassa?

Siirtyisin mielelläni ajassa taaksepäin. En kuitenkaan liikaa - olen onnellinen, ettei minun tarvinnut olla paikan päällä ihan ensimmäisten joukossa. Siis silloin, kun käveltiin katujen sijaan kallioilla ja pohdittiin sitä, onko kahdella jalalla kävely ylipäätään toimiva juttu.

Miettikää nyt mikä vastuu siinäkin olisi ollut. Minulta ainakin olisi saattanut jäädä joitain hyvinkin olennaisia asioita hiffaamatta. Kuten miten tuli toimii. Mitä petoja paijata, mitä paeta. En osaa valita säähän sopivia vaatteita edes täydestä rekistä, joten miten olisin pysynyt hengissä pakkasilla kymmeniä tuhansia vuosia sitten? Voin myös kuvitella tilanteen, jossa pohdin pitäisikö tämä löytämäni siemen laittaa maahan kasvamaan.  "Hullu ajatus, mutta kenties sittenkin kokeilemisen arvoinen."

"Toisaalta.... tämähän käy myös välipalasta."

Ja sinne menisi siemen ja sen mukana maanviljelyn tulevaisuus.

Niin - jos ihmisrodun ensimmäiset kriittiset siirrot olisivat olleet minun vastuullani, on hyvinkin mahdollista, ettei Niilin varrella tai Pariisin kaduilla olisi koskaan kävellyt kukaan.

Joten mikä onni, että minä en ollut siellä, vaan täällä. 2010-luvun Helsingissä. Minun osani on lukea sähköposteja, syödä brunssia ja maksaa se sirukortilla, saada rahaa koulussa käymisestä, viestiä usein sanojen sijaan pyyhkäisyillä ja hästägeillä. Sytyttää tuoksukynttilöitä, tähtisädetikkuja ja kerran vuodessa nuotio Nuuksiossa. Paahtaa siinä vaahtokarkkia ja esikypsennettyä soijanakkia ja ajaa sitten, kahden jalkani väsyttyä, bussilla kotiin.

Eihän täälläkään tietysti aina helppoa ole - välillä tulee toimittua väärin, tehtyä huonoja valintoja, tunnettua tyhmästi. Joskus on olo, ettei tiedä ollenkaan, miten tässä annetussa ajassa pitäisi elää.

Mutta onhan tässä aikakaudessa puolensa. Kuten esimerkiksi se, että kun päätöksiä - ei ehkä ihmiskunnan tulevaisuuden, mutta vaikka oman illallisensa kannalta olennaisia - pitää tehdä, apua on nykyään kovin helppo saada.  Että puhelin kertoo, mistä ruokaa löytyy mahdollisimman helposti, nopeasti ja edullisesti. Uusi K-ruoka -mobiilisovellus tekee nimittäin juuri sen, ja enemmänkin: näppärästä sovelluksesta tarkistaa vaivatta ajankohtaisten reseptien ainekset ja lähikaupan parhaat tarjoukset.

En tiedä teistä aikalaisistani, mutta minulla ainakin on kauppaan päästyäni tapana jämähtää ostoskoreineni hetkeksi oviaukkoon muiden tukkeeksi. Yritän muistella tai ylipäätään keksiä, mitä sitä pitikään hankkia. Ostoslista on lähes poikkeuksetta jäänyt jonnekin - keittiön pöydälle, toisen takin taskuun, kokonaan tekemättä. Minunlaiselleni nykyihmiselle K-ruoka -sovellus onkin aikamoinen apu: kun jonkin uuden kokeileminen innostaa, käy reseptien plärääminen ja niistä ainesten siirtäminen suoraan ostoslistalle parilla painalluksella. Jos mieli vain kaipaa muistutusta siitä, mitä sitä ainakin todennäköisesti tarvitaan, voi sovelluksesta tarkistaa useimmiten ostamansa tuotteet.

Kaiken kaikkiaan K-ruoka -mobiilisovellus kertoo mitä kannattaa syödä juuri nyt, tänään, tässä ajassa.

Esimerkiksi kurpitsoja kannattaa - vaikka ranskalaisina. Nyt on niiden kannalta paras aika.

Ja eiköhän sitten kuitenkin myös minun.

