Välttämätöntä | Kvinoa-suklaakakku

Niin kuin en ole koskaan milloinkaan aikaisemmin maininnut, vanhemmillani on kissa. Kissa on vanhempieni ei ehkä rakkain, mutta myötämielisin ja myös ainoa heidän kanssaan enää asuva lapsi, joten siksi sillä on monta nimeä. Päivästä ja käyttötarkoituksesta riippuen kissan nimi on joko Nero, Köpi, Kyösti von Fleming tai simppelisti Kissa.

En tiedä, mitä siitä kissasta ajattelen. Se ei taida pahemmin välittää minusta, joten siksi esitän, etten minäkään siitä. Mutta kun Kyösti von Fleming söi pari vuotta sitten lihapaistin paistoverkon metalliklipsuineen ja meinasi sen seurauksena heittää ilmeisesti viimeisen henkensä, olin kieltämättä hädissäni. Ja yhtä lailla salaa huojentunut, kun se sitten jäikin henkiin.

Monesti tätä vaikeasti nimettyä kissaa katsellessani mietin, miksi se tekee asioita, joita tekee. Miksi se rapsuttaa itseään noin. Miksi se pelkää imuria muttei voi vastustaa maton alle piilotettua langanpätkää. Miten se välillä jaksaa maata tuntikausia samassa asennossa silityslaudalla (jonne se menee odottamaan paijaamista kuulemma juuri sen takia, että se tietää meidän ihmisten kutsuvan sitä silityslaudaksi), mutta yhtäkkiä saattaa saada hurjan, kukkaruukkuja ja mattoja lennättävän spurttikohtauksen. Jos ihmettelen näitä ääneen, minulle sanotaan että se tekee mitä tekee, koska se on kissa. Tai no, isäni sanoo että koska se on tavallista notkeampi / aktiivisempi / tarkkaavaisempi / ylivoimaisempi kissa, mutta muut ihmiset sanovat, että koska se nyt vaan on kissa, ja kissat tekevät niin.

Sain viime kirjoitukseeni kommentin liittyen kaupallisiin yhteistyökuvioihin. Sellaisia on tullut muutama aiemminkin - ja hyvä niin. Ulkopuoliset tukijatahot ja kirjoitusten sponsoroinnit eivät aina ole ihan yksinkertaisia juttuja, ja siksi niistä kannattaa keskustella.

Olen ollut mielissäni, kun tämä blogi, tämä minulle jo niin kovin rakas juttu, on saanut huomiota muiltakin. En kiellä, ettenkö olisi imarreltu ja innoissani saadessani yhteistyötarjouksia. Moniin olen tarttunut - sellaisiin, jotka ovat tuntuneet omilta, olleet reiluja ja rehellisesti sitä, mitä tämä blogi muutenkin. Aina ei tietenkään alkuun tiedä, mitä tuleman pitää. Mutta ei sen takia, täällä tai muutenkaan elämässä, kannata jättää kokeilematta.

Edellisen postauksen kommentoija kertoi toivovansa, että voisin joskus vielä kirjoittaa ihan täydestä sydämestäni ilman kaupallisia innostajia.

Tässä suhteessa toimin kuin Nero-kissa. Teen asioita niin kuin teen, sillä minä olen minä. Kirjoitan sillä tavalla kuin kirjoitan, koska muuta tapaa en tiedä. Oli aihe mikä tahansa - kiva uutuustuote tai lentävät ankeriaat (aihe, josta en ikinä tule pääsemään yli) - sanat tulevat täältä.

Ai niin, ettehän te näe. Osoitan sydäntäni.

Sanat tulevat sydämestäni. Joskus aivan sen ytimestä, joskus kepeämmin sen pinnalta, mutta minusta, minusta ne tulevat aina. Innosti minua kuka tai mikä tahansa.

Kommentoijan tavoin minäkin kuitenkin toivon, että useammin saisin kirjoitettua ihan sieltä täydestä sydämestä. Minusta on ihanaa kirjoittaa kakuista ja ankeriaista ja siitä, miten kauniilta kaupunki syksyisin näyttää. Maalailen sanoilla mielelläni, leikin niillä, pelaan ja kikkailen. Sellainen on minusta yksinkertaisesti todella kivaa, ja sellaista kirjoittamista minä haluan täällä tehdä.

Mutta sitten on kirjoittamista, jota täytyy tehdä. Sydämen toiminnan kannalta välttämätöntä kirjoittamista. Joskus kaipaan karttaa, ohjekirjaa tai kannustuspuhetta. Jos en niitä muualta saa, minun pitää kirjoittaa ne itselleni. Sellainen kirjoittaminen on tärkeää ja selkeyttävää. Aivan parhaimmillaan - tai pahimmillaan - kirjoittaminen saattaa olla kuitenkin kivulias toimenpide. Se on luotien poistamista, myrkyn ulos oksentamista. Elintärkeää, mutta uuvuttavaa, likaista, epämiellyttävää.

Tätä kaikkea varten minulla on toinen blogi. Projekti Einstein on erilainen, aika uusi, vielä raaka. Jos Potluck by one on joskus kuin showroom - nätti ja valoisa - niin tuo toinen on työhuoneeni. Se ei ole oikein minkään näköinen, ja se onkin olemassa ennen kaikkea minua varten. Toistaiseksi siellä on vielä melko siistiä, mutta toivottavasti ei kauan. Jos sotkun kestää, sinne saa toki tulla käymään. Kaaoksen keskellä syntyy usein parhaat keskustelut.

Mutta ei siitä sen enempää. Nyt olemme täällä, missä on kauniit lautaset ja kukkia maljakossa. Ja tämäkin on todella tärkeä paikka. Juodaanko kakkukahvit? Tarjolla olisi nimittäin ihan kreisiä kakkua. Kvinoasta tehtyä, viljatonta suklaakakkua, joka on niin hyvää, että tämä sydämeni, josta on tänään jo aika paljon puhuttu, meinaa pakahtua.

Joskus kirjoittaminen on välttämätöntä, mutta joskus se on myös välttämätöntä lopettaa, jotta voi tarttua molemmilla käsillä kakkulapioon.

Kvinoa-suklaakakku
alkuperäinen resepti täältä

1,25 dl keittämätöntä kvinoaa
1 dl maitoa (tai 0,5 dl maitoa ja 0,5 dl espressoa)
4 kananmunaa
175 g voita
2 dl ruokokidesokeria
1 tl jauhettua vaniljaa
2,5 dl kaakaojauhetta
0,5 tl ruokasoodaa
1,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
(2 tl hienoksi jauhettua kahvia)

1. Keitä kvinoa kypsäksi ja anna jäähtyä. Sulata voi.
2. Sekoita tehosekoittimessa tai blenderissä maito ja kananmunat keskenään.
3. Lisää keitetty kvinoa ja hieman jäähtynyt, sulatettu voi. Anna sekoittimen käydä, kunnes seos on tasaista.
4. Sekoita kuivat aineet keskenään.
5. Lisää kvinoa-kananmunaseos kuivien aineiden joukkoon ja sekoita, kunnes taikina on tasaista.
6. Voitele irtopohjavuoka ja kaada taikina vuokaan. Paista kakkua 175 asteessa noin 40 minuuttia. Kakku saa jäädä keskeltä kosteaksi. Anna kakun jäähtyä kokonaan ennen kuorruttamista.

