Kortin ja kakun verran hyvää

Työpöytäni ylle on teipattu seinällinen postikortteja. Ne on kiinnitetty kuvapuoli seinään päin. Kuvat ovat kyllä kauniita, mutta se, mitä on kirjoitettu korttien toiselle puolelle, on vielä paljon parempaa.

Seinällä on muun muassa yksi Yhdysvalloista lähetetty kolmen kortin sarja, jonka keskimmäinen kortti ehti perille viikon ennen kahta muuta. Ilman tervehdystä ja allekirjoitusta se aiheutti saapuessaan hieman hämmennystä.

On kortti, jonka on allekirjoittanut "salainen ihailija". Se aiheutti saapuessaan hyvinkin paljon hämmennystä. Ah, spekuloinnin kesä 2012.

On rahapulassa lähetetty Postin osoitteenmuutoskortti, jonka postimaksu oli maksettu etukäteen ja joka sai siksi toimittaa postikortin virkaa. Teksti on kirjoitettu pikkuruisella käsialalla valmiiden tekstikenttien väliin, eikä siitä saa juuri mitään selvää.

On kortti, jota on kirjoittanut yhdessä 15 henkilöä. On kortti, jonka minulle on lähettänyt 15-vuotias minä.

On kortti, jossa todetaan ainoastaan että "tässä tää kun kerta käskit lähettää".

Ja on kortti, jossa lukee isoilla kirjaimilla "Everything will be like peaches and cream". Persikat ja kerma lienevätkin hyvä metafora kaikin puolin suloiselle elämälle, ellei sitten persikat ja jogurtti olisi vielä parempi - sen verran hyvä kakkuresepti tuolta alhaalta löytyy.

Yhteensä kortteja on monta kymmentä. Niissä onnitellaan, kutsutaan kahville, kerrotaan salaisuuksista, kuulumisista ja siitä, mitä keittiön pöydällä just sillä hetkellä näkyy. Yhden kortin lähettäjä kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan, toisen lähettäjä on kirjoittamishetkellä ollut kuolla koti-ikävään.

Jotkut korteista on lähetetty toiselta puolelta maailmaa, jotkut viereisestä rapusta. Katselen ja luen niitä joka päivä, ja joka päivä ne tekevät minut iloiseksi. Joitain lähettäjiä en todennäköisesti enää koskaan tapaa. Sellaista elämä on - joskus erilleen kuljettavaa - eikä sille voi mitään. On kuitenkin mukava tietää, että joskus ollaan hetken aikaa oltu toistemme mielessä. Että maailmassa on niin monta ihmistä, jonka ajatuksiin olen mahtunut.

Se, kuten viime aikoina olemme voineet todeta, ei ole itsestäänselvyys. Ajatelluksi, välitetyksi tuleminen ei ole itsestäänselvyys. Siksi tänään jälleen työpöydän ääressä istuessani, korttien katsominen teki minut erityisen onnelliseksi.

Joten välitetään, vaikka kakkukahveille kutsumalla, tyypeistä lähellämme. Tehdään niin riippumatta siitä, ovatko he olleet siinä alusta alkaen vai saapuneet vasta eilen.

Hunajainen persikka-jogurttikakku

2,5 dl vehnäjauhoja (vaikka 1 dl täysjyvävehnäjauhoja ja 1,5 dl tavallisia)
1 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
0,5 tl ruokasoodaa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa
110 g voita
1,2 dl ruokokidesokeria
2 kananmunaa
1,2 dl turkkilaista jogurttia
0,75 dl hunajaa
1 sitruunan mehu ja raastettu kuori
4 kypsää persikkaa

voita vuoan voiteluun

tarjoiluun turkkilaista jogurttia, hunajaa ja tuoreita mustikoita

1. Sekoita jauhot, kaurahiutaleet, leivinjauhe, ruokasooda ja mausteet keskenään.
2. Vaahdota pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää kananmunat edelleen vatkaten.
3. Yhdistä turkkilainen jogurtti, 0,5 dl hunajaa ja raastettu sitruunankuori keskenään ja lisää ne taikinaan. Sekoita tasaiseksi, mutta älä liikaa!
4. Pilko persikat kuutioiksi. Sekoita joukkoon sitruunamehu, loput hunajasta ja halutessasi vaniljaa, kanelia ja kardemummaa.
5. Vuoraa irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat. Kaada taikina vuokaan ja levitä persikat päälle. Paista kakkua 175 asteessa noin 45 minuuttia.
6. Koristele jäähtynyt kakku tuoreilla mustikoilla. Kakun kanssa voi tarjoilla jogurttia, jonka joukkoon on sekoitettu hunajaa ja vaniljaa.

