Eilen - toisin kuin koskaan ikinä muuten - hävitin jotain tärkeää. Tavaroiden katoaminen saa minut raivostumaan. Raivostumaan! Mikseivät esineet voi pysyä siinä, minne ne laitan? Tai siirtyä itsekseen sinne, minne minun on ne jalo tarkoitus laittaa? Miksi joka aamu etsin avaimiani? Puhelintani? Kuulokkeitani? Toista hanskaa? Toista hanskaa? Sain vähän aikaa sitten tarpeekseni matkakortin päivittäisestä metsästämisestä. Tein kortille pussin ja kiinnitin pussin avainnippuun. Keskityin askarteluun kuin esikoululainen jäätelötikkupienoismallin kokoamiseen. Olen turvassa, ajattelin tyytyväisenä saatuani työni valmiiksi. Innovaationi seurauksena etsin nykyään sekä matkakorttia että avaimia. Joka ikinen päivä.
Tänään hävitin piirtopöytäni kynän. Se voi tuntua triviaalilta esineeltä, mutta töitteni tekemisen kannalta se on ehdoton. Kävin ensin läpi kaikki mahdolliset purnukat, laatikot ja penaalit, joissa säilytän tavallisia kyniä. Otin kirjat, dvd:t ja cd-levyt pois hyllyistään, ja kurkin niiden taakse. Tyhjensin vaatekaapin ja sukkalaatikot. Tunnustelin kaikkien takkien ja housujen taskut. Harkitsin äidille soittamista, ihan vaan ilmoittaakseni että tyttäresi hävitti taas jotain, voitko etsiä sen sieltä 60 kilometrin päästä, ja hei miten rasvatahran saa pois villavaatteesta, mutta en löytänyt puhelintani. Vedin lakanat sängystä, katsoin sängyn alle, rullasin matot (kappas, puhelin!) ja tyhjensin reput. Kävin keittiössä tarkistamassa aterinlaatikon ja kylpyhuoneessa meikkipussin. Rojahdin tuolille selvittääkseni netistä, paljonko uusi kynä maksaisi.
Nousin nopeasti tuolilta ja katsoin epätoivoisesti uudelleen sängyn alle.
Kynä löytyi viimein roskiksesta. Kun olin mielestäni tarkistanut kaikki vähäänkään todennäköiset paikat, joihin minun tapauksessani kuului myös eteisen hansikaslaatikko ja siivouskomerossa säilytettävä työkalupakki, kumosin roskiksen huoneeni lattialle. Teroituspurun ja nenäliinojen alla makasi hiljaa orpo elektroninen laite. Kynä-parka. Luulen, että se oli shokissa luontokokemuksestaan.
Minä kuitenkin riemuitsin: mikä helpotus! Elokuvassa kohtauksen taustalla olisi soinut Radical Facen Welcome Home, Son.
Sen sijaan, että olisin viimein aloittanut työpäiväni, josta olin menettänyt jo puolet, käytin loppupäivän iloitsemiseen ja kynän pussailuun. Kun hetken aikaa menee huonosti, tilanteen normalisoituminen tuntuu juhlalta. Kevään kanssa on vähän sama juttu. Talven jälkeen auringonpaiste kello 18, viisi lämpöastetta ja ajatus siitä, että nahkatakin käyttö on teoriassa mahdollista, on huumaava. Aurinkolasien etsiminen ja kylmällä kalliolla istuminen tuntuu mielettömältä, koska äsken sitä ei vielä voinut tehdä.
Koska yksinkertaiset ilot ovat päivän teema, myös ruokapuolella on tarjolla tänään jotain simppeliä ja silti, tai siksi, kovin ilahduttavaa. Näiden paahdettujen perunoiden ohjeen ei ollut tarkoitus päätyä jakoon, mutta miksi pitää kynttilää vakan alla! Tai kuten tänään jälleen opimme, mitään muitakaan tavaroita paikoissa, joissa niitä ei mahdollisimman selkeästi näe.
Paahdetut perunat
3:lle
6 isoa perunaa
2 rkl voita
2–3 rkl oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
0,5–1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl kuivattua basilikaa
1 tl jauhettua paprikaa
2 valkosipulinkynttä
sormisuolaa
1. Pese perunat ja leikkaa ne kuutioiksi. Laita perunakuutiot leivinpaperilla vuoratulle uunipellille.
2. Yhdistä pehmeä voi, oliiviöljy, hunaja, hienonnettu valkosipulinkynsi ja mausteet. Kaada mausteseos perunoiden päälle ja sekoita (käsin).
3. Paahda perunoita 225 asteessa noin 25 minuuttia. Sekoita puolessa välissä. Ripottele perunoiden päälle halutessasi sormisuolaa.
Keittiössä soi: Family of the Year
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ilahduttaa!