Kookos-suklaakuorrute
125 g tummaa suklaata
1-2 tlk kookosmaitoa
(1 tl hienoksi jauhettua kahvia)

1. Sulata suklaa.
2. Riippuen haluamasi kuorrutteen määrästä, lusikoi yhdestä tai kahdesta kookosmaitopurkista kiinteä osa sulan suklaan joukkoon. Lisää halutessasi hieman jauhettua kahvia.
3. Sekoita kuorrute tasaiseksi ja anna jäähtyä. Vatkaa kovettunut kuorrute kuohkeaksi ja levitä jäähtyneen kakun päälle.

Ylimääräisistä kookosmaidoista voi valmistaa vaikka chai-lattet.

Keittiössä soi: London Grammar

Ajankohtainen ykkönen | Kurpitsaranskalaiset

Jos saisitte valita uuden ajan ja paikan, jonne syntyä ja jossa elää, miten valitsisitte?

Haluaisitteko kävellä pellavatoogassa muinaisen Niilin rannalla tai ratsastaa sulkapäähineestä kiinni pitäen halki komeimman preerian? Tanssia ja juopua savuisessa Pariisissa 20-luvulla? Pyyhkiä liikutuksen kyyneliä farkkutakin hihaan Berliinin muurin murtuessa?

Itse harkitsisin 50-lukua, koska olen hyvä käyttämään kellohameita ja juomaan pirtelöitä.
Drive-in -elokuvia ja kolikoiden syöttämistä jukeboksiin - sitähän se elämä lähinnä olisi.

Tai kenties olisin parhaimmillani vasta 30 vuotta myöhemmin, juuri siellä 80-luvulla, rajojen kadotessa, syntikan soidessa. Huonosti istuvien vaatteiden ostaminen ja tukan kuivaksi kähertäminen luonnistuisi minulta kyllä.

Vai sittenkin loikka toiseen suuntaan? Jazzin tahtiin heiluvia höyheniä ja hapsuja? Päiväkävelyjä puistopromenadeilla 1800-luvun Porvoossa? Kylpyjä helteisessä, marmoroidussa Roomassa?

Siirtyisin mielelläni ajassa taaksepäin. En kuitenkaan liikaa - olen onnellinen, ettei minun tarvinnut olla paikan päällä ihan ensimmäisten joukossa. Siis silloin, kun käveltiin katujen sijaan kallioilla ja pohdittiin sitä, onko kahdella jalalla kävely ylipäätään toimiva juttu.

Miettikää nyt mikä vastuu siinäkin olisi ollut. Minulta ainakin olisi saattanut jäädä joitain hyvinkin olennaisia asioita hiffaamatta. Kuten miten tuli toimii. Mitä petoja paijata, mitä paeta. En osaa valita säähän sopivia vaatteita edes täydestä rekistä, joten miten olisin pysynyt hengissä pakkasilla kymmeniä tuhansia vuosia sitten? Voin myös kuvitella tilanteen, jossa pohdin pitäisikö tämä löytämäni siemen laittaa maahan kasvamaan.  "Hullu ajatus, mutta kenties sittenkin kokeilemisen arvoinen."

"Toisaalta.... tämähän käy myös välipalasta."

Ja sinne menisi siemen ja sen mukana maanviljelyn tulevaisuus.

Niin - jos ihmisrodun ensimmäiset kriittiset siirrot olisivat olleet minun vastuullani, on hyvinkin mahdollista, ettei Niilin varrella tai Pariisin kaduilla olisi koskaan kävellyt kukaan.

Joten mikä onni, että minä en ollut siellä, vaan täällä. 2010-luvun Helsingissä. Minun osani on lukea sähköposteja, syödä brunssia ja maksaa se sirukortilla, saada rahaa koulussa käymisestä, viestiä usein sanojen sijaan pyyhkäisyillä ja hästägeillä. Sytyttää tuoksukynttilöitä, tähtisädetikkuja ja kerran vuodessa nuotio Nuuksiossa. Paahtaa siinä vaahtokarkkia ja esikypsennettyä soijanakkia ja ajaa sitten, kahden jalkani väsyttyä, bussilla kotiin.

Eihän täälläkään tietysti aina helppoa ole - välillä tulee toimittua väärin, tehtyä huonoja valintoja, tunnettua tyhmästi. Joskus on olo, ettei tiedä ollenkaan, miten tässä annetussa ajassa pitäisi elää.

Mutta onhan tässä aikakaudessa puolensa. Kuten esimerkiksi se, että kun päätöksiä - ei ehkä ihmiskunnan tulevaisuuden, mutta vaikka oman illallisensa kannalta olennaisia - pitää tehdä, apua on nykyään kovin helppo saada.  Että puhelin kertoo, mistä ruokaa löytyy mahdollisimman helposti, nopeasti ja edullisesti. Uusi K-ruoka -mobiilisovellus tekee nimittäin juuri sen, ja enemmänkin: näppärästä sovelluksesta tarkistaa vaivatta ajankohtaisten reseptien ainekset ja lähikaupan parhaat tarjoukset.

En tiedä teistä aikalaisistani, mutta minulla ainakin on kauppaan päästyäni tapana jämähtää ostoskoreineni hetkeksi oviaukkoon muiden tukkeeksi. Yritän muistella tai ylipäätään keksiä, mitä sitä pitikään hankkia. Ostoslista on lähes poikkeuksetta jäänyt jonnekin - keittiön pöydälle, toisen takin taskuun, kokonaan tekemättä. Minunlaiselleni nykyihmiselle K-ruoka -sovellus onkin aikamoinen apu: kun jonkin uuden kokeileminen innostaa, käy reseptien plärääminen ja niistä ainesten siirtäminen suoraan ostoslistalle parilla painalluksella. Jos mieli vain kaipaa muistutusta siitä, mitä sitä ainakin todennäköisesti tarvitaan, voi sovelluksesta tarkistaa useimmiten ostamansa tuotteet.

Kaiken kaikkiaan K-ruoka -mobiilisovellus kertoo mitä kannattaa syödä juuri nyt, tänään, tässä ajassa.

Esimerkiksi kurpitsoja kannattaa - vaikka ranskalaisina. Nyt on niiden kannalta paras aika.

Ja eiköhän sitten kuitenkin myös minun.

Kurpitsaranskalaiset

1 iso myskikurpitsa
3 rkl oliiviöljyä
1 tl sormisuolaa
rouhittua mustapippuria
1 tl jauhettua paprikaa

1. Kuori myskikurpitsa ja halkaise se pitkittäin kahtia.
2. Poista siemenet ja rihmasto. Leikkaa kurpitsa ohuiksi tikuiksi.
3. Sekoita mausteet öljyn sekaan. Laita kurpitsatikut kulhoon, kaada mausteöljy päälle ja sekoita käsin.
4. Aseta paistoritilä leivinpaperilla vuoratun pellin päälle. Levitä kurpitsatikut ritilälle ja paista 225 asteessa noin 20 minuuttia, tai kunnes ranskalaiset ovat sisältä täysin pehmeitä ja pinnalta rapeita.
5. Tarjoile kurpitsaranskalaiset heti dipin kanssa.

Takuuvarma dippikastike

2 dl kermaviiliä
2 rkl ketsuppia
2 tl omenaviinietikkaa
0,5 tl sokeria
1 tl jauhettua paprikaa
0,5 tl suolaa
0,5 tl kuivattua basilikaa
rouhittua mustapippuria

1. Sekoita kaikki aineet keskenään. Anna kastikkeen tekeytyä kylmässä vartin verran. Tarjoile dippiä kurpitsaranskalaisten kanssa.