Keittiössä soi: Pete Seeger, Hukka ja Mama

Soppa surullisille

Aika lailla tasan vuosi sitten minulla oli paha mieli ja särkevä hammas. Suutuspäissäni tein keittoa, otin siitä kuvan ja käytin sitä tekosyynä kirjoittaa mielipahastani tänne.

Historia toistaa itseään: minulla on taas kulhollinen keittoa, kovat hammaskivut ja jotain sydämellä. Tällä kertaa en tosin ole vihainen, vaan surullinen. Vuosi sitten pudistin vihaisena päätäni, mutta nyt annan sen vain painua. Vihassa on parhaimmillaan ponnekasta uhmaa, energiaa ja voimaa, mutta surussa sitä ei ole. Suru on käsien nostamista pystyyn, ajamista tien sivuun. Se on pysähtymistä ja pienentymistä.

Jos viha on pauhaavia rumpuja ja jyllääviä vaskisoittimia, niin suru on haikeita jousia. Ei ole melodiaa, ei rytmiä, ainoastaan pitkiä vetoja ja niistä jääviä viiltoja.

Paitsi silloin kun se on hiljaisuutta. Äänettömyyttä, joka lamauttaa muutkin aistit. Näköalattomuutta, kyvyttömyyttä nähdä eteenpäin. Sitä ei kuule, mitä muut sanovat, eikä näe, minne he osoittavat.

Sellaisessa surussa tippuu pyöreään yksinäisyyteen. Ajatukset kiertävät ympyrää. Ne tulevat ja menevät, palatakseen joko muuttumattomina tai entistä voimakkaimpina takaisin. Välillä vaikuttaa siltä, että niihin on saanut hiukan etäisyyttä, mutta ne ovatkin vain keränneet kierroksillaan vauhtia ja voimaa.

Eikä ympärillä tunnu olevan mitään, mihin tarttua ja minkä avulla kammeta itsenä ylös. On vain ajatusten ja tunteiden kehä. Se on pyöreä, liukas eikä siinä tosiaan ole kulman kulmaa, josta ottaa tukea noustakseen pystyyn.

Se on kolkko paikka, ja taidan olla siellä nyt.

Mutta silti - kaikesta kirjoittamastani ja musiikkiaiheisista metaforista huolimatta - ei hätää.

Koska kyllä tämä tästä. Olen yhtä yllättynyt omista tunteistani kuin ne lukijat, jotka ovat täällä ensimmäistä kertaa ja tulivat etsimään kakkureseptiä, ovat luultavasti tästä kirjoituksesta. Hei vain teille, ei tämä ihan aina tällaista ole. (Lukekaa vaikka tämä juttu.) Mutta niin kuin pieni kivi hiertää kivuliaasti kengässä, ja yksi hyttynen voi isossakin huoneessa inistessään viedä kaiken huomion, saattaa myös näennäisen pieni, superpallon kokoinen suru riittävästi vauhtia saatuaan iskeä yllättävän kovaa.

Kehä kolmosen ulkopuolella kasvaneena tiedän kuitenkin kokemuksesta, että vaikka siltä ei aina tunnu, tämän oman kehäni ulkopuolella on elämää. Ja onhan minulla tosiaan erinomaista keittoa, jota syödä ulospääsyä odotellessa. Ja sitä hetkeä varten Pharrel Williamsin Happy levylaatikossa päällimmäisenä.