Kurpitsaranskalaiset

1 iso myskikurpitsa
3 rkl oliiviöljyä
1 tl sormisuolaa
rouhittua mustapippuria
1 tl jauhettua paprikaa

1. Kuori myskikurpitsa ja halkaise se pitkittäin kahtia.
2. Poista siemenet ja rihmasto. Leikkaa kurpitsa ohuiksi tikuiksi.
3. Sekoita mausteet öljyn sekaan. Laita kurpitsatikut kulhoon, kaada mausteöljy päälle ja sekoita käsin.
4. Aseta paistoritilä leivinpaperilla vuoratun pellin päälle. Levitä kurpitsatikut ritilälle ja paista 225 asteessa noin 20 minuuttia, tai kunnes ranskalaiset ovat sisältä täysin pehmeitä ja pinnalta rapeita.
5. Tarjoile kurpitsaranskalaiset heti dipin kanssa.

Takuuvarma dippikastike

2 dl kermaviiliä
2 rkl ketsuppia
2 tl omenaviinietikkaa
0,5 tl sokeria
1 tl jauhettua paprikaa
0,5 tl suolaa
0,5 tl kuivattua basilikaa
rouhittua mustapippuria

1. Sekoita kaikki aineet keskenään. Anna kastikkeen tekeytyä kylmässä vartin verran. Tarjoile dippiä kurpitsaranskalaisten kanssa.

Keittiössä soi: Fink, Life in Film

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Aiheena tänään | Bataatti-linssicurry ja kookos-kurpitsariisi

Jos kaikki maamme kansalaiset laitettaisiin riviin, en olisi aivan sieltä yhteiskunnallisesti aktiivisimmasta päästä. Jotkut asiat saavat minut kuitenkin todella hermostumaan. Jos koskaan kirjoitan romaanin, haluan käsitellä siinä ainakin seuraavaa naisiin päivittäin kohdistuvaa epäkohtaa:

Valuvia sukkahousuja.

Aion omistaa aiheelle ainakin yhden kokonaisen luvun. Tai ehkä annan sukkahousuille roolin kirjan dramaattisimmassa kohtauksessa. Epilogissa ylväästi -  mutta yksin - vanhentunut nainen pohtii, miten olisi juossut elämänsä rakkauden perään, jos hänen ei olisi tarvinnut pelätä, että sukkahousut ovat ensimmäisen kymmenen askeleen jälkeen polvissa.

Kyseessä on ihan oikea, hyvinvointiamme uhkaava ongelma. Eikö olekin, siskot? Kenen joukoissa seisot on tarpeeton kysymys, jos ei voi seistä kunnolla ollenkaan! Jälleen eilen päiväni oli silkkaa kidutusta ja epämukavaa kiemurtelua paikallaan pysymättömien sukkahousujen takia. (Valinnainen voimasana tähän)! Mittani on täysi!

Heti aamulla, hissistä kadulle käveltyäni tajusin että ei hitsit, nää on taas sellaiset sukkikset. Tiesin, että päivästä tulisi tuskainen selviytymistaistelu. Koko koulupäivän liikuinkin seiniä myöten. Jokaisen mahdollisen nurkan ja varjon suojissa yritin jotenkin nykiä sukkahousuja ylemmäs. Iltapäivällä myöhästyin eräästä haastattelusta, koska en sattuneesta syystä pystynyt kävelemään tarpeeksi nopeasti. Kävin sovituskopeissa kiskomassa sukkahousuja paikoilleen vain jotta ne voisivat minuutin sisään alkaa rullautua takaisin alas. Tarkastelin itseäni vainoharhaisena peileistä ja ikkunoista. Huonot sukkahousut vetävät mukanaan myös itsetunnon pohjalukemiin.

Kun viimein pääsin päivän päätteeksi rojahtamaan bussiin, radiossa Olavi Uusivirta lauloi miten hänen on niin helppoo olla onnellinen. Hiljentäkää tuo mies!

Tiedän, että tällainen purkaus saattaa nyt tuntua hieman kiusalliselta. Se vaahtoaa sukkahousuista ruokablogissa, onkohan sillä joku ongelma. Todellakin on! 40 denierin paksuinen, nailonista valmistettu ongelma, josta aion puhua, vaikka se saisi muut vaivaantumaan.