Keittiössä soi: Fink, Life in Film

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Aiheena tänään | Bataatti-linssicurry ja kookos-kurpitsariisi

Jos kaikki maamme kansalaiset laitettaisiin riviin, en olisi aivan sieltä yhteiskunnallisesti aktiivisimmasta päästä. Jotkut asiat saavat minut kuitenkin todella hermostumaan. Jos koskaan kirjoitan romaanin, haluan käsitellä siinä ainakin seuraavaa naisiin päivittäin kohdistuvaa epäkohtaa:

Valuvia sukkahousuja.

Aion omistaa aiheelle ainakin yhden kokonaisen luvun. Tai ehkä annan sukkahousuille roolin kirjan dramaattisimmassa kohtauksessa. Epilogissa ylväästi -  mutta yksin - vanhentunut nainen pohtii, miten olisi juossut elämänsä rakkauden perään, jos hänen ei olisi tarvinnut pelätä, että sukkahousut ovat ensimmäisen kymmenen askeleen jälkeen polvissa.

Kyseessä on ihan oikea, hyvinvointiamme uhkaava ongelma. Eikö olekin, siskot? Kenen joukoissa seisot on tarpeeton kysymys, jos ei voi seistä kunnolla ollenkaan! Jälleen eilen päiväni oli silkkaa kidutusta ja epämukavaa kiemurtelua paikallaan pysymättömien sukkahousujen takia. (Valinnainen voimasana tähän)! Mittani on täysi!

Heti aamulla, hissistä kadulle käveltyäni tajusin että ei hitsit, nää on taas sellaiset sukkikset. Tiesin, että päivästä tulisi tuskainen selviytymistaistelu. Koko koulupäivän liikuinkin seiniä myöten. Jokaisen mahdollisen nurkan ja varjon suojissa yritin jotenkin nykiä sukkahousuja ylemmäs. Iltapäivällä myöhästyin eräästä haastattelusta, koska en sattuneesta syystä pystynyt kävelemään tarpeeksi nopeasti. Kävin sovituskopeissa kiskomassa sukkahousuja paikoilleen vain jotta ne voisivat minuutin sisään alkaa rullautua takaisin alas. Tarkastelin itseäni vainoharhaisena peileistä ja ikkunoista. Huonot sukkahousut vetävät mukanaan myös itsetunnon pohjalukemiin.

Kun viimein pääsin päivän päätteeksi rojahtamaan bussiin, radiossa Olavi Uusivirta lauloi miten hänen on niin helppoo olla onnellinen. Hiljentäkää tuo mies!

Tiedän, että tällainen purkaus saattaa nyt tuntua hieman kiusalliselta. Se vaahtoaa sukkahousuista ruokablogissa, onkohan sillä joku ongelma. Todellakin on! 40 denierin paksuinen, nailonista valmistettu ongelma, josta aion puhua, vaikka se saisi muut vaivaantumaan.

Kaiken muun lisäksi sukkahousut ovat hirveä rahareikä. Vaatekappale, joka ei pysy ehjänä puettaessa päälle eikä sitten edes pysy päällä - on siinäkin innovaatio. Äitini aina päivittelee sukkieni puhjenneita kantapäitä ja rei'istä pilkottavia varpaita. Mutta minkäs teet! Minun tuloillani sitä voi joko syödä tai liikkua päivittäin ehjissä sukkahousuissa.

Ihan pelkästään tästäkin syystä naisen euron pitäisi olla euron sijaan puolitoista. Sukkahousuja käyttävillä kätilöillä kaksi. Kuulitko, Sipilä, kuulitko? Hmph!

Puuh.

Huh.

No niin. Ei hätää. En huuda enää. Rauhoitun.

Ihan oikeasti. Rauhoituin jo. Olen vaihtanut sukkahousut verkkareihin. Voitte tulla takaisin.

Pliis, tulkaa takaisin? Olisi ruokaakin! Leppoisan lämmittävää bataatti-linssicurrya ja limellä sekä kookoksella maustettua kesäkurpitsariisiä. Kerrassaan erinomaista ruokaa sellaisiin iltoihin, joita edeltävä päivä ei ole ollut helpoin mahdollinen. Kiukkuisimmankin keskustelijan on onneksi suu täynnä vaikea valittaa.

Bataatti-linssicurry
4:lle

1,5 dl vihreitä linssejä
1 rkl voita
1 tl seesamiöljyä
2-3 valkosipulinkynttä
peukalonpään kokoinen pala inkivääriä
1 rkl kokonaisia kuminansiemeniä
1 iso bataatti
1 tlk kookosmaitoa
1 limen raastettu kuori
1/2 limen mehu
1 tl currya
1 tl jauhettua paprikaa
1 tl hunajaa
suolaa
mustapippuria

cashewpähkinöitä

1. Liota ja keitä linssit pakkauksen ohjeen mukaan.
2. Hienonna inkivääri ja valkosipulinkynnet, ja kuullota niitä hetken aikaa voissa ja seesamiöljyssä. Lisää kuminansiemenet.
3. Kuutioi bataatti ja lisää kattilaan. Paista bataattikuutioita kunnes ne ovat saaneet hieman väriä.
4. Lisää kookosmaito, limeraaste ja -mehu yhdessä muiden mausteiden kanssa. Anna kiehua rauhallisesti kunnes bataatit ovat pehmenneet.
5. Lisää linssit ja tarkista maku. Tarjoile cashewpähkinöiden ja kookos-kesäkurpitsariisin kanssa.

Kookos-kesäkurpitsariisi

2 dl vettä
2 dl kookosmaitoa
2 dl jasmiiniriisiä
1/2 kesäkurpitsa
1/2 limen mehu
1 tl seesamiöljyä
1 tl suolaa

1. Yhdistä vesi ja kookosmaito ja anna seoksen kiehahtaa.
2. Lisää huuhdotut riisit ja keitä noin 10 minuuttia.
3. Raasta kesäkurpitsa ja lisää riisien joukkoon.
4. Anna seoksen kiehua kunnes lähes kaikki neste on imeytynyt riisiin. Lisää limemehu, suola ja seesamiöljy. Sekoita tasaiseksi ja tarjoile bataatti-linssicurryn kanssa.

Keittiössä soi: Maria Mena

Piirakka vai piirakka | Manteli-hedelmägalettet

Kävelin eilen illalla siksakkia ystävän kanssa, joka ei osannut päättää, mennäkö juhliin vai palatako kotiin. Miten tää nyt on näin vaikeeta, hän tuskasteli.

Aiemmin päivällä olimme keskustelleet siitä, mistä kukin huomaa, että on väsynyt. Yhdeltä katoaa silloin jatkuvasti käsineet, toiselta avaimet, kolmannelta sanat. Minulta häviää - kaikkien edellä mainittujen lisäksi - kyky tehdä päätöksiä. Ihan mitättömiäkin.

Kun olen oikein uupunut, vaihdan vaatteeni aamuisin kymmenen kertaa. En pysty päättämään, mennäkö lounaalle ensimmäisen vai toisen kerroksen opiskelijaravintolaan. Keittoa vai salaattia. Kuitti vai ei.

Yleensä kaikista tuskaisimman lounastunnin jälkeen, vatvottuaan vartin kevytmaidon ja rasvattoman maidon välillä, sitä törmää käytävällä opettajaan, joka kysyy, joko graduaihe ja -ohjaajat on päätetty. Valmistumisvuosi ja maturiteettipäivä. Lasten nimet, asuntolainapankki, vanhainkoti ja hautapaikka. Onko? Onko??

Siksi joskus on annettava itsellensä lupa pitää päiviä, joiden kiperin kysymys on "kahvia vai teetä."

Tai se, nukkuuko vielä tunnin vai kaksi.

Käykö ostamassa karkkia vai paljon karkkia.