Basilikalla ja vuohenjuustolla maustettu tomaatti-porkkanakeitto
3:lle

2 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 sipuli
2 porkkanaa
6 kypsää tomaattia
kourallinen tuoretta basilikaa
pieni kourallinen tuoretta oreganoa / reilu teelusikallinen kuivattua oreganoa
1 tl ruokokidesokeria
rouhittua mustapippuria
sormisuolaa
kuivattua rosmariinia
75 g vuohenjuustoa
(1 dl maitoa tai vettä)

1. Hienonna sipulit ja raasta porkkanat karkeaksi raasteeksi.  Kuumenna kattilassa oliiviöljyä ja kuullota sipuleita ja porkkanaraastetta hetken aikaa.
2. Leikkaa tomaatit kuutioiksi ja lisää kattilaan.
3. Revi basilika ja oregano pieneksi, ja lisää muiden mausteiden kanssa kattilaan. Anna keiton kiehua rauhallisesti noin vartin verran.
4. Viipaloi vuohenjuusto ja lisää keittoon. Soseuta.
5. Tarkista maku. Jos keitto tuntuu liian paksulta, lisää joukkoon maitoa tai kiehuvaa vettä. Sekoita tasaiseksi ja tarjoile tuoreen basilikan ja paahtoleivän kanssa.

Keittiössä soi: -

Tehokas ja lempeä

Äitini lähetti minulle viime viikolla kortin, jossa hän toivotti onnea 17. kouluvuodelleni. Luvun nähdessäni olin järkyttynyt - seitsemästoista vuosi, ei voi olla! Suoritettuani tarkistuslaskennan kuitenkin huomasin, että ei se tosiaan niin ollutkaan. Äitini oli kuin olikin laskenut väärin.

Viime viikolla alkoi 18. kouluvuoteni.

Ainoa kommentti, jonka pystyn asiasta sanomaan, on sopivasti kuin suoraan 18-vuotiaan suusta: Whatttttttaaaaaaaaaaaaa.

Muistan hyvin, miten kaikki aikoinaan alkoi.

Ensimmäisen kouluvuoteni ensimmäisenä aamuna söin aamupalaksi muroja. Ne olivat kanelilla ja e-aineilla maustettuja hunajamuroja, joita ostettiin erityisesti tärkeää päivää varten ja joita ikinä koskaan muuten en olisi saanut. Minulla oli neonoranssi fleece ja sen kanssa pahasti riitelevä rusehtava, nallekuvioisesta gobeliinikankaasta tehty reppu. Kaulassani oli avainauha ja siinä yksi avain. Minulla ei ollut puhelinta - sellaisen sain vasta parin vuoden päästä veljen eksyttyä hiihtoreissulla metsään -, mutta minulla oli Tamagotchi, jonka unohdin sinä aamuna ruokkia, koska olin niin jännittynyt.

Jännittynyt siitä, miten sitä tulisi pärjäämään.

Viime viikolla odottaessani ratikkaa aloittaakseni 18. kouluvuoteni, söin aamupalaksi kynsiäni. Kaulassani oli avainnauha, jossa on 27 tavallista avainta, kolme sähköavainta, matkakortti ja ostoskärrypoletti. Minulla oli puhelin, joka valitti ettei voi varmuuskopioida itseään, koska sen muisti on lähes täynnä. Repussani oli tietokone, joka on myös kova valittamaan; kalenteri ja yksi kynä, jolla tehdä kiivaasti merkintöjä kalenterin jokaiselle sivulle. Olin väsynyt, nälkäinen ja jännittynyt.

Jännittynyt siitä, miten sitä tulisi pärjäämään.

On mielenkiintoista, miten jännitys on immuuni kokemukselle ja järjelle. Jännitystä ei poista tietoisuus siitä, että onhan tässä tavalla tai toisella pärjätty jo aika monta vuotta. Koulut ja kaupungit ovat vaihtuneet, vaatimukset kasvaneet ja tahti kiihtynyt, mutta aina on selvitty. Joka syksy oltu eri pisteessä kuin vuotta aiemmin.

Mutta sepä se. Kuljettu matka ei välttämättä poista pelkoa ottaa seuraavaa askelta - eihän juuri sitä ole koskaan aikaisemmin otettu.

Kenties jännitys onkin rohkeuden mitta. Sillä ei kai rohkeutta ole se, ettei pelkää, vaan se, että tekee ja menee pelosta huolimatta.

