sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Katso koko kuvaa


Istun junassa, joka on matkalla Turusta Helsinkiin. Pidän kovasti junalla matkustamisesta. Maisemien katselu on mielestäni ihanaa. Liikkuvasta junasta katsottuna pellot, radanvarsiryteiköt, kaupungit ja soramontut kuuluvat kaikki samaan auki levitettyyn panoraamakuvaan. Kupittaan ja Helsingin välinen matka muodostaa yhden kokonaisuuden. Jatkumon näkee, jos malttaa katsoa.

Junan ikkunasta katsoessaan voi nähdä kaiken sen, mitä ulkona on, mutta siitä näkee myös oman heijatuksensa. Jotta pystyy kiinnittämään huomiota maisemaan, on päätettävä katsoa itsenä ohi.

Viime perjantaina epäonnistuin. Takana oli pitkä projekti, jolle oli uhrattu aikaa, energiaa ja kynsinauhat. Ryhmämme oli tehnyt paljoin töitä, valvonut myöhään ja saanut sen takia paljon aikaan. Työn esittely jännitti tavalliseen tapaan, vaikka pystyimme ihan rehellisesti toteamaan toisillemme, että olimme hoitaneet homman hienosti. Ja onhan tällaisiin tilanteisiin totuttu. Hyvin se menee.

Mutta ei se sitten mennytkään. Minä mokasin. Ei muillakaan tainnut aivan putkeen mennä, mutta rehellisesti sanottuna en juurikaan muista muiden osuuksia. Oman takelteluni ja punaisten poskieni häpeämisessä oli täysi työ.

Koska kohdistin katseeni siihen, mikä meni pieleen, en nähnyt enää mitään sitä hyvää, mitä ryhmämme oli saanut aikaan. Katsoin raivokkaasti omaa kuvaani, sokeana kokonaisuudelle.

Kävin tänään upeassa valokuvanäyttelyssä. Katsoin valtavaa kuvaa kuolleesta, mystisesti kivettyneestä flamingosta. Valokuva oli mieletön, henkeäsalpaava. Sitten huomasin kuvaa peittävästä lasista heijastukseni. Onpa minulla tukka huonosti, ajattelin. Käänsin katseeni pois täydellisestä taideteoksesta nähdäkseni peilistä paremmin sen, mikä oli pielessä.

Mitä pimeämpää ulkona tulee, sitä vaikeammaksi maisemien katsominen käy. Valon vähentyessä heijastuksena näkee ikkunasta selkeämmin. Kun tulee oikein pimeää, omien virheiden takana ei näyttäisi olevan mitään.

Silloin tarvitaan niin lohduttavan pehmeää ja ihanaa munakoisodippiä, että sitä maistaessaan on pakko laittaa silmät kiinni. Ja seuraavana päivänä kuva jostain niin upeasta, että oma kuva menettää hetkeksi merkityksensä. Ja lopuksi vielä junamatka, jonka aikana tajuta, että jokaiseen kokonaisuuteen kuuluu myös rumempia osuuksia. Maiseman vaihtumisen kauniimpaan näkee kuitenkin vain, jos jaksaa katsoa itsensä ohi.


Kermainen munakoisodippi
n. 3 dl

1 munakoiso
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
0,75 dl oliiviöljyä
1 tl omenaviinietikkaa
1 tl hunajaa
1 tl sitruunamehua
suolaa
mustapippuria
jauhettua paprikaa
(1 dl turkkilaista jogurttia)

1. Leikkaa pesty munakoiso ohuiksi viipaleiksi. Levitä viipaleet leivinpaperilla päällystetylle pellille. Valuta viipaleiden päälle muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä ja ripottele suolaa. Paahda munakoisoviipaleita 225 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes ne ovat pehmenneet kokonaan.
2. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Kuutioi sipuli ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista sipuleita matalalla lämmöllä kunnes ne ovat kullanruskeita.
3. Yhdistä hunaja, etikka ja loput oliiviöljystä. Laita munakoisoviipaleet kulhoon ja kaada mausteöljy päälle. Lisää sipulit.
4. Soseuta dippi sauvasekoittimella. Lisää sitruunamehu, ja maun mukaan suolaa, pippuria ja jauhettua paprikaa.
5. Lisää lopuksi jogurtti. Dippi toimii mainiosti myös ilman jogurttia, jolloin se sopii vegaanillekin (hunajan voi korvata vaikka ruokokidesokerilla). Tarkista maku.