Kaiken muun lisäksi sukkahousut ovat hirveä rahareikä. Vaatekappale, joka ei pysy ehjänä puettaessa päälle eikä sitten edes pysy päällä - on siinäkin innovaatio. Äitini aina päivittelee sukkieni puhjenneita kantapäitä ja rei'istä pilkottavia varpaita. Mutta minkäs teet! Minun tuloillani sitä voi joko syödä tai liikkua päivittäin ehjissä sukkahousuissa.

Ihan pelkästään tästäkin syystä naisen euron pitäisi olla euron sijaan puolitoista. Sukkahousuja käyttävillä kätilöillä kaksi. Kuulitko, Sipilä, kuulitko? Hmph!

Puuh.

Huh.

No niin. Ei hätää. En huuda enää. Rauhoitun.

Ihan oikeasti. Rauhoituin jo. Olen vaihtanut sukkahousut verkkareihin. Voitte tulla takaisin.

Pliis, tulkaa takaisin? Olisi ruokaakin! Leppoisan lämmittävää bataatti-linssicurrya ja limellä sekä kookoksella maustettua kesäkurpitsariisiä. Kerrassaan erinomaista ruokaa sellaisiin iltoihin, joita edeltävä päivä ei ole ollut helpoin mahdollinen. Kiukkuisimmankin keskustelijan on onneksi suu täynnä vaikea valittaa.

Bataatti-linssicurry
4:lle

1,5 dl vihreitä linssejä
1 rkl voita
1 tl seesamiöljyä
2-3 valkosipulinkynttä
peukalonpään kokoinen pala inkivääriä
1 rkl kokonaisia kuminansiemeniä
1 iso bataatti
1 tlk kookosmaitoa
1 limen raastettu kuori
1/2 limen mehu
1 tl currya
1 tl jauhettua paprikaa
1 tl hunajaa
suolaa
mustapippuria

cashewpähkinöitä

1. Liota ja keitä linssit pakkauksen ohjeen mukaan.
2. Hienonna inkivääri ja valkosipulinkynnet, ja kuullota niitä hetken aikaa voissa ja seesamiöljyssä. Lisää kuminansiemenet.
3. Kuutioi bataatti ja lisää kattilaan. Paista bataattikuutioita kunnes ne ovat saaneet hieman väriä.
4. Lisää kookosmaito, limeraaste ja -mehu yhdessä muiden mausteiden kanssa. Anna kiehua rauhallisesti kunnes bataatit ovat pehmenneet.
5. Lisää linssit ja tarkista maku. Tarjoile cashewpähkinöiden ja kookos-kesäkurpitsariisin kanssa.

Kookos-kesäkurpitsariisi

2 dl vettä
2 dl kookosmaitoa
2 dl jasmiiniriisiä
1/2 kesäkurpitsa
1/2 limen mehu
1 tl seesamiöljyä
1 tl suolaa

1. Yhdistä vesi ja kookosmaito ja anna seoksen kiehahtaa.
2. Lisää huuhdotut riisit ja keitä noin 10 minuuttia.
3. Raasta kesäkurpitsa ja lisää riisien joukkoon.
4. Anna seoksen kiehua kunnes lähes kaikki neste on imeytynyt riisiin. Lisää limemehu, suola ja seesamiöljy. Sekoita tasaiseksi ja tarjoile bataatti-linssicurryn kanssa.

Keittiössä soi: Maria Mena

Piirakka vai piirakka | Manteli-hedelmägalettet

Kävelin eilen illalla siksakkia ystävän kanssa, joka ei osannut päättää, mennäkö juhliin vai palatako kotiin. Miten tää nyt on näin vaikeeta, hän tuskasteli.

Aiemmin päivällä olimme keskustelleet siitä, mistä kukin huomaa, että on väsynyt. Yhdeltä katoaa silloin jatkuvasti käsineet, toiselta avaimet, kolmannelta sanat. Minulta häviää - kaikkien edellä mainittujen lisäksi - kyky tehdä päätöksiä. Ihan mitättömiäkin.

Kun olen oikein uupunut, vaihdan vaatteeni aamuisin kymmenen kertaa. En pysty päättämään, mennäkö lounaalle ensimmäisen vai toisen kerroksen opiskelijaravintolaan. Keittoa vai salaattia. Kuitti vai ei.

Yleensä kaikista tuskaisimman lounastunnin jälkeen, vatvottuaan vartin kevytmaidon ja rasvattoman maidon välillä, sitä törmää käytävällä opettajaan, joka kysyy, joko graduaihe ja -ohjaajat on päätetty. Valmistumisvuosi ja maturiteettipäivä. Lasten nimet, asuntolainapankki, vanhainkoti ja hautapaikka. Onko? Onko??

Siksi joskus on annettava itsellensä lupa pitää päiviä, joiden kiperin kysymys on "kahvia vai teetä."

Tai se, nukkuuko vielä tunnin vai kaksi.

Käykö ostamassa karkkia vai paljon karkkia.

Leipooko luumu-, viikuna-, päärynä- vai omenapiirakkaa. Anteeksi, tuliko siinä jo turhan monta vaihtoehtoa? Vältetään ahdistus leipomalla kaikkia. Huh!

Sitten täytyy enää päättää, syödäkö yksi vai kaksi. Vai kahdeksan.

Pienet manteli-hedelmägalettet
8 kpl

2 dl mantelijauhoja
3 dl täysjyvävehnäjauhoja
2 tl sokeria
0,5 tl suolaa
180 g kylmää voita
8 tl kylmää vettä

hedelmiä, esimerkiksi päärynöitä, luumuja, tuoreita viikunoita tai omenoita
1,5 dl vettä
0,75 dl sokeria
puolikkaan sitruunan mehu
1 tl jauhettua kanelia
1 tl rouhittua kardemummaa
hieman jauhettua vaniljaa
100 g mantelilastuja

1. Sekoita kuivat aineet keskenään.
2. Lisää pieneksi kuutioitu kylmä voi. Nypi voi jauhojen joukkoon.
3. Lisää vettä vähitellen. Jatka, kunnes saat taikinasta muotoiltua tiiviin pallon.
4. Laita taikina kylmään vähintään tunniksi.
5. Viipaloi hedelmät haluamallasi tavalla. Jos haluat, voit kuoria omenat. Yhteen pikkupiiraaseen menee noin puolikas pieni päärynä, 1/4 omena, 4-5 pientä luumua tai yksi pienehkö viikuna.
6. Laita hedelmien kuoret, kantapalat, luumujen kivet yms. kattilaan veden, sitruunamehun, sokerin, ja mausteiden kanssa. Anna seoksen kiehua rauhallisesti noin kymmenen minuuttia.
7. Jaa taikina kahdeksaan yhtä suureen osaan ja kauli ne ohuiksi ympyröiksi. Asettele hedelmäviipaleet ympyröiden keskelle. Käännä ja poimuta taikinan reunat hedelmien päälle.
8.  Siivilöi sokeriliemi. Voitele piirakat liemellä ja ripottele reunojen päälle mantelilastuja. Paista piirakoita 225 asteessa 15-20 minuuttia. Jos sokerilientä jää yli, voitele piirakat uudestaan niiden tultua uunista.

Keittiössä soi: Mister and Mississippi

Pidä kiinni, päästä irti | Punajuuripestopizza

Elämässäni ovat tänä syksynä puhaltaneet monenlaiset tuulet. Lämpimät ja leppoisat, mutta myös kalvavan kovat. Toisinaan meno on äitynyt todelliseksi mielen myrskyksi. Keinot, joilla olen tottunut pitämään kylmyyttä loitolla, eivät ole aina riittäneet.

Kun omilla varusteilla ei pärjää, on syytä katsoa, miten muut suojautuvat.

Minulla on eteläamerikkalainen ystävä - menevä, kaunis ja sopivasti toisenlainen. Olemme juuri sen verran erilaisia ja eri-ikäisiä, että voimme tarvittaessa mennä asetelmaan, jossa minä olen nuori tyttö kalpeasta pohjolasta, ja hän maailman toiselta puolelta tullut, toisenkin puolen nähnyt suvereeni seikkailijatar. Niissä tilanteissa minä olen kuuntelija ja oppija. Otan roolini mielelläni.

Ja niin ystäväni kertoo, miten tässä elämässä tulee toimia ja tuntea. Miten hän navigoi myrskyissä ja pysyy pystyssä vastatuulessa, ja miten minunkin kannattaisi. Hän on mielipiteissään yhtä varma kuin hän on tanssiliikkeissään ja viinivalinnoissaan. Englanti on yksinkertaista ja suoraa. Hän ei käytä sivulauseita tai alistuskonjunktioita, koska niitä ei tarvita. On vain totuuksia ja painavia pisteitä niiden perässä. 

Kun hän puhuu, minä kuuntelen haluten olla kaikesta samaa mieltä.

No no no no no no Terhi, that is not good.

No no no no no no Terhi, you must not think that way.

No no no no no no Terhi, you have to let go.

No no no no no no Terhi, never call anyone after midnight.

No no no no no no Terhi, don't take that third piece of cake.

Jälkimmäistä hän ei sanonut, mutta yritän manipuloida aivoni uskomaan toisin.

Kerron kuulumisistani, ongelmistani ja ajatuksistani. Toimintaohjeita tulee liukuhihnalta. Olen tyytyväinen, kun saan avoimiin kysymyksiini vastauksia, joissa ei ole tulkinnan varaa.

Välissä hän opettaa, että englanniksi on sanottava Colombia, ei Columbia, ja minä kirjoitan sen kuuliaisena kaiken muun jatkoksi muistikirjaan, joka paperin puutteessa sattuu olemaan sydämeni.

Lopulta kerron kohtaamisesta, joka kaikilta kanteilta mitattuna oli mitätön. Mitätön, kyllä, ja ei kuitenkaan. Tunnustan, että mieleni on jäänyt siihen kiinni kuin katse pieneen tahraan puhtaassa lakanassa.

Tällaisissa tilanteissa minun luonteeseeni kuuluu jäädä tuijottamaan. Haen mikroskoopin, zoomaan, analysoin, pilkon paloiksi jo menneen. Laitan palat petrimaljaan ja tökin, kunnes niihin keinotekoisesti tulee taas eloa. Tosielämässä tapahtumat ovat jo ohi, mutta koska pidän asiat väkisin liikkeessä, ne jatkavat elämäänsä. Jos olisin vain antanut olla, tilanne olisi jo lakannut olemasta.

Taidan tehdä kaikkeni, ettei se jokin, joka niin pistää silmään, vahingossakaan pääse häviämään taustaansa. Tahrasta tulee kiintopiste - se on suhteessa ympäristöönsä pikkuruinen, mutta silti häiritsevin. Vaikka haluaisin toisin, en pysty kävelemään sen ohi, eteenpäin.

Mitä ystäväni tekisi?

Hän hakisi maalipurkin, viinipullon ja ämpärillisen punaista kynsilakkaa ja roiskisi ne lakanalle niin, ettei alkuperäistä tahraa voisi mitenkään enää erottaa. Sitten hän kietoisi kankaasta itselleen mekon ja lähtisi se päällä juhliin, kantaen sitä yhtä pientä muistoa mukanaan niin kuin tuhansia muitakin, mutta kiinnittämättä siihen mitään huomiota.

Mitättömään ja ei ollenkaan mitättömään tilanteeseen sattui ihmisen ja tunteiden lisäksi liittymään myös pizza. Palaan tahtomattani pyörittelemään mielessäni illan elementtejä, joista pizza on yksi. Juuri kun olen aikeissa siirtyä ajatuksissani pizzasta siihen liittyvään henkilöön, kuuluu eteläiseltä aivopuoliskoltani no no no no no no. No! Sinne ei pidä enää palata. No!

Pizzan ympäriltä on pyyhittävä pois kaikki muu. Opettelen ajattelemaan sitä ainoaa asiaa, jota tilanteesta enää kannattaa. Se vaatii harjoitusta, mikä tarkoittaa, että palaan yhä uudelleen ja uudelleen ajattelemaan pizzaa.

Välillä lipsun - mikä on turhauttavaa ja vähän tuskallistakin. Kerta kerralta tasapainoni kuitenkin paranee ja viimein opin pysymään horjumatta määrätyllä alueella. Miettiessäni mitätöntä kohtaamistani, ajatukseni todella pysähtyvät pizzaan, koska muiden asioiden on annettu tippua kyydistä. Ei tarvitse pelätä, vaeltaako mieli yli sallittujen rajojen, kun rajojen toisella puolella ei ole enää mitään.

Se on helpottavaa.

Se saa myös tajuamaan, miten käsittämättömän nälkäiseksi koko prosessi on tehnyt. Huh. Oltaisiinko tässä puhuttu jo tarpeeksi? Voisiko täällä viimein saada sitä pizzaa?

Sì sì sì sì!

