perjantai 18. joulukuuta 2015

Sulle, mulle, hälle, tolle | Herkkuja rauhalliseen jouluun


Meillä on ensi viikolla joulujuhla. Tiedän nyt jo, että tuoleja ei tule riittämään kaikille. Niitä täytyy hakea naapurista, ellemme sitten istu vuoroissa. Tai sylikkäin? Lautasia pitäisi olla tarpeeksi, varsinkin jos lautasen käsitettä vähän venytetään. Haarukoita ja veitsiä kyllä piisaa - niitä on tullut kirpputoreilta kerättyä vuosien aikana ihan häkellyttävä määrä - joskaan kahta samanlaista ei varmastikaan löydy. 

Pitkästä lankusta ja pukkijaloista kootun pöydän ajattelin peittää lakanoilla. Sitten nousta seisomaan varovaisesti sen päälle ja teipata kattoon jouluvalot. Laittaa säilykepurkkeihin tuikut ja tiskattuihin viinipulloihin torilta ostetut neilikat.

Pöytään istuva porukka on kirjava: ikähaarukkaakin on melkein neljäkymmentä vuotta. Pöytään tullaan erilaisista taustoista, erilaisia polkuja pitkin. Siinä se ihanuus onkin - että kaikesta huolimatta kaikki lopulta päätyvät juuri sen yhden ja saman pöydän ääreen. Kaikille on paikka. Ehkei tuolia, mutta paikka kuitenkin.

En ihan äkkiä keksi mitään ilahduttavampaa. Vaikka miettisin vähän kauemminkin, tuskinpa sittenkään. Olen pöytäseurueestani, kummallisesta ja siksi ainutlaatuisesta, kovin onnellinen. Siinä porukassa, eroistamme huolimatta, samaan pöytään mahtuminen on helppoa. 

Aina se ei kuitenkaan mene niin - jouluna varsinkaan. Silloin kokoontuu myös paljon sellaisia seurueita, joiden jakamana isokin pöytä tuntuu käyvän liian ahtaaksi liian pian. Ihan vieressäkin istuva ihminen voi tuntua kaukaiselta.

Eroja - jotka niin monesti tulee mieltäneeksi toisen puutteiksi tai virheiksi – on helppo löytää. Niihin on myös helppo jumiutua. Siksi jo viime vuonna kirjoitin siitä, miten joulun alla ei tulisi tehdä muistilistoja, vaan unohduslistoja: listoja asioista, jotka voi antaa anteeksi tai painaa villaisella, koska on joulu. Jotain hyvää, jotain yhteistäkin nimittäin varmasti löytyy, jos sitä vain on halua etsiä.

Mitä sitten voisi tarjota tukeakseen yhteisen sävelen löytymistä? Mitä kattaa pöytää, jonka äärellä istuu monessa mielessä erilaisia ihmisiä? Mikä maistuisi mahdollisimman monelle? 


Tein pari sympaattista esimerkkiherkkua, jotka ovat samaan aikaan tuttuja ja silti kivasti toisenlaisia, munattomia ja maidottomia. (Jos hunajan korvaa vaahterasiirapilla tai sokerilla, myös kokonaan vegaanisia.) Ennen kaikkea ne ovat äärimmäisen yksinkertaisia ja vaivattomia – täydellisiä keittiöihin, joihin on julistettu joulurauha. Lisää rauhaa edistäviä ehdotuksia löytyy K-ruoan Stressitön joulu –teemasivulta. Oikopolku-sivulle on koottu vinkkejä, miten saada enemmän vähemmällä. Suklaakuorrutteiden ja glitterin ystävänä, ekstrajuuston ottajana yleensä tuhahtelen sanonnalle less is more, mutta kun stressistä ja joulusta on kyse, se taitaa kerrankin pitää paikkansa.
 

Viikuna-vaniljapiiras (maidoton ja munaton)
9 isoa palaa, 16 pientä

1,2 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
3 dl vehnäjauhoja
0,5 tl kanelia
0,5 tl jauhettua kardemummaa
1 tl sitruunankuorta
1 vaniljatangon siemenet
ripaus suolaa
4 rkl omenasosetta
125 g voita
7 tuoretta viikunaa
3 rkl pähkinöitä (esim. hasselpähkinöitä)
2 rkl kaurahiutaleita

1 dl tomusokeria
1 rkl hunajaa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
1-2 rkl sitruunamehua

1. Sekoita keskenään sokeri, leivinjauhe, vehnäjauho, kaneli, kardemumma, sitruunankuori, vaniljatangon siemenet ja suola.
2. Kuutioi voi. Nypi se ja omenasose kuivien aineiden joukkoon, kunnes taikinasta tulee tahmean murumaista.
3. Viipaloi viikunat.
4. Ota noin desilitra taikinaa syrjään ja levitä loput leivinpaperille. Painele taikinasta noin 20 cm x 20 cm kokoinen neliö. Voit myös käyttää kaulinta.
5. Levitä viikunaviipaleet taikinalevylle.
6. Rouhi pähkinät. Sekoita pähkinärouhe ja kaurahiutaleet lopun taikinan joukkoon. Jos muru tuntuu liian kuivalta, lisää hieman omenasosetta.
7. Levitä rouhe viikunoiden päälle.
8. Paista piirakkaa 180 asteessa noin 25 minuuttia.
9. Sekoita keskenään tomusokeri, hunaja ja vanilja. Lisää sitruunamehua vähitellen, kunnes kuorrutteesta tulee sopivan notkeaa. Valuta kuorrutetta jäähtyneen piirakan päälle.


Sitruksinen hehkujuoma

2:lle

3 isoa appelsiinia
puolikkaan limen mehu
0,75 dl hyvää glögitiivistettä
peukalon kokoinen pala inkivääriä
1 tl hunajaa
2 kanelitankoa
1 halkaistu vaniljatanko
1 rkl kardemumman siemeniä / 1 tl jauhettua kardemummaa
1,5 dl vettä

1. Purista appelsiinien ja puolikkaan limen mehu.
2. Laita mehut kattilaan glögitiivisteen ja mausteiden kanssa. Jos haluat, voit pilkkoa inkivääriä hieman pienemmäksi. Anna juoman kiehua rauhallisesti noin 15 minuuttia. Maista juomaa - jos se on liian makeaa, lisää lopuksi tarvittava määrä kiehuvaa vettä.
3. Laita laseihin hedelmäviipaleita ja granaattiomenan siemeniä. Kaada päälle kuuma juoma ja nauti heti.


Kookospusut (maidoton, munaton, gluteeniton)
16 kpl

5 dl kookoshiutaleita
5 rkl kookosöljyä
2 rkl kookosmaitoa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
4 rkl hunajaa
225 g maidotonta tummaa suklaata

1. Sekoita keskenään kookoshiutaleet, juokseva kookosöljy, kookosmaito, vanilja ja hunaja. Jos haluat, voit laittaa massan blenderiin ja ajaa sen tasaiseksi.
2. Pyöritä massasta palloja ja litistä niitä hieman. Laita pusut hetkeksi kovettumaan kylmään.
3. Sulata suklaa. Kasta kookospusut suklaaseen ja nosta ritilälle kuivumaan. Säilytä kookospusuja kylmässä.


Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: Bronze Radio Return, The National Parks

torstai 10. joulukuuta 2015

Tapahtui New Yorkissa | Paprika-tofupasta


Kun olin 15-vuotias, matkustin New Yorkiin. Emme me, ei perheeni, vaan minä, yksin. Menin tapaamaan ystävääni, silloin 27-vuotiasta Jiniä, johon olin tutustunut puoli vuotta aikaisemmin pienessä Stendis-nimisessä kylässä Tanskassa. Koko tarina tanskalaisine pikkukaupunkineen ja Amerikan matkoineen on kieltämättä melko erikoinen, mutta sellaisiahan ystävyydet parhaimmillaan ovat. Erikoisia ja ainutlaatuisia.

Hieman erikoista tarinassa on tietysti myös se, että ylipäätään sain lähteä. Lupa heltisi kuitenkin niin helposti, ettei mieleeni tainnut aikoinaan edes juolahtaa, että kaikkien 9.-luokkalaisten vanhemmat eivät kenties olisi yhtä myötämielisiä. Äidilläni sattui kuitenkin olemaan kova luotto yläkertaan, eikä siksi mitään syytä pelätä minunkaan puolestani.  Juuri käydyistä rippileireistä huolimatta hengellisyys ei ollut 15-vuotiaiden keskuudessa sitä aivan cooleinta, mutta se vei minut loppujen lopuksi Manhattanille, mikä nyt puolestaan oli cooleinta koskaan ja missään.

Joten niin lähdin. Lensin. 12 tuntia myöhemmin, heti JFK:n tuloporteilla paljastui, että ystävälläni Jinillä ei sillä hetkellä ollut asuntoa. Ei se mitään. Seuraavassa lauseessa paljastui, että hänellä sen sijaan olisi koko tuleva viikko tiiviisti töitä. Ei sekään mitään. Yhdistelmä kuitenkin tarkoitti käytännössä sitä, että punkkasimme joka yö eri kaverin luona, ja että päivät kiersin yksin kaupunkia ruutupaperille piirretyn kartan avulla. Aamuisin söin muroja aina uuden pöydän ääressä, uusien ihmisten seurassa. Sen jälkeen pakkasin Marimekon olkalaukkuni ja suuntasin milloin Bronxista, milloin Brooklynistä kohti kaupungin keskustaa. Kävelin kaduilla niska kenossa, ostelin pinssejä ja kortteja, söin pitsaa. Väistelin keltaisia takseja, joskin hetken aikaa luulin silti jääneeni sellaisen alle ja päätyneeni paratiisiin, joka kuitenkin paljastuikin kaupaksi nimeltä Urban Outfitters. Vaikka termi selfie oli vielä tuntematon, otin sellaisia paljon. Kertakäyttökameralla, tietenkin.

Yhtenä iltana tapasin toisen Tanskassa saamani ystävän siskon ja tämän miesystävän, Suomi-fani Paulin, joka oli aikoinaan kouluvuosinaan ollut Klaukkalassa vaihdossa. Söimme Paulin kattohuoneistossa hapankorppuja, sisuja ja sipsejä, ja hän kysyi asioita kuten Do you go to lukio ja Is there a Hesburger where you live. Sitten hän esitteli ylpeänä olohuoneen seinälle kiinnitettyä Suomen karttaa ja näytti sieltä Klaukkalan, ja minä ajattelin, että on tämäkin, että pitää matkustaa toiselle puolelle maailmaa kuullakseen, että kotimaassa on sellainen paikkakunta kuin Klaukkala.

Viimeisenä iltanani New Yorkissa laitoimme Jinin kanssa ruokaa jonkun hänen ystävänsä ahtaassa keittokomerossa. Olohuoneen seinälle oli kiinnitetty polkupyörä, mikä oli mielestäni kovin kummallista. Eihän sellaista tehnyt Suomessa kukaan, paitsi että 10 vuoden päästä kaikki. Valmistimme paprikapastaa. Jin laittoi pannulle aivan järkyttävän määrän öljyä, mikä oli kuitenkin kuulemma vain puolet siitä, mitä hänen äitinsä laittaisi. Paprikoista tuli ihania, niin rapeita ja makeita, että en oikein vieläkään tajua, miten paprika voi muuttua sellaiseksi. Ehkä vain New Yorkissa voi. Öljyä tihkuvia paprikoita syödessämme Jin, 27, esitti saavansa sydänkohtauksen, mille minä, 15, nauroin niin että coca-colat tulivat nenästä, mille Jin nauroi niin, että Budweiser-oluet tulivat nenästä.

Sitten katsoimme Saksikäsi-Edwardin Jinin ystävän ystävän televisiosta ja nukahdimme sohvalle. Seuraavana päivänä heräsin, pakkasin jälleen Marimekon olkalaukkuni, kävelin lentokenttätaksiin ja matkustin takaisin Suomeen.

En ole ajatellut reissua pitkään, pitkään aikaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu erikoiselta, että se ylipäätään tapahtui. Suhteessa siihen, miten puuroksi muut matkamuistoni ovat menneet, muisto paprikapastasta on kuitenkin edelleen kovin kirkas. Havahduin siihen pari viikkoa sitten lähikaupan vihannesosastolla. Kuvittelin pannulla öljyssä ritisevät punaiset paprikasuikaleet. Kuolevaa esittävän Jinin, jota en ole sen koommin nähnyt. Kuulin oman nauruni ja Brooklynin katujen kaukaiset äänet.

Ostin paprikoita. Tein pastan. Katsoin Saksikäsi-Edwardin. Sitten ihan vähän, huvikseni vain, tutkin hieman lentoja.



Paprika-tofupasta

Marinoitu tofu:
250 g tofua
0,75 dl oliiviöljyä
2 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl hunajaa
1 tl suolaa
1-2 tl jauhettua paprikaa
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl rouhittua mustapippuria

3 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
3 isoa punaista paprikaa
1 tlk isoja valkoisia papuja
100 g pastaa
100 g tuorejuustoa
1,5 dl pastan keitinlientä

tuoretta basilikaa

1. Pilko tofu kuutioiksi. Sekoita kaikki marinadin ainekset keskenään ja lisää tofukuutiot sen joukkoon. Anna tofun marinoitua ainakin kolmisen tuntia, mielellään yön yli.
2. Keitä pasta runsaassa vedessä.
3. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Hienonna sipulit ja paista niitä hetken aikaa pannulla. Lisää viipaloidut paprikat ja hetken päästä valkopavut ja tofu. Paista, kunnes paprikoiden, papujen ja tofukuutioiden pinta on saanut hyvin väriä.
4. Lisää pannulle pasta, tuorejuusto ja 1,5 dl pastan keitinlientä. Sekoita tasaiseksi ja paista vielä hetki.
5. Tarkista maku ja koristele tuoreella basilikalla.

Keittiössä soi: Steve Rich, Petula Clark