Leipooko luumu-, viikuna-, päärynä- vai omenapiirakkaa. Anteeksi, tuliko siinä jo turhan monta vaihtoehtoa? Vältetään ahdistus leipomalla kaikkia. Huh!

Sitten täytyy enää päättää, syödäkö yksi vai kaksi. Vai kahdeksan.

Pienet manteli-hedelmägalettet
8 kpl

2 dl mantelijauhoja
3 dl täysjyvävehnäjauhoja
2 tl sokeria
0,5 tl suolaa
180 g kylmää voita
8 tl kylmää vettä

hedelmiä, esimerkiksi päärynöitä, luumuja, tuoreita viikunoita tai omenoita
1,5 dl vettä
0,75 dl sokeria
puolikkaan sitruunan mehu
1 tl jauhettua kanelia
1 tl rouhittua kardemummaa
hieman jauhettua vaniljaa
100 g mantelilastuja

1. Sekoita kuivat aineet keskenään.
2. Lisää pieneksi kuutioitu kylmä voi. Nypi voi jauhojen joukkoon.
3. Lisää vettä vähitellen. Jatka, kunnes saat taikinasta muotoiltua tiiviin pallon.
4. Laita taikina kylmään vähintään tunniksi.
5. Viipaloi hedelmät haluamallasi tavalla. Jos haluat, voit kuoria omenat. Yhteen pikkupiiraaseen menee noin puolikas pieni päärynä, 1/4 omena, 4-5 pientä luumua tai yksi pienehkö viikuna.
6. Laita hedelmien kuoret, kantapalat, luumujen kivet yms. kattilaan veden, sitruunamehun, sokerin, ja mausteiden kanssa. Anna seoksen kiehua rauhallisesti noin kymmenen minuuttia.
7. Jaa taikina kahdeksaan yhtä suureen osaan ja kauli ne ohuiksi ympyröiksi. Asettele hedelmäviipaleet ympyröiden keskelle. Käännä ja poimuta taikinan reunat hedelmien päälle.
8.  Siivilöi sokeriliemi. Voitele piirakat liemellä ja ripottele reunojen päälle mantelilastuja. Paista piirakoita 225 asteessa 15-20 minuuttia. Jos sokerilientä jää yli, voitele piirakat uudestaan niiden tultua uunista.

Keittiössä soi: Mister and Mississippi

Pidä kiinni, päästä irti | Punajuuripestopizza

Elämässäni ovat tänä syksynä puhaltaneet monenlaiset tuulet. Lämpimät ja leppoisat, mutta myös kalvavan kovat. Toisinaan meno on äitynyt todelliseksi mielen myrskyksi. Keinot, joilla olen tottunut pitämään kylmyyttä loitolla, eivät ole aina riittäneet.

Kun omilla varusteilla ei pärjää, on syytä katsoa, miten muut suojautuvat.

Minulla on eteläamerikkalainen ystävä - menevä, kaunis ja sopivasti toisenlainen. Olemme juuri sen verran erilaisia ja eri-ikäisiä, että voimme tarvittaessa mennä asetelmaan, jossa minä olen nuori tyttö kalpeasta pohjolasta, ja hän maailman toiselta puolelta tullut, toisenkin puolen nähnyt suvereeni seikkailijatar. Niissä tilanteissa minä olen kuuntelija ja oppija. Otan roolini mielelläni.

Ja niin ystäväni kertoo, miten tässä elämässä tulee toimia ja tuntea. Miten hän navigoi myrskyissä ja pysyy pystyssä vastatuulessa, ja miten minunkin kannattaisi. Hän on mielipiteissään yhtä varma kuin hän on tanssiliikkeissään ja viinivalinnoissaan. Englanti on yksinkertaista ja suoraa. Hän ei käytä sivulauseita tai alistuskonjunktioita, koska niitä ei tarvita. On vain totuuksia ja painavia pisteitä niiden perässä. 

Kun hän puhuu, minä kuuntelen haluten olla kaikesta samaa mieltä.

No no no no no no Terhi, that is not good.

No no no no no no Terhi, you must not think that way.

No no no no no no Terhi, you have to let go.

No no no no no no Terhi, never call anyone after midnight.

No no no no no no Terhi, don't take that third piece of cake.

Jälkimmäistä hän ei sanonut, mutta yritän manipuloida aivoni uskomaan toisin.

Kerron kuulumisistani, ongelmistani ja ajatuksistani. Toimintaohjeita tulee liukuhihnalta. Olen tyytyväinen, kun saan avoimiin kysymyksiini vastauksia, joissa ei ole tulkinnan varaa.

Välissä hän opettaa, että englanniksi on sanottava Colombia, ei Columbia, ja minä kirjoitan sen kuuliaisena kaiken muun jatkoksi muistikirjaan, joka paperin puutteessa sattuu olemaan sydämeni.

Lopulta kerron kohtaamisesta, joka kaikilta kanteilta mitattuna oli mitätön. Mitätön, kyllä, ja ei kuitenkaan. Tunnustan, että mieleni on jäänyt siihen kiinni kuin katse pieneen tahraan puhtaassa lakanassa.

Tällaisissa tilanteissa minun luonteeseeni kuuluu jäädä tuijottamaan. Haen mikroskoopin, zoomaan, analysoin, pilkon paloiksi jo menneen. Laitan palat petrimaljaan ja tökin, kunnes niihin keinotekoisesti tulee taas eloa. Tosielämässä tapahtumat ovat jo ohi, mutta koska pidän asiat väkisin liikkeessä, ne jatkavat elämäänsä. Jos olisin vain antanut olla, tilanne olisi jo lakannut olemasta.

Taidan tehdä kaikkeni, ettei se jokin, joka niin pistää silmään, vahingossakaan pääse häviämään taustaansa. Tahrasta tulee kiintopiste - se on suhteessa ympäristöönsä pikkuruinen, mutta silti häiritsevin. Vaikka haluaisin toisin, en pysty kävelemään sen ohi, eteenpäin.

Mitä ystäväni tekisi?

Hän hakisi maalipurkin, viinipullon ja ämpärillisen punaista kynsilakkaa ja roiskisi ne lakanalle niin, ettei alkuperäistä tahraa voisi mitenkään enää erottaa. Sitten hän kietoisi kankaasta itselleen mekon ja lähtisi se päällä juhliin, kantaen sitä yhtä pientä muistoa mukanaan niin kuin tuhansia muitakin, mutta kiinnittämättä siihen mitään huomiota.

Mitättömään ja ei ollenkaan mitättömään tilanteeseen sattui ihmisen ja tunteiden lisäksi liittymään myös pizza. Palaan tahtomattani pyörittelemään mielessäni illan elementtejä, joista pizza on yksi. Juuri kun olen aikeissa siirtyä ajatuksissani pizzasta siihen liittyvään henkilöön, kuuluu eteläiseltä aivopuoliskoltani no no no no no no. No! Sinne ei pidä enää palata. No!

Pizzan ympäriltä on pyyhittävä pois kaikki muu. Opettelen ajattelemaan sitä ainoaa asiaa, jota tilanteesta enää kannattaa. Se vaatii harjoitusta, mikä tarkoittaa, että palaan yhä uudelleen ja uudelleen ajattelemaan pizzaa.

Välillä lipsun - mikä on turhauttavaa ja vähän tuskallistakin. Kerta kerralta tasapainoni kuitenkin paranee ja viimein opin pysymään horjumatta määrätyllä alueella. Miettiessäni mitätöntä kohtaamistani, ajatukseni todella pysähtyvät pizzaan, koska muiden asioiden on annettu tippua kyydistä. Ei tarvitse pelätä, vaeltaako mieli yli sallittujen rajojen, kun rajojen toisella puolella ei ole enää mitään.