Näillä sanoilla yritin kerran kannustaa ystävää ajamaan autoa Sörnäisissä.
Samoilla sanoilla yritän kannustaa itseäni aloittamaan 18. ja toivottavasti viimeisen kouluvuoteni.

Yritän kannustaa itseäni myös pitämään itsestäni parempaa huolta. Tamagotchin laiminlyömisestä selvisi painelemalla vuorotellen kolmea näppäintä, mutta ihmiset tuppaavat tarvitsemaan vähän enemmän huomiota. Oikeita aterioita, syviä unia, levollisia hetkiä.

Sellaisia kuten vaikka viikonloppuna. Istuin parvekkeella ja katselin parvekelaatikoissa huojuvia yrttejä. Kuuntelin sunnuntain helteistä huminaa. Sisällä kuumassa asunnossa puhelin valitti jälleen jostain, tietokone jostain ja välillä kun höristin korviani, niin selkeästi myös yläkerran naapuri jostain, mutta siinähän valittivat. Minulla oli lautasella lettu, lasissa ihanan raikasta ja kohmeista persikka-banaanismoothieta eikä juuri sillä hetkellä valitettavaa mistään.

Smoothieni surauttelin Boschilta saamallani lahjalla, uudella MUM5 yleiskoneella. Boschilta kysyttiin, haluaisinko testata konetta. Lisähuomiona mainittiin, että sitä olisi saatavilla suloisissa retrosävyissä. Sehän oli kysymyksenä samaa tasoa kuin että haluisinko olla koskaan enää maksamatta laskuja. No joo-o, mikä ettei!

Palataan koneen pariin myöhemmin paremmin, kun olen ehtinyt tutustua siihen kunnolla. Ensivaikutelman perusteella voin tosin jo sanoa, että kyseessä on sympaattisen näköinen ja silti kovin voimakas tyyppi.

Sellaista vuottakin minä kai toivon. Tehokasta mutta lempeää.

Jäinen persikka-banaanismoothie
3:lle

4 kypsää persikkaa pilkottuna ja pakastettuna
2 banaania pilkottuna ja pakastettuna
2 dl maustamatonta jogurttia (laitoin 1 dl turkkilaista jogurttia ja 1 dl tavallista)
1 sitruunan mehu
maun mukaan hunajaa

tuoretta minttua

1. Laita kaikki ainekset blenderiin. Anna blenderin käydä, kunnes juoma on tasaista.
2. Kaada juoma lasiin ja koristele mintulla.

Keittiössä soi: Modern Talking, The Proclaimers

Yleiskone saatu Boschilta.

Tämän minä tiedän - Potluck by one 3 vuotta

Kun olin kolmevuotias, tiesin paljon asioita.

Tiesin, että tuo on äiti, tuo on isä, tuo on veli ja tuo tuossa toinen, ja että me ei olla rikkaita eikä köyhiä vaan just sopivia.
Tiesin, että parasta maailmassa jouluaaton ja uimalelujen ohella on saada ripotella tomusokeria legojen päälle ja kuvitella, että sataa lunta.
Tiesin - jostain syystä - että Tšetšeniassa on sota. En tiennyt, mikä Tšetšenia on.
Tiesin, että on olemassa Etelä-Suomi ja Pohjois-Suomi ja kysyttyäni asiaa veljeltä, myös sen, ettei ole todennäköistä, että näiden kahden välille syttyy sota.
Tiesin, että heikkoja jäitä pitää varoa.
Tiesin ainakin kaksi artistia: Fröbelin Palikat ja Katri Helenan.
Tiesin, että videoiden katsominen ja karkin syöminen lisäisivät huomattavasti hyvinvointiani.
Tiesin, että en koskaan olisi enää vauva, ja se sai minut välillä haikeaksi.
Tiesin, että Jumala loi maailman ja viikon sisään Aatamin, Eevan ja nilkin käärmeen. En ihan tiennyt, miten dinosaurukset ajoittuivat kuvioon.

Tiesin kuitenkin, että kaiken kaikkiaan tiesin jo aika paljon.

Nyt tämä blogi on kolmevuotias, minä 24-vuotias. Periaatteessa tiedän edelleen tietäväni melko paljon, ja muun muassa dinosauruskysymys on viime aikoina selkiintynyt. Päällimmäisenä tällä hetkellä on kuitenkin tietoisuus siitä, miten monia asioita en tiedä.