Keittiössä soi: Wild Club, Brett Dennen

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Lost and found


Eilen - toisin kuin koskaan ikinä muuten - hävitin jotain tärkeää. Tavaroiden katoaminen saa minut raivostumaan. Raivostumaan! Mikseivät esineet voi pysyä siinä, minne ne laitan? Tai siirtyä itsekseen sinne, minne minun on ne jalo tarkoitus laittaa? Miksi joka aamu etsin avaimiani? Puhelintani? Kuulokkeitani? Toista hanskaa? Toista hanskaa? Sain vähän aikaa sitten tarpeekseni matkakortin päivittäisestä metsästämisestä. Tein kortille pussin ja kiinnitin pussin avainnippuun. Keskityin askarteluun kuin esikoululainen jäätelötikkupienoismallin kokoamiseen. Olen turvassa, ajattelin tyytyväisenä saatuani työni valmiiksi. Innovaationi seurauksena etsin nykyään sekä matkakorttia että avaimia. Joka ikinen päivä.

Tänään hävitin piirtopöytäni kynän. Se voi tuntua triviaalilta esineeltä, mutta töitteni tekemisen kannalta se on ehdoton. Kävin ensin läpi kaikki mahdolliset purnukat, laatikot ja penaalit, joissa säilytän tavallisia kyniä. Otin kirjat, dvd:t ja cd-levyt pois hyllyistään, ja kurkin niiden taakse. Tyhjensin vaatekaapin ja sukkalaatikot. Tunnustelin kaikkien takkien ja housujen taskut. Harkitsin äidille soittamista, ihan vaan ilmoittaakseni että tyttäresi hävitti taas jotain, voitko etsiä sen sieltä 60 kilometrin päästä, ja hei miten rasvatahran saa pois villavaatteesta, mutta en löytänyt puhelintani. Vedin lakanat sängystä, katsoin sängyn alle, rullasin matot (kappas, puhelin!) ja tyhjensin reput. Kävin keittiössä tarkistamassa aterinlaatikon ja kylpyhuoneessa meikkipussin. Rojahdin tuolille selvittääkseni netistä, paljonko uusi kynä maksaisi.

Nousin nopeasti tuolilta ja katsoin epätoivoisesti uudelleen sängyn alle.

Kynä löytyi viimein roskiksesta. Kun olin mielestäni tarkistanut kaikki vähäänkään todennäköiset paikat, joihin minun tapauksessani kuului myös eteisen hansikaslaatikko ja siivouskomerossa säilytettävä työkalupakki, kumosin roskiksen huoneeni lattialle. Teroituspurun ja nenäliinojen alla makasi hiljaa orpo elektroninen laite. Kynä-parka. Luulen, että se oli shokissa luontokokemuksestaan.

Minä kuitenkin riemuitsin: mikä helpotus! Elokuvassa kohtauksen taustalla olisi soinut Radical Facen Welcome Home, Son.

Sen sijaan, että olisin viimein aloittanut työpäiväni, josta olin menettänyt jo puolet, käytin loppupäivän iloitsemiseen ja kynän pussailuun. Kun hetken aikaa menee huonosti, tilanteen normalisoituminen tuntuu juhlalta. Kevään kanssa on vähän sama juttu. Talven jälkeen auringonpaiste kello 18, viisi lämpöastetta ja ajatus siitä, että nahkatakin käyttö on teoriassa mahdollista, on huumaava. Aurinkolasien etsiminen ja kylmällä kalliolla istuminen tuntuu mielettömältä, koska äsken sitä ei vielä voinut tehdä.

Koska yksinkertaiset ilot ovat päivän teema, myös ruokapuolella on tarjolla tänään jotain simppeliä ja silti, tai siksi, kovin ilahduttavaa. Näiden paahdettujen perunoiden ohjeen ei ollut tarkoitus päätyä jakoon, mutta miksi pitää kynttilää vakan alla! Tai kuten tänään jälleen opimme, mitään muitakaan tavaroita paikoissa, joissa niitä ei mahdollisimman selkeästi näe.