Se on helpottavaa.

Se saa myös tajuamaan, miten käsittämättömän nälkäiseksi koko prosessi on tehnyt. Huh. Oltaisiinko tässä puhuttu jo tarpeeksi? Voisiko täällä viimein saada sitä pizzaa?

Sì sì sì sì!

Joten nyt tehdään pizzaa! Ja tehdäänkin jotain sen verran erilaista, että sitä ei heti tule yhdistettyä aikaisempiin pizzamuistoihin. Leivotaan pizza, jossa on täysjyväpohja ja sen päällä pehmeä kerros tuorejuustoa. Juuston päälle levitetään itse tehtyä punajuuripestoa. Sitten pohjaa aletaan peittää paistetuilla punajuuriviipaleilla, herkkusienillä, vuohenjuustokiekoilla ja punasipulirenkailla. Ollaanko valmiita? Taidetaan olla. Pizza uuniin ja hetken päästä ulos. Vedetään henkeä ja unohdetaan ihan kaikki muu.

Tämä pizza on siitä sympaattinen, että vaikka se saattaa tuntua oudon eksoottiselta, niin sehän on kaikkea muuta. On suomalaisia punajuuria ja muita tuttuja juttuja vihannesosastolta. Pesto syntyy vaivatta, yksinkertaisista aineksista. Kaiken saa lähikaupasta - ainakin, jos se sattuu olemaan K-kauppa.

K-ruoka.fi -sivustolta löytyy muuten paljon muitakin pizzaohjeita. Tuoreita ja toisenlaisia. Käykää kurkkaamassa! Suosittelen ottamaan jonkun niistä talteen sellaisia hetkiä varten, kun muut ajatukset on parempi korvata pizzalla.

Punajuuripestopizza
2 pellillistä

Punajuuripesto:

500 g (n. 5 kpl) Pirkka suomalaisia pestyjä punajuuria
2 dl manteleita
reilu kourallinen tuoretta basilikaa
2 valkosipulinkynttä
suolaa maun mukaan

1. Poista punajuurten kannat ja pese ne huolella.
2. Pilko punajuuret reiluiksi lohkoiksi.
3. Laita lohkot uunipellille ja levitä päälle hieman oliiviiöljyä. Paahda punajuuria 200 asteessa noin tunnin verran tai kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Laita punajuuret oliiviöljyä lukuun ottamatta muiden pestoainesten kanssa tehosekoittimeen. Anna sekoittimen käydä, kunnes massa on tasaista.
5. Lisää oliiviöljy vähitellen sekoittimen edelleen käydessä. Tarkista maku.

Pizzapohja:

2,5 dl lämmintä vettä
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
2 tl hunajaa
2 rkl oliiviöljyä
n. 4 dl sämpyläjauhoja
n. 2 dl täysjyvävehnäjauhoja

1. Liota hiiva lämpimään veteen. Lisää myös suola ja hunaja. Sekoita tasaiseksi. Anna hiivaseoksen seistä viitisen minuuttia.
2. Lisää oliiviöljy ja vähitellen jauhoja. Alusta taikina käsin tai anna yleiskoneen vaivata taikina pehmeäksi palloksi.
3. Anna taikinan kohota peitettynä kaksinkertaiseksi.
4. Kaada kohonnut taikina jauhotetulle alustalle ja vaivaa ilmakuplat pois. Jaa taikina kahteen osaan ja kauli kahdeksi levyksi.

Täytteet:

500 g (n. 5 kpl) Pirkka suomalaisia pestyjä punajuuria
1 rkl oliiviöljyä
150 g Pirkka maustamatonta tuorejuustoa
2 dl punajuuripestoa
150 g herkkusieniä
1 iso punasipuli
200 g Pirkka vuohenmaitojuustoa
kuivattua oreganoa ja basilikaa

1. Poista punajuurten kannat ja pese ne huolella. Leikkaa punajuuret niin ohuiksi viipaleiksi kuin pystyt. Paista viipaleita pannulla oliiviöljyssä kunnes ne ovat pehmenneet. Mausta suolalla ja oreganolla.
2. Levitä pizzapohjille kerros tuorejuustoa ja sitten kerros punajuuripestoa.
3. Levitä peston päälle punajuuriviipaleet, viipaloidut herkkusienet, kiekoiksi leikattu vuohenjuusto ja ohuiksi renkaiksi leikattu punasipuli.
4. Ripottele päälle oreganoa ja basilikaa (kuivattua tai tuoretta). Paista pizzoja 250 asteessa noin 15 minuuttia tai kunnes ne ovat saaneet kauniisti väriä.

Keittiössä soi: Wold Larsen, Myriam West

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Voimaa | Kookos-mantelikeksit

Aloitin tänä syksynä graduni tekemisen. Kiitos kysymästä, hienosti menee. Loistavasti suorastaan. Aikataulu pitää, motivaatio on korkealla. Olen toki vasta urakkani alussa, mutta nyt jo olen kokenut, että hetkittäisistä epäilyistäni huolimatta aiemmat opintoni ovat kuin ovatkin muodostaneet vankan tietopohjan. Sille pohjalle opinnäytteeni rakentuu kuin itsestään.

Voimmeko nyt alkaa puhua päivän reseptistä? En halua valehdella enempää.

Joskin yksi poikkeuksellisen antoisa tapaus graduprosessini tiimoilta minun on pakko mainita. Tutkimusaiheeni on [muminaa muminaa muminaa], ja siihen liittyen olen lukenut Maria Peuran kirjaa Antaumuksella keskeneräinen - Kirjailijan korkeakoulu. Kirja pohjautuu Peuran omaan opinnäytteeseen ja sen kirjoittamisen aikana tehtyihin päiväkirjamerkintöihin.

Tulos on yhdistelmä jotain häkellyttävän herkkää, hauskaa ja hyödyllistä. Peura kirjoittaa avoimesti kaikesta siitä, mikä ehkä estää kirjoittamasta tai ylipäätään olemasta todellinen itsensä. Hän jakaa anteliaasti muistojaan ja lapsena laatimiaan tekstejä lukijan kanssa. Jotkut niistä ovat liikuttavia, tuttuudessaan kivuliaita. Toiset sen sijaan saavat nauramaan ääneen ratikassa, kuten seuraava tarina sai minut.

Tarina on kirjoitettu kirjailijan ollessa ensimmäisellä luokalla. Pilkut ja pisteet on huolella aseteltu juuri niihin kohtiin, joihin 7-vuotias Peura on ne tarkoittanut.

Oli kerran surullinen kärpässieni se oli surullinen koska kaikilla hänen ikäisillä oli pilkut jo tulleet paitsi hänellä. kaikki kiusasi sitä sen nimi oli tepa eräänä aamuna äiti sanoi tepalle sinähän olet tullut pilkukkaaksi. silloin tepa oli iloinen eikä kaverit kiusanneet. siitä lähtien tepan nimi oli pilkku.

Tämä teksti puhutteli minua todella.

Kuten varmasti tämän maan jokaista muutakin Terhiä, minuakin kutsutaan Tepaksi. Ystävät ja sukulaiset, turha yrittää esittää yllättynyttä, kun sanon jälleen kerran: minä vihaan sitä nimeä. 

Olen yrittänyt päästä Tepa-lempinimen käytöstä siitä lähtien kun herkimmässä teini-iässäni näin televisiossa kuulantyöntäjän Tepa Reinikaisen. Uskokaa pois: itseään hakevalle, omista vioistaan hyvin tietoiselle nuorelle naiselle 150-kiloisen miespuolisen kaiman näkeminen oli kova paikka. Kavereille se oli loputtoman naurun paikka.

