Katso koko kuvaa

Istun junassa, joka on matkalla Turusta Helsinkiin. Pidän kovasti junalla matkustamisesta. Maisemien katselu on mielestäni ihanaa. Liikkuvasta junasta katsottuna pellot, radanvarsiryteiköt, kaupungit ja soramontut kuuluvat kaikki samaan auki levitettyyn panoraamakuvaan. Kupittaan ja Helsingin välinen matka muodostaa yhden kokonaisuuden. Jatkumon näkee, jos malttaa katsoa.

Junan ikkunasta katsoessaan voi nähdä kaiken sen, mitä ulkona on, mutta siitä näkee myös oman heijatuksensa. Jotta pystyy kiinnittämään huomiota maisemaan, on päätettävä katsoa itsenä ohi.

Viime perjantaina epäonnistuin. Takana oli pitkä projekti, jolle oli uhrattu aikaa, energiaa ja kynsinauhat. Ryhmämme oli tehnyt paljoin töitä, valvonut myöhään ja saanut sen takia paljon aikaan. Työn esittely jännitti tavalliseen tapaan, vaikka pystyimme ihan rehellisesti toteamaan toisillemme, että olimme hoitaneet homman hienosti. Ja onhan tällaisiin tilanteisiin totuttu. Hyvin se menee.

Mutta ei se sitten mennytkään. Minä mokasin. Ei muillakaan tainnut aivan putkeen mennä, mutta rehellisesti sanottuna en juurikaan muista muiden osuuksia. Oman takelteluni ja punaisten poskieni häpeämisessä oli täysi työ.

Koska kohdistin katseeni siihen, mikä meni pieleen, en nähnyt enää mitään sitä hyvää, mitä ryhmämme oli saanut aikaan. Katsoin raivokkaasti omaa kuvaani, sokeana kokonaisuudelle.

Kävin tänään upeassa valokuvanäyttelyssä. Katsoin valtavaa kuvaa kuolleesta, mystisesti kivettyneestä flamingosta. Valokuva oli mieletön, henkeäsalpaava. Sitten huomasin kuvaa peittävästä lasista heijastukseni. Onpa minulla tukka huonosti, ajattelin. Käänsin katseeni pois täydellisestä taideteoksesta nähdäkseni peilistä paremmin sen, mikä oli pielessä.

Mitä pimeämpää ulkona tulee, sitä vaikeammaksi maisemien katsominen käy. Valon vähentyessä heijastuksena näkee ikkunasta selkeämmin. Kun tulee oikein pimeää, omien virheiden takana ei näyttäisi olevan mitään.

Silloin tarvitaan niin lohduttavan pehmeää ja ihanaa munakoisodippiä, että sitä maistaessaan on pakko laittaa silmät kiinni. Ja seuraavana päivänä kuva jostain niin upeasta, että oma kuva menettää hetkeksi merkityksensä. Ja lopuksi vielä junamatka, jonka aikana tajuta, että jokaiseen kokonaisuuteen kuuluu myös rumempia osuuksia. Maiseman vaihtumisen kauniimpaan näkee kuitenkin vain, jos jaksaa katsoa itsensä ohi.

Kermainen munakoisodippi
n. 3 dl

1 munakoiso
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
0,75 dl oliiviöljyä
1 tl omenaviinietikkaa
1 tl hunajaa

1 tl sitruunamehua

suolaa
mustapippuria
jauhettua paprikaa
(1 dl turkkilaista jogurttia)

1. Leikkaa pesty munakoiso ohuiksi viipaleiksi. Levitä viipaleet leivinpaperilla päällystetylle pellille. Valuta viipaleiden päälle muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä ja ripottele suolaa. Paahda munakoisoviipaleita 225 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes ne ovat pehmenneet kokonaan.
2. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Kuutioi sipuli ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista sipuleita matalalla lämmöllä kunnes ne ovat kullanruskeita.
3. Yhdistä hunaja, etikka ja loput oliiviöljystä. Laita munakoisoviipaleet kulhoon ja kaada mausteöljy päälle. Lisää sipulit.
4. Soseuta dippi sauvasekoittimella. Lisää sitruunamehu, ja maun mukaan suolaa, pippuria ja jauhettua paprikaa.
5. Lisää lopuksi jogurtti. Dippi toimii mainiosti myös ilman jogurttia, jolloin se sopii vegaanillekin (hunajan voi korvata vaikka ruokokidesokerilla). Tarkista maku.

Keittiössä soi: Wild Club, Brett Dennen