Paahdetut perunat
3:lle

6 isoa perunaa
2 rkl voita
2–3 rkl oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
0,5–1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl kuivattua basilikaa
1 tl jauhettua paprikaa
2 valkosipulinkynttä

sormisuolaa

1. Pese perunat ja leikkaa ne kuutioiksi. Laita perunakuutiot leivinpaperilla vuoratulle uunipellille.
2. Yhdistä pehmeä voi, oliiviöljy, hunaja, hienonnettu valkosipulinkynsi ja mausteet. Kaada mausteseos perunoiden päälle ja sekoita (käsin).
3. Paahda perunoita 225 asteessa noin 25 minuuttia. Sekoita puolessa välissä. Ripottele perunoiden päälle halutessasi sormisuolaa.

Keittiössä soi: Family of the Year

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Ehdollistettu hymyilemään


On tiettyjä asioita, jotka saavat minut paremmalle tuulelle, oli olotilani alunperin mikä tahansa.

Puhun usein kriittisesti vanhempieni kissasta, koska jonkun pitää kertoa sille, ettei se ole aivan niin poikkeuksellisen viisas ja taitava ja tuuheaturkkinen lajinsa edustaja, kuin isäni sille päivittäin väittää. Tässä mielessä olen kuitenkin yhtä yksinkertainen kuin Nero-kissa (jonka kuningaskompleksi ei voi johtua ainakaan nimestä). Kun sille sanoo kerrankin "kis kis", se lopettaa mitä hyvänsä oli tekemässä (vaihtoehdot: loikomassa sängyllä tai loikomassa sängyn alla) ja kiinnittää kaiken huomionsa ääntelijään. Samalla tavalla minä olen ehdollistunut havahtumaan ja lopulta hymyilemään joka kerta, kun jokin seuraavista tapahtuu:

Kun jurot bussikuskit vilkuttavat toisilleen.

Kun joku juoksee epätoivoisesti ehtiäkseen ratikkaan, ja ehtii!

Funky Townin kuunteleminen ja sen tahtiin laulaminen ja heiluminen autossa. Bravuurini on syntikkariffin matkiminen.

Brunssaaminen.

Tämä animaatio.

Tämä flashmob.

Pyöräileminen tämän kappaleen tahtiin.

Tämä ahahahahahaha-asia. Siis video. Video Justin Timberlakesta uimapuvussa ja korkokengissä. Ahahaaa. Ahahaaaaaa.

Skonssien leipominen.

Skonssien syöminen.

Skonssien syöminen katsoessa keisari Neroa, joka luulee eteisen mattoa viholliseksi ja yrittää taltuttaa sitä vartin verran. Toistan: yrittää taltuttaa mattoa.

Ai, poskiin sattuu!


Skonssit

8 kpl

6,5 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
2 rkl sokeria / hunajaa
50 voita
1 kananmuna
1,5-2 dl maitoa

1. Yhdistä vehnäjauhot, leivinjauhe, suola ja sokeri.
2. Leikkaa kylmä voi pieniksi kuutioiksi ja hiero kuivien aineiden joukkoon.
3. Kun taikina on murumaista, lisää rikki vatkattu kananmuna ja vähitellen maitoa. Jatkan maidon lisäämistä kunnes taikina on kiinteää ja helposti käsiteltävää.
4. Nosta taikina jauhotetulle alustalle ja vaivaa kevyesti. Kauli taikinasta parin sentin paksuinen levy, ja leikkaa siitä muotilla tai vaikka juomalasilla ympyröitä.
5. Sivele skonssit maidolla ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia, tai kunnes skonssit ovat kohonneet ja niiden pinta on saanut kauniisti väriä.

Vadelmalevite

2 kananmunaa
2 keltuaista
1 dl pakastevadelmia
0,75 dl hunajaa
4 rkl kookosöljyä
vaniljajauhetta
(1 tl raastettua sitruunankuorta)

1. Laita kaikki ainekset kattilaan. Kuumenna seosta vähitellen kunnes se alkaa paksuuntua. Sekoita koko ajan.
2. Kun seos on paksua, (lisää halutessasi sitruunankuori,) ota kattila liedeltä ja kaada levite lasipurkkiin. Tarjoile jäähtynyttä levitettä teeleipien kanssa. Säilytä levitettä kylmässä.

Ps. Parin postauksen takainen luumu-kuskussalaattini valittiin Sunsweetin ja Ifolorin reseptihaasteen parhaaksi alkupalaksi. Kilpailijan tyyni kommentti: jippiii! Kuvassa salaatti Teresa Välimäen kokkaamana ja Nico Backströmin kuvaamana. 