En tiedä, mitä elämästä tulee. En tiedä, pitäisikö asioiden antaa tapahtua vai laittaa ne tapahtumaan. En tiedä, onko parempi sanoa vai olla sanomatta, ottaa turpaan vai vältellä naarmuja, olla realisti vai optimisti. En tiedä, onko jokaiselle joku, tapahtuuko hyville ihmisille hyviä asioita, saako paha palkkansa. En tiedä, onko maailmanrauha mahdollinen, Kreikan lisälainoissa järkeä, kylmäuutettu kahvi uhka vai mahdollisuus. On lukuisia asioita, joista en tiedä, ovatko ne oikeita, vääriä vai just sopivia.

Kun on niin paljon, mitä ei tiedä, sitä takertuu asioihin, joista ei ole epäselvyyttä.

Kuten että ei ole mitään, mitään, mikä ei ystävien kanssa katetussa illallispöydässä paranisi. Asiat eivät ehkä ratkea, mutta ne takuuvarmasti helpottuvat.

Että toreilla, elokuvissa ja kävelyillä kannattaa käydä erityisesti silloin, kun niille ei ole aikaa.

Että Nelosen uusi sarja Hottikset pitäisi kieltää.

Että tunteiden näyttämistä ei pitäisi koskaan kieltää.

Että varmuuskopioita kannattaa välillä ottaa.

Että santsikuppi kannattaa aina ottaa.

Että jokaisen pitäisi lukea Olemisen sietämätön keveys ja käydä syömässä Café Esplanadin päänkokoinen korvapuusti.

Ja että jos minä en tiedä, äiti luultavasti tietää. Ja jos äitikään ei tiedä, joku Pinterestissä tietää. Sieltä poimin tämän amerikkalaiskirjailija Flannery O'Connorin sitaatin:

I write to discover what I know. 

Kirjoitan saadakseni selville - mikä lohduttava ajatus silloin, kun epävarmuus on asioista varmin ja todellisin. Vaikka en vielä tiedä, niin muutaman sadan merkin, sanan tai sivun jälkeen ehkä jo. Siksi kannattaa kirjoittaa. Siksi kannattaa blogata. Ja siksi kannattaa leipoa, paistaa lettuja, kokeilla reseptejä, kutsua väkeä kylään, kuunnella tarinoita ja salaa ihmisten ratikkakeskusteluja - jotta on mistä blogata.

Joten vaikka tahti on tänä vuonna vähän hidastunut, tämä kaikki ja ennen kaikkea te kaikki olette minulle edelleen kovin tärkeitä. 

Tietäkää te se.

Rommi-banaanikeikaus
alkuperäinen resepti täältä
8:lle

3 banaania
1,5 dl fariinisokeria
4 rkl voita
jauhettua vaniljaa
3 rkl rommia

4 dl vehnäjauhoja
1,5 dl kidesokeria
2 rkl fariinisokeria
0,5 tl suolaa
2 tl leivinjauhetta
1 dl vettä
0,5 sitruunan mehu
(1 rkl rommia)
3 kananmunaa
8 rkl voita

voita vuoan voiteluun

1. Voitele vuoka (n.  20 cm x 20 cm) ja halkaise banaanit pituussuunnassa. Asettele banaanit vuokaan leikkauspinta alaspäin.
2. Laita pannulle voi, sokeri ja vanilja. Kuumenna seosta kunnes sokeri on liuennut sulan voin joukkoon. Lisää rommi.
3. Kuumenna seosta vielä hetki ja kaada se sitten banaaniviipaleiden päälle.
4. Yhdistä vehnäjauhot, kidesokeri, suola ja leivinjauhe keskenään.
5. Sekoita keskenään vesi, fariinisokeri, sitruunamehu ja halutessasi rommi.
6. Sulata voi ja anna sen jäähtyä.
7. Erottele kananmunista keltuaiset ja valkuaiset. Vatkaa keltuaiset napakaksi vaahdoksi. Lisää sitruunasokeriliemi vaahdon joukkoon varovaisesti vatkaten.
8. Lisää kuivat aineet vaahdon joukkoon vähitellen, edelleen varovaisesti vatkaten.
9. Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää vaahto rauhallisesti käännellen muun taikinan joukkoon. Älä sekoita liikaa!
10. Lusikoi taikina banaaniviipaleiden päälle.
11. Paista kakkua 200 asteessa noin 25 minuuttia. Anna valmiin kakun olla vuoassa hetki ennen kumoamista.