Tepa-sienen selviytymistarinan luettuani koin jonkinlaista uutta vapautta. Peuran kirja on muutenkin antanut minulle voimaa tänä syksynä useaan otteeseen. Voimaa saa myös hyvistä välipaloista, kuten yllä ja alla olevien kuvien kookos-mantelimuroista. Tai kekseistä, jos siltä tuntuu: keksilevyt voi leikata pieniksi ruuduiksi ja syödä muroina maidon kanssa. Yhtä hyvin ne voi jättää suuremmiksi paloiksi ja nauttia välipalakekseinä kahvitauolla.

Tai vetää yhtenä levynä ennen kuulantyöntötreenejä.

Kookos-mantelikeksit
Reilun vuoden takainen, lähestulkoon sama resepti löytyy täältä

200 g pehmeitä, kivettömiä taateleita
6 rkl maapähkinävoita
1 dl vettä
3,5 dl mantelijauhoja
0,75 dl kookoshiutaleita
1 tl rouhittua kardemummaa
2 tl jauhettua kanelia

1. Pilko taatelit pieniksi paloiksi ja laita tehosekoittimeen maapähkinävoin ja veden kanssa. Anna sekoittimen käydä, kunnes massa on tasaista. Voit myös käyttää sauvasekoitinta.
2. Yhdistä massaan mantelijauhot, kookoshiutaleet ja mausteet. Sekoita tasaiseksi. Taikinasta tulisi muodostua helposti kiinteä palloa.
3. Painele tai kauli taikina leivinpaperilla päällystetylle pellille mahdollisimman tasaiseksi, muutaman millin paksuiseksi levyksi. Vetele veitsellä taikinan pintaan haluamasi kokoisia ruutuja.
4. Paista keksejä 150 asteessa noin 30 minuuttia. Jos levyn reunat tuntuvat tummenevan liian nopeasti, laske lämpötilaa hieman. Puolen tunnin jälkeen voit sammuttaa uunin ja jättää keksit jälkilämpöihin toiseksi puoleksi tunniksi. Anna keksilevyn jäähtyä kokonaan ennen kun murrat sen paloiksi.

Keittiössä soi: Bertolf

Sydän sydän sydän | Porkkanaletut

Osallistuin vuosia sitten tutkimukseen, joka käsitteli ruoka- ja jotain-jotain-jotain-tottumuksia. Session aluksi meille koehenkilöille jaettiin A4-arkit ja pyydettiin kirjoittamaan niille lempiruokiamme. Pyörittelin paperia ja mietin, saakohan toisenkin puolen käyttää. No, kyllä tähän sisällysluettelo mahtuu.

Paperi täyttyi äkkiä. Kirjoitin sille oikeastaan jokaisen mieleen tulevan ruoan. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Ei vanhempiakaan voi pyytää nimeämään suosikkilastaan.

Aivan liian lyhyen ajan kuluttua kynät piti laskea. Aloimme käydä vastauksia vuorotellen läpi. Olin omistani suorastaan ylpeä. Paperini oli täynnä - olin piirtänyt kuviakin. Koin olevani arvokas suomalaiselle jotain-jotain-jotain-tutkimukselle.

Mutta sitten kuulin, mitä muut olivat vastanneet.

Joku hyvä salaatti.

Ja? Mitä sitten?

Ei mitään, vaan siirtyminen seuraavaan paperiin.

Pihvi ja salaatti.

Kaikista maailman asioista? Nämä kaksi? Tai siis - sanat pihvi, salaatti ja erityisesti hyvä olivat varmasti myös jossain kohtaa minun listaani - mutta vain nämä kaksi?

Meno jatkui näin. Melkein kaikilla oli vain yksi vastaus, ja jos joku oli äitynyt irrottelemaan kahden ruokalajin verran, toinen niistä oli lähes uhkaavan tervehenkinen.

Millainen tutkimus tämä on? Onko minut kutsuttu tänne kiusantekomielessä?

Onko tämä minua kohtaan suunnattu interventio?

Kun vuoroni tuli, en ollut vastauksistani enää niin varma. Aloitin listani läpikäymisen reippaasti, kuuluvalla äänellä, mutta päättäväisyyteni mainita joka ikinen kirjoittamani ruoka alkoi horjua melko pian. Jossain mummin tekemän lihapiirakan ja riisipuuron tienoilla salaatin ja vain salaatin syöjien katseet kävivät liian kuumottaviksi. Lopetin ja taittelin paperini hermostuneesti piiloon.

Aloin samantien hävetä omaa heikkouttani. Olo oli kuin painostuksen alla ideologiastaan luopuneella. Kuin Pietarilla kiellettyään Jeesuksen! Brutuksella murhattuaan Caesarin!

Odotetaan hetki, keksisinkö vielä dramaattisemman vertauksen.

Scarilla tiputettuaan Mufasan kallionkielekkeeltä! Ah! Voih!

Sanomatta jäi niin monta hehkutusta ansaitsevaa suosikkia. Muun muassa letut. Letut! Kuten kaikki tässä blogissa koskaan vierailleet tai kanssani yli vartin verran aikaa viettäneet tietävät, olen lettujen ja letun kaltaisten valmisteiden suuri ystävä. En voi uskoa, että olen joskus käyttänyt tilaisuuden olla kertomatta siitä.

Kenties alitajuisesti koen olevani letuille edelleen jotain velkaa. Kun KitchenTimelta kysyttiin, haluaisinko testata jotain heidän tuotettaan, ehkä juuri siksi valitsin tämän Ronneby Brukin lettupannun. Sydämenmuotoisia lettuja tekevän lettupannun, alleviivatakseni rakkauttani. Ihana rustiikkinen valurautapannu on yhtä jykevä kuin tunteeni. Terhi <3 letut, nyt ja aina.

Suosikin valinta ei tosin tälläkään kerralla ollut helppoa. KitchenTime on Ruotsista Suomeen rantautunut keittiövälineiden verkkokauppa, jolla valikoimaa todella riittää: minulta meni useampikin yö sivuja läpikäydessä ja lahjaa valitessa. Onneksi hyvien joukosta on vaikea valita väärin.

Porkkanaletut
n. 16 lettua

2 porkkanaa (n. 3 dl porkkanaraastetta)
2 dl maitoa
1 dl turkkilaista jogurttia
2,5 dl sämpyläjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl hunajaa
1 tl suolaa
1 kananmuna

makeisiin lettuihin lisäksi:
1 tl vaniljasokeria / jauhettua vaniljaa
1 tl kanelia
0,5 tl jauhettua inkivääriä
1 tl jauhettua kardemummaa
halutessasi hieman lisää hunajaa

1. Yhdistä kaikki ainekset ja soseuta ne tasaiseksi sauvasekoittimella tai blenderissä.
2. Kuumenna lettupannu ja annostele lettutaikina syvennyksiin. Paista lettuja muutama minuutti kummaltakin puolelta tai kunnes ne ovat saaneet kauniisti väriä.
3. Tarjoile suolaiset letut esimerkiksi hapankerman ja suolakurkkujen, makeat puolukkahillon kanssa.

Keittiössä soi: Laura Jansen

Lettupannu saatu KitchenTimelta.

Kaksi hyvää | Karviaislevite

Sunnuntain kunniaksi tarjolla olisi yksi hyvä resepti ja yksi hyvä uutinen.

Aloitetaan ensimmäisestä. Kävin viime viikolla vanhempieni luona ja kuten tapoihini siellä yleensä kuuluu, mökötin vähän. Niin vain väkisinkin jossain vaiheessa tapahtuu itsenäistyneen aikuisen astuttua lapsuudenkotinsa kynnyksen yli. Tällä kertaa menin osoittamaan mieltäni karviaispuskiin. Niitä hetken tuijotettuani havahduin ajatukseen, että voisihan noita poimiakin. Sain poimittua noin kolme marjaa ennen kun pensaiden piikit alkoivat raapia liikaa. Palasin sisälle osoittamaan mieltäni. Kippo marjoineen saattoi lentää jonnekin.

Puolen tunnin päästä äiti tuli luokseni täyden karviaiskulhollisen kanssa. Henkistä 12-vuotiasta alkoi hävettää, enkä kehdannut mököttää enää kovin kauaa.

Karviaiset eivät ole suosikkimarjojani. Niiden maku on turhan kirpeä ja kuten todettu, poiminta liian vaativaa. Mutta aijai, mitä levitettä niistä tulikaan! Pehmeä karviaislevite syntyy näin helposti *lyö käsiään yhteen* eikä voin, sokerin ja kananmunien taittamana kirpeys puske liiaksi läpi. 

Terävyys katoaa kun osaa käsitellä oikein - oli kyse sitten happamista marjoista tai kotiin palanneista parikymppisistä.

Se hyvästä reseptistä. Menkää kokeilemaan heti, kun olen kertonut mainostamani hyvän uutisen.

Ja sehän on se, että tästä lähtien bloggaan K-ruoan inspiroimana ja tukemana kerran kuussa. Yhteistyö tuo mukanaan kivoja uusia asioita, muttei muuta mitään vanhaa. Ruokaan liittymättömien aiheiden spekuloinnit ja hepuloinnit eivät tule vähenemään, eikä meno tai tyyli muutenkaan muuttumaan.  Muihin K-ruoan kanssa yhteistyöhön ryhtyneisiin blogeihin voi ja kannattaa tutustua täällä - mukana on mainio porukka!

Sellaista tänään. Ensi viikon puolella näkyy jo lisää hyviä asioita. Niitä kohti siis!

Karviaislevite / Gooseberry Curd
n. 3,5 dl

n. 5 dl karviaisia
2 dl vettä
1 dl sokeria
jauhettua vaniljaa
(0,5 tl raastettua sitruunankuorta, jauhettua kardemummaa)
50 g voita
3 kananmunaa

1. Poista karviaisten kannat.
2. Laita karviaiset kattilaan veden, sokerin ja vaniljan kanssa. Jos haluat, voit lisätä myös kardemummaa ja hieman sitruunankuorta. Anna seoksen kuplia rauhallisesti kunnes karviaiset ovat pehmenneet täysin.
3. Sulata voi ja vatkaa kananmunien rakenne rikki.
4. Lisää voi karviaisten joukkoon ja sekoita tasaiseksi. Lisää kananmunat voimakkaasti vatkaten. Sekoita seosta kunnes siitä tulee paksua.
5. Kaada karviaislevite kuumennettuun lasipurkkiin. Säilytä jäähtynyttä levitettä jääkaapissa.

Karviaislevitettä voi käyttää piirakan täytteenä, jogurtin seassa, paahtoleivän ja teeleipien päällä tai tarjoilla vaikka lettujen ja jäätelön kanssa. Esimerkiksi näiden ritarirullien täytteeksi levite sopisi täydellisesti!

Keittiössä soi: Michael Prins

Eilisen paras | Vegaaninen korvapuustikranssi

Eilen sunnuntaina 13.9. syntyi arviolta 490 000 ihmistä ja kuoli 150 000 ihmistä. (Lähde: random nettisivu)

Melkein Helsingin kokoisen kaupungin verran tulijoita, Turun verran lähtijöitä.

Jos on koskaan seissyt lentokentän lähtö- tai tuloporteilla, tietää, millaisia tunteita saapumiseen ja lähtemiseen liittyy. Miettikää, mitä tunnemyrskyä siinä tapauksessa tarkoittaakaan puolen miljoonan ihmisen vastaanottaminen ja 150 000 hyvästeleminen! Yhteensä ainakin Päijänteen verran kyyneliä ja Provinssirockin verran huutoa, kaikilla maailman kielillä.

Eilisten syntymien ja kuolemien myötä myös monen muun ihmisen elämä muuttui, alkoi kokonaan uudelleen tai tuntui päättyvän. Sunnuntai 13.9.2015 tulee olemaan miljoonille ihmisille se päivä, jonka jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen.

Hyvässä ja pahassa, eilinen päivä oli aikamoinen.

Tilastollisesti se ei kuitenkaan ollut kuin päivä muitten joukossa. Lähteviä ja saapuvia, vastaanottajia ja saattajia oli yhtä paljon myös toissapäivänä. Ja päivänä ennen. Ja päivänä sitä ennen.

Asioiden suhteuttaminen on joskus paikallaan. Mutta miten tunteita, ja niiden räjähdyksiä ja romahduksia, sijoitetaan diagrammiin? Mittasuhteisiin takertuminen saa monesti asiat tuntumaan mitättömiltä. Ja sehän on pahinta, mitä kaltaiseni ammattiliikuttujan ja  power quote -addiktin mielestä voi tapahtua!

Siksi eiliseltä tarvitaan uutinen, joka on myös tilastojen valossa uutisstatuksensa arvoinen. Koska Gandhi sanoi "be the change you wish to see in the world", aion tarjota sen teille itse.

Eilen imuroin sänkyni alta, mikä on tilastollisesti huomattavasti harvinaisempaa kuin vauvojen syntyminen.

Lisäksi korotin ääntäni tuntemattomalle henkilölle junassa, mikä on tilastollisesti huomattavasti harvinaisempaa kuin kolmikätisten vauvojen syntyminen.

Eilisen tapahtumista suurimman hypetyksen ansaitsee kuitenkin pulla, jota leivoin. Siitä tuli nimittäin maailman parasta. Tilastoista, todennäköisyyksistä ja lähdekriittisyydestä viis - maailman parasta, piste.

Mitä leipä- ja pullataikinoihin tulee, olen laiska. Laiska mittaaja ja laiska siivooja, mutta ennen kaikkea laiska vaivaaja. Tällä kertaa Boschin MUM5-yleiskone hoiti kuitenkin kaiken puolestani. Vaikka aivan erinomaista pullaa saa tietysti tehtyä käsinkin, en minä laiskana leipurina ole koskaan saanut pullaani parempaa sitkoa kuin nyt, ulkoistettuani homman.

Isäni kysyy aina tekemääni pullaa syödessään, muistinko sanoa pullataikinalle "anteeksi että vaivaan". En sanonut - tälläkään kerralla - mutta MUM5 on niin pätevä ja miellyttävä, että se jopa saattoi.

Sitko oli yksi juttu, mutta muuten on vaikea sanoa, mikä teki pullasta niin hysteerisen hyvää. Ehkä se oli hieman toisella tavalla tehty kanelitäyte tai se, että pulla sopii myös vegaanin pöytään. Ehkä se oli sunnuntaiaurinko. Ehkä yksi eilen syntyneistä lapsista on aikamme ilmiömäisin leipuri, hiivaleivonnaisten Steve Jobs, ja hänen valovoimaisuutensa vaikuttaa jo nyt.

Yhtä kaikki: hyvässä, pahassa ja pullassa, eilinen päivä oli aikamoinen.


Ps. Lauantai-yönä syvennyimme ystäväporukassa pohtimaan jälleen viime vuoden suurinta uutista, jonka seurauksena lentokoneita ei voi enää koskaan katsoa ihan samalla tavalla. It's a crazy world out there.

Vegaaninen korvapuustikranssi
2 isohkoa kranssia tai n. 15 - 20 pikkukorvapuustia

3 dl soijamaitoa
30 g hiivaa
1,2 dl sokeria
0,5 tl suolaa
2 tl jauhettua kardemummaa
100 g vegaanista margariinia
7-9 dl vehnäjauhoja

Täyte:
125 g vegaanista margariinia
1,5 dl fariinisokeria
2 tl jauhettua kardemummaa
2 - 3 tl jauhettua kanelia
hieman jauhettua vaniljaa

1. Lämmitä soijamaito kädenlämpöiseksi ja kaada yleiskoneen kulhoon.  Liota joukkoon hiiva ja lisää sokeri, suola ja kardemumma. Anna yleiskoneen sekoittaa aineet sekaisin.
2. Sulata margariini ja anna sen hieman jäähtyä.  Lisää margariini muiden aineiden joukkoon.
3. Ala lisätä vehnäjauhoja vähitellen yleiskoneen käydessä rauhallisesti (koneessani vaihde 2-3.) Yleiskonetta käyttäessä jauhoja tarvitaan yleensä hieman vähemmän kuin taikinaa käsin alustettaessa.
4. Lisää jauhoja ja anna koneen käydä kunnes taikina alkaa irrota kulhon reunoista ja siitä muodostuu kiinteä pallo. Nosta taikinakoukku taikinasta ja laita taikinakulho peitettynä vedottomaan paikkaan. Anna taikinan kohota kaksinkertaiseksi, eli noin 40 minuuttia.
5. Kaada kohonnut taikina jauhotetulle alustalle ja vaivaa siitä ilmakuplat pois. Jos teet kransseja, jaa taikina kahteen osaan. Kauli kumpikin osa ohueksi levyksi.
6. Sulata margariinia hieman, jotta siitä tulee hyvin pehmeää. Sekoita pehmeän margariinin joukkoon muut täytteen ainekset ja levitä tasaisesti taikinalevylle. Voit myös levittää margariinin veitsellä ensin ja ripotella muut täytteen ainekset tasaisesti sen päälle, mutta mitä pehmeämpää täyte on, sitä paremmin se imeytyy pullan sisään paistettaessa. Tuloksena on erityismehevää pullaa!
7. Rullaa taikinalevy rullaksi.  Leikkaa terävällä veitsellä rulla keskeltä auki, mutta jätä viimeiset 10 cm leikkaamatta.
8. Ota kiinni auki leikatun pitkon puolikkaista ja kieritä niitä koko matka toistensa ympäri. Yhdistä päät ja muotoile pitkosta ympyrä. Laita kranssi leivinpaperilla päällystetylle pellille ja anna kohota peitettynä kaksinkertaiseksi.
9. Voitele kohonnut kranssi halutessasi margariinilla. Paista kranssia 20 asteessa noin 25 - 30 minuuttia.

Keittiössä soi: Fleetwood Mac, Maja Francis

Yleiskone saatu lahjaksi Boschilta.

Kortin ja kakun verran hyvää

Työpöytäni ylle on teipattu seinällinen postikortteja. Ne on kiinnitetty kuvapuoli seinään päin. Kuvat ovat kyllä kauniita, mutta se, mitä on kirjoitettu korttien toiselle puolelle, on vielä paljon parempaa.

Seinällä on muun muassa yksi Yhdysvalloista lähetetty kolmen kortin sarja, jonka keskimmäinen kortti ehti perille viikon ennen kahta muuta. Ilman tervehdystä ja allekirjoitusta se aiheutti saapuessaan hieman hämmennystä.

On kortti, jonka on allekirjoittanut "salainen ihailija". Se aiheutti saapuessaan hyvinkin paljon hämmennystä. Ah, spekuloinnin kesä 2012.

On rahapulassa lähetetty Postin osoitteenmuutoskortti, jonka postimaksu oli maksettu etukäteen ja joka sai siksi toimittaa postikortin virkaa. Teksti on kirjoitettu pikkuruisella käsialalla valmiiden tekstikenttien väliin, eikä siitä saa juuri mitään selvää.

On kortti, jota on kirjoittanut yhdessä 15 henkilöä. On kortti, jonka minulle on lähettänyt 15-vuotias minä.

On kortti, jossa todetaan ainoastaan että "tässä tää kun kerta käskit lähettää".

Ja on kortti, jossa lukee isoilla kirjaimilla "Everything will be like peaches and cream". Persikat ja kerma lienevätkin hyvä metafora kaikin puolin suloiselle elämälle, ellei sitten persikat ja jogurtti olisi vielä parempi - sen verran hyvä kakkuresepti tuolta alhaalta löytyy.

Yhteensä kortteja on monta kymmentä. Niissä onnitellaan, kutsutaan kahville, kerrotaan salaisuuksista, kuulumisista ja siitä, mitä keittiön pöydällä just sillä hetkellä näkyy. Yhden kortin lähettäjä kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan, toisen lähettäjä on kirjoittamishetkellä ollut kuolla koti-ikävään.

Jotkut korteista on lähetetty toiselta puolelta maailmaa, jotkut viereisestä rapusta. Katselen ja luen niitä joka päivä, ja joka päivä ne tekevät minut iloiseksi. Joitain lähettäjiä en todennäköisesti enää koskaan tapaa. Sellaista elämä on - joskus erilleen kuljettavaa - eikä sille voi mitään. On kuitenkin mukava tietää, että joskus ollaan hetken aikaa oltu toistemme mielessä. Että maailmassa on niin monta ihmistä, jonka ajatuksiin olen mahtunut.

Se, kuten viime aikoina olemme voineet todeta, ei ole itsestäänselvyys. Ajatelluksi, välitetyksi tuleminen ei ole itsestäänselvyys. Siksi tänään jälleen työpöydän ääressä istuessani, korttien katsominen teki minut erityisen onnelliseksi.

Joten välitetään, vaikka kakkukahveille kutsumalla, tyypeistä lähellämme. Tehdään niin riippumatta siitä, ovatko he olleet siinä alusta alkaen vai saapuneet vasta eilen.

Hunajainen persikka-jogurttikakku

2,5 dl vehnäjauhoja (vaikka 1 dl täysjyvävehnäjauhoja ja 1,5 dl tavallisia)
1 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
0,5 tl ruokasoodaa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa
110 g voita
1,2 dl ruokokidesokeria
2 kananmunaa
1,2 dl turkkilaista jogurttia
0,75 dl hunajaa
1 sitruunan mehu ja raastettu kuori
4 kypsää persikkaa

voita vuoan voiteluun

tarjoiluun turkkilaista jogurttia, hunajaa ja tuoreita mustikoita

1. Sekoita jauhot, kaurahiutaleet, leivinjauhe, ruokasooda ja mausteet keskenään.
2. Vaahdota pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmunat edelleen vatkaten.
3. Yhdistä turkkilainen jogurtti, 0,5 dl hunajaa ja raastettu sitruunankuori keskenään ja lisää ne taikinaan. Sekoita tasaiseksi, mutta älä liikaa!
4. Pilko persikat kuutioiksi. Sekoita joukkoon sitruunamehu, loput hunajasta ja halutessasi vaniljaa, kanelia ja kardemummaa.
5. Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat. Kaada taikina vuokaan ja levitä persikat päälle. Paista kakkua 175 asteessa noin 45 minuuttia.
6. Koristele jäähtynyt kakku tuoreilla mustikoilla. Kakun kanssa voi tarjoilla jogurttia, jonka joukkoon on sekoitettu hunajaa ja vaniljaa.

Keittiössä soi: Pete Seeger, Hukka ja Mama