Joten nyt tehdään pizzaa! Ja tehdäänkin jotain sen verran erilaista, että sitä ei heti tule yhdistettyä aikaisempiin pizzamuistoihin. Leivotaan pizza, jossa on täysjyväpohja ja sen päällä pehmeä kerros tuorejuustoa. Juuston päälle levitetään itse tehtyä punajuuripestoa. Sitten pohjaa aletaan peittää paistetuilla punajuuriviipaleilla, herkkusienillä, vuohenjuustokiekoilla ja punasipulirenkailla. Ollaanko valmiita? Taidetaan olla. Pizza uuniin ja hetken päästä ulos. Vedetään henkeä ja unohdetaan ihan kaikki muu.

Tämä pizza on siitä sympaattinen, että vaikka se saattaa tuntua oudon eksoottiselta, niin sehän on kaikkea muuta. On suomalaisia punajuuria ja muita tuttuja juttuja vihannesosastolta. Pesto syntyy vaivatta, yksinkertaisista aineksista. Kaiken saa lähikaupasta - ainakin, jos se sattuu olemaan K-kauppa.

K-ruoka.fi -sivustolta löytyy muuten paljon muitakin pizzaohjeita. Tuoreita ja toisenlaisia. Käykää kurkkaamassa! Suosittelen ottamaan jonkun niistä talteen sellaisia hetkiä varten, kun muut ajatukset on parempi korvata pizzalla.

Punajuuripestopizza
2 pellillistä

Punajuuripesto:

500 g (n. 5 kpl) Pirkka suomalaisia pestyjä punajuuria
2 dl manteleita
reilu kourallinen tuoretta basilikaa
2 valkosipulinkynttä
suolaa maun mukaan

1. Poista punajuurten kannat ja pese ne huolella.
2. Pilko punajuuret reiluiksi lohkoiksi.
3. Laita lohkot uunipellille ja levitä päälle hieman oliiviiöljyä. Paahda punajuuria 200 asteessa noin tunnin verran tai kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Laita punajuuret oliiviöljyä lukuun ottamatta muiden pestoainesten kanssa tehosekoittimeen. Anna sekoittimen käydä, kunnes massa on tasaista.
5. Lisää oliiviöljy vähitellen sekoittimen edelleen käydessä. Tarkista maku.

Pizzapohja:

2,5 dl lämmintä vettä
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
2 tl hunajaa
2 rkl oliiviöljyä
n. 4 dl sämpyläjauhoja
n. 2 dl täysjyvävehnäjauhoja

1. Liota hiiva lämpimään veteen. Lisää myös suola ja hunaja. Sekoita tasaiseksi. Anna hiivaseoksen seistä viitisen minuuttia.
2. Lisää oliiviöljy ja vähitellen jauhoja. Alusta taikina käsin tai anna yleiskoneen vaivata taikina pehmeäksi palloksi.
3. Anna taikinan kohota peitettynä kaksinkertaiseksi.
4. Kaada kohonnut taikina jauhotetulle alustalle ja vaivaa ilmakuplat pois. Jaa taikina kahteen osaan ja kauli kahdeksi levyksi.

Täytteet:

500 g (n. 5 kpl) Pirkka suomalaisia pestyjä punajuuria
1 rkl oliiviöljyä
150 g Pirkka maustamatonta tuorejuustoa
2 dl punajuuripestoa
150 g herkkusieniä
1 iso punasipuli
200 g Pirkka vuohenmaitojuustoa
kuivattua oreganoa ja basilikaa

1. Poista punajuurten kannat ja pese ne huolella. Leikkaa punajuuret niin ohuiksi viipaleiksi kuin pystyt. Paista viipaleita pannulla oliiviöljyssä kunnes ne ovat pehmenneet. Mausta suolalla ja oreganolla.
2. Levitä pizzapohjille kerros tuorejuustoa ja sitten kerros punajuuripestoa.
3. Levitä peston päälle punajuuriviipaleet, viipaloidut herkkusienet, kiekoiksi leikattu vuohenjuusto ja ohuiksi renkaiksi leikattu punasipuli.
4. Ripottele päälle oreganoa ja basilikaa (kuivattua tai tuoretta). Paista pizzoja 250 asteessa noin 15 minuuttia tai kunnes ne ovat saaneet kauniisti väriä.

Keittiössä soi: Wold Larsen, Myriam West

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.