Keittiössä soi: Múm

torstai 5. maaliskuuta 2015

Se aika vuodesta


Jotkut asiat eivät muutu, vaan tapahtuvat vuosittain aivan kuin ne olisi kirjattu kalenteriin.

Maaliskuussa minulla on kauhea kiire. Kotini näyttää tältä. Teen listan ruoista, jotka sopivat kiireiseen ja kaoottiseen keittiöön.

Huhtikuussa puhutaan katujen putsaamisesta ja siitepölystä. Minä haksahdan kuun ensimmäisenä päivänä vähintään yhteen aprillipilaan ja käytän loppukuun maineeni palauttamiseen.

Toukokuussa hekumoidaan ajatuksella voitosta, ja sitten hävitään jääkiekossa ja Euroviisuissa.

Kesäkuussa unohdetaan, että ollaan koskaan hävinnyt mitään missään, koska k-e-s-ä.

Heinäkuussa kauhistellaan kotimaisten mansikoiden hintoja, hukkumistilastoja ja loppukuusta sitä, että seuraavan kuukauden jälkeinen kuukausi on jo syksyä.

Elokuussa vakuutellaan, että kesää on vielä jäljellä. Pohditaan, että viitsiikö sitä enää tänä vuonna Flowhun, kun siitä on tullut niin sellainen. Mennään Flowhun. Vähintään yksi suosikkiesiintyjistä peruu tulonsa.

Syyskuussa säilötään kesää. Naistenlehdet yrittävät innostaa syksystä: Koti-iltoja! Omenapiirakkaa! Hei, tuoksukynttilöitä!

Lokakuussa ollaan luvan kanssa alamaissa, koska s-y-k-s-y. Jääkiekko- ja Euroviisu-tappiot muistuvat mieleen. Harkitaan kirkasvalolampun ostamista.

Marraskuussa tapahtuu varmasti paljonkin, mutta sitä ei näe, koska on niin pimeää. Siksi kai aletaan ripustaa jouluvaloja.

Joulukuussa hiljennytään talvisodan, joulun ja alennusmyyntien ihmeiden äärellä.

Tammikuussa laihdutetaan ja lupaillaan.

Helmikuussa ei ehditä enää laihduttaa, koska täytyy kinastella, ovatko laskiaispullat Runebergintorttuja parempia. (Voidaan kyllä lopettaa tähän vuoteen, koska vastaus on: no totta kai ovat.)

Oho! Taas maaliskuu! Havahdutaan siihen, että ulkona on valoisaa vielä viideltä. Toivo keväästä herää. Minulla on jälleen hirveä kiire ja kotini näyttää samalta kuin viime vuonna, joskin olen mennyt sen verran elämässä eteenpäin, että minulla on nykyään kaksi huonetta, jotka sotkea. Teen taas blogiini listan ruoista, jotka syntyvät tarvittaessa sähköposteja kirjoittaessa, puhelimeen puhuessa ja hampaita harjatessa.

Samalla mietin, mistä johtuu, että olen aina maaliskuussa hukkua menoihin ja rästitehtäviin. Pohdin, voisiko se johtua alkuvuoden laiskottelusta.

Nää. Ei.

Syytän ulkoisia tekijöitä ja totean, että olen olosuhteiden uhri. Jatkan itsepetosta jälleen yhden vuoden. Palataan asiaan maaliskuussa 2016!


Tomaattimurska, säilykkeistä parhain! Intialaishenkinen tomaatti-jogurttikastike ei vaadi juuri mitään: vaivannäköä, rahaa tai aikaa.

One pot pasta recommended by Potluck by one! Itämainen maapähkinäpasta valmistuu käytännössä itsekseen.


Seesamipavut ja tahiniporkkanat ovat herkullisia ja nopeita lisukkeita, jotka eivät valmistettaessa vaadi liikaa huomiota, mutta aterialla varastavat sen kuitenkin.


Aamupalan pikaboostaus paistetuilla banaaneilla! Parin minuutin valmistelut luonnistuvat vaikka samalla täyttäisi toisella kädellä kahvipannua. Supernopea nuudelikeitto on myös superhyvä.


Kakulle on aikaa aina! Mustapapubrowniet aiheuttavat ihmetystä ja ihailua. Unikonsiemen-sitruunavohvelit on paistettu ja syöty ennen kun huomaatkaan.

Keittiössä soi: The Dunwells