Keittiössä on soinut mm.: Pet Shop Boys, James Newton Howard, Aino Venna, The War on Drugs, Django Django, Chisu, Moddi, Other Lives, The Byrds, Carola, The Who, Danny, Bill Callahan, Kindness, Jonsi, Jonsi, Jonsi, Helios, Edith Piaf, Home Free, Vance Joy, Phil Collins, Agnes Obel, Family of the Year, The Colourist, The Glasser, Sinikka Sokka, Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelma.

A new kid in town

Mikä on sisältä pehmeä mutta pinnalta rapea, suloisen makea, marja- ja jogurttitäytteinen, täydellinen herkkuaamupala ja kesäkeittiöiden uusi suosikkijälkiruoka?

Aivan oikein - paahtoleipä!

Koska näin on. Olen aina ollut pannulla paistettujen hiilihydraattien ystävä: pannukakkujen, lettujen, vohveleiden, köyhien ritareiden - mitä näitä ravintopyramidin kiistattomia huippuja nyt onkaan.

But now! There is a new kid in town! Voittajajengin uusin jäsen on ritarirulla. Letun ja köyhän ritarin rakkauslapsi; täytetty, rullaksi kääritty paahtoleipä.

Ensin leipäviipaleet kaulitaan ohuiksi, mikä on nerokasta. Sitten ne täytetään mansikoilla ja jogurtilla, mikä lupaa hyvää. Sitten täytetyt leivät rullataan, mikä on hauskaa. Sitten rullat kastetaan munamaitoon ja paistetaan pannulla, mistä tulee kivan puuhakas olo. Sitten paistetut rullat kieritellään kanelisokerissa, mikä luo vapun ja juhlan tuntua.

Sitten rullat syödään, mikä on paras mahdollinen tapa aloittaa päivä.

Tähän kaikkeen tarvitaan 15 minuuttia, paistinpannu ja yksi kulho. Ritarirullilla hurmaa kesäheilan aamulla, ruokkii mökille ilmestyneet yllätysvieraat tai hiljentää nopeasti makeanhimoisen lapsilauman.

Rullien sisään voi laittaa mitä vaan: marjoja, hedelmiä, pähkinöitä, rahkaa, hunajaa. Hilloa. Nutellaa. Maapähkinävoita. Hilloa, nutellaa ja maapähkinävoita. Olkaa rohkeita. Uusi päivä on mahdollisuuksia täynnä.

Kookosjogurtilla ja mansikoilla täytetyt ritarirullat
alkuperäinen resepti täältä
6:lle

6 viipaletta täysjyväpaahtoleipää
2 kananmunaa
0,75 dl maitoa
ripaus jauhettua vaniljaa / 1 tl vaniljasokeria

1,5 dl turkkilaista jogurttia
0,5 dl kookoshiutaleita
1-2 tl hunajaa
(1 tl sitruunankuorta)
2 dl suomalaisia mansikoita

1 dl sokeria
1 tl kanelia

voita paistamiseen

1. Leikkaa leipäviipaleista reunat, mutta älä heitä niitä pois. Kaulitse viipaleet ohuiksi.
2. Vatkaa kananmunat ja maito sekaisin. Lisää vanilja.
3. Yhdistä jogurtti, kookoshiutaleet, hunaja ja halutessasi sitruunan kuoriraaste. Viipaloi mansikat.
4. Levitä jogurttiseosta paahtoleipien toiseen reunaan. Asettele päälle mansikkaviipaleet.
5. Pyöritä leipäviipaleet tiiviiksi rulliksi ja kasta ne munamaitoon. Paista rullia pannulla, kunnes ne ovat kauniin ruskeita kaikilta puolilta. Kasta leipien reunat loppuun munamaitoon ja paista nekin.
6. Pyörittele valmiit heti paistamisen jälkeen rullat kanelisokerissa. Tarjoile saman tien.

Keittiössä soi: Pimeys

Yhteistyössä: Hedelmän- ja Marjanviljelijäin liitto

Mansikka-aikoja

Kesä saa ihmisen nostalgisoimaan. Miettimään aikoja, jolloin lomat kestivät ikuisuuden, aamut alkoivat Summerilla kahvin sijaan ja nostalgisoida ei kuulunut sanavarastoon.

Viime aikoina olen muistellut erityisesti kesälomia isovanhempien luona. 

Toisessa mummilassa - Kirsti-mummin luona kaupungissa - lennätin leijaa läheisellä urheilukentällä, söin irtokarkkeja, keinuin ja katsoin Matlockia.

Toisessa mummilassa - Valma-mummin luona maalla - nikkaroin (löin lautoihin nauloja ja kutsuin niitä naulakoiksi), tein rakennelmia Mitä Missä Milloin -kirjoista, keräsin kukkia ja söin mansikoita.

Ja söin mansikoita.

Ja söin mansikoita.

Välillä söin jäätelöä ja mummin tekemiä lihapullia, mutta lähinnä söin mansikoita, joita oli pellollinen. Mansikoita kerättiin sinisiin muovikoreihin - muut yleensä monta tuntia päivässä, minä siihen asti, että näin ensimmäisen hämähäkin.

Yhtä kaikki, söin mansikoita. Toisten poimimia, ihania, suomalaisia mansikoita. Paljon.

Tänään heräsin siihen, että lähetti seisoi oveni takana ison mansikkalaatikon kanssa. Mikä ihana tapa aloittaa aamu! Summeriakin parempi.

En ole saanut syödä yksin laatikollista mansikoita sitten lapsuuteni mummila- ja marjakesien. Onneksi se taito on kuin pyörällä ajaminen - ei unohdu.

Valtaosa mansikoista tuli syödyksi sellaisenaan, mutta osan maltoin säästää salaattiin, johon tuli myös pehmeää avokadoa, suloisia parsakaalinuppuja, rapeaa pekonia, leipäjuustokuutioita ja paahdettuja pähkinöitä. Kourallisen mansikoita käytin salaatinkastikkeeseen, superhelppoon mansikkavinaigretteen. Lopputulos oli täydellinen kesäherkku ja myös ehdotukseni Pipsa Hurmerinnan ja Hedelmän- ja Marjanviljelijöiden liiton mansikkahaasteeseen.

Vielä jos Netflixissä olisi Matlockia...

Rapea mansikka-juustosalaatti
4:lle

1 pkt pekonia
1 pieni parsakaali
1 rkl voita
suolaa
100 g cashewpähkinöitä
1 iso avokado
3 dl suomalaisia mansikoita
200 g leipäjuustoa
1 ruukku suosikkisalaattiasi (käytin romainea)

1. Keitä parsakaali ja anna sen jäähtyä hieman. Leikkaa tai nypi parsakaali pieniksi nupuiksi ja sekoita niiden joukkoon voi. Mausta tarvittaessa suolalla.
2. Paista pekoniviipaleet rapeiksi.
3. Paahda cashewpähkinät pannulla. Mausta suolalla.
4. Pilko avokado ja leipäjuusto. Viipaloi mansikat.
5. Levitä pestyt salaatinlehdet tarjoiluastialle ja sekoita käsin joukkoon parsakaali. Lisää avokado, juustokuutiot ja mansikat. Ripottele päälle pähkinät. Tarjoile salaatti mansikkavinaigretten kanssa.

Mansikkavinaigrette
n. 2 dl

3 dl suomalaisia mansikoita
3 rkl balsamiviinietikkaa
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl vettä
1 tl sokeria tai hunajaa
2 rkl unikonsiemeniä
0,5-1 tl suolaa

1. Soseuta kaikki ainesosat sauvasekoittimella tai blenderissä. Tarkista maku. Säilytä vinaigrettea jääkaapissa.

Keittiössä soi: Vance Joy

Yhteistyössä: Hedelmän- ja Marjanviljelijäin liitto

Syömään, luova lapseni!

Kirjoittaminen on tällä hetkellä minulle todella vaikeaa. En tiedä mistä se johtuu: rankasta keväästