Potluck by one syntyi rovaniemeläisessä yksiössä kuusi vuotta sitten. Oli kylmä kesä, ja minulla hirvittävän tylsää. En ole koskaan lenkkeillyt, siivonnut ja poiminut mustikoita niin paljon.
Idea blogin perustamisesta tuli roihahtaen. Kuin olisi tulitikun raapaissut: yhdessä hetkessä haukottelin tylsyyttäni, mutta seuraavassa rintaani syttyi reipas liekki, joka ei hetken lepatettuaan sammunutkaan. Posket hohkaten tutkin amerikkalaisia ruokablogeja, ihastelin siirappia valuvia lettutorneja ja narulla sidottuja keksipinoja, opettelin uusi sanoja kuten shortning ja crostata, ja keräsin aivan uudella innolla lisää mustikoita, jotta olisi jotain mitä crostataan laittaa.
Halusin Martha Stewartiksi Martha Stewartin paikalle; ostaa opintolainalla vuokia, vaniljatankoja ja raidallisia paperipillejä.
Silloinen keittiöni oli pikkuruinen. Säilytin jauhoja keltaisessa kannellisessa leluämpärissä, sokeria turkoosissa jaapala-astiassa. Ruuvasin yhdestä kaapista oven irti, jotta sain kaikki paperiset muffinivuoat ja nomparellipurkit esille. Muuttopäivään mennessä ruuvit olivat moneen kertaan kadonneet. Rahaa oli naurettavan vähän, mutta intoa hirveästi. Kirjoitin reseptejä valkoisella sormivärillä keittiön ikkunaan. Kaamosaikana kuvasin ruokia parvekkeella parinkymmenen asteen pakkasessa, koska se oli ainoa tapa saada mitenkään riitävästi valoa. Kamera hyytyi kylmään viimeistään kymmenen minuutin jälkeen.
Blogin nimi ei oikein tuntunut avautuvan kenellekään. Siksi olin tyytyväinen, kun Tomi Björck tuli joskus vuosia myöhemmin sanomaan, että hyvä nimi. Se tapahtui silloin, kun rovaniemeläinen yksiö oli jo historiaa, blogilla vakiintunut osa elämässäni ja vähän vähemmän kömpelö yläbanneri.
On kulunut kymmenen kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Voisin todeta, että on aika lopettaa, mutta se tuntuu turhalta. Lopettaminen tapahtui jo, jonain nimettömänä kevätpäivänä melkein vuosi sitten.
Mutta jos jotain inhoan vielä enemmän kuin pölyisiä johtoja ja kadulle sylkemistä, se on asioiden roikkumaan jättäminen. Sitä, että jotain ei noteerata vaikka kaikki sen huomaavat.
Vaikka tältä sivulta löytyvän kuvamateriaalin perusteella voisi toisin luulla, tässä blogissa ei ole koskaan, tai ainakaan enää pitkään aikaan, ollut ensisijaisesti kyse ruoasta. Potluck by one on ollut ennen kaikkea muistivihkoni. Puolijulkinen pöytälaatikko, lokikirja ja päiväkirja.
Valmistuin puolitoista vuotta sitten. Lähdin koulusta ja ryhdyin etsimään seuraavaa paikkaa, johon telakoitua. Alkoi työnhakurumba, jota tanssiessani pysyin pystyssä pitämällä fokuksen yhdessä asiassa: halusin jonnekin, missä voisin kirjoittaa työkseni. Onnistuminen vaati vakuuttelua ja vaikutuksen tekemistä. Tuntui, etten puolen vuoden aikana muuta tehnytkään kuin hioin vastaustani kysymykseen miksi minä. Kerta toisensa jälkeen toistelin olevani se kyvykkäin ja terävin; pystyväni antamaan jotain sellaista, mitä muilla ei ole, kirjoittamaan mistä vain miten vain. Nopeasti, napakasti, hymyillen ja ryhdikkäästi istuen.
Elämme maailmassa, joka on täynnä… kaikkea. Kuvia, sanoja, blogeja, tilejä, kokemuksia, vaihtoehtoja, reseptejä, reittejä, polkuja, strategioita, mielipiteitä, kysymyksiä, vastauksia, tyylejä, tapoja, kärkiä ja kulmia. Niiden seasta erottautuminen ja läpi pääseminen vaatii jotain terävää. Esimerkiksi terävän kynän, jolla puhkaista itsensä esiin.
Minulle kävi onnekkaasti. Rumba ja haastattelusta toiseen hyppely loppui aikanaan, vakuuttelua ja nyökyttelyä seurasi lopulta rauhoittava kädenpuristus. Mutta minusta tuntuu myös siltä, että kynästäni ehti kulua kärki kokonaan.
Olo oli pitkään, ja on vieläkin kuin raivoisan koetilanteen jälkeen, jossa on kirjoittanut kynä ja konsepti sauhuten, mutta kun tilanne on ohi ja kaikki on annettu, on kynästä jäljellä vain tylsä, nihkeä nysä. Siihen ei tee mieli tarttua ihan heti uudestaan.
Tällä hetkellä minulta puuttuu tarvittava terä. Voin siis kai sanoa, että kirjoittamisesta, ainakin tässä muodossa, meni maku.
Maun menettäminen on jotenkin osuva syy lopettaa ruokablogi.
Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää laittaa pisteitä. Se onnistuu myös tylsällä kynällä, jolla muuten on tympeä kirjoittaa.
Tämä piste on raskas. Ehkä sen takia sen asettamisessa kesti niin kauan. Siinä on kiinni hurja määrä tarinoita. Se sulkee sisälleen merkittävän ajanjakson elämästäni; paljon muistoja ja ties miten monta kiloa jauhoja ja voita. Se on sokerissa ja kookoshiutaleissa lukuisia kertoja kieritelty, vuosien aikana painavaksi marinoitunut.
Kun se putoaa paikalleen, tuntuu kuitenkin siltä, että juuri siihen se nyt kuuluukin.
Kaikella on aikansa, ja tämän blogin aika tässä.
Kiinnostus kirjoittamiseen ei suinkaan ole lopullisesti hävinnyt. Sille on vain löydettävä – tai rakennettava – uusi näyttämö. Niin tulee kyllä tapahtumaan. Löydän vielä uuden innon, uuden väylän.
Ennen pitkää syttyy uusi tulitikku.
Nähdään seuraavan tarinan alussa. Jooko?
Keittiössä on kuluneen vuoden aikana soinut erityisesti: Philip Glass, ALMA, Rihanna, Iisa, Moddi, Seija Simola, Sia, Reino Nordin, Anna Puu, Luke Sital-Singh, ABBA, Kai Engel, Paula Vesala, Pave Maijanen, Planet Earth 2:n soundtrack, Jonathan Johansson, Oskar Linnros, Karl Jenkins, Camille Saint-Saëns, Strandels, Litku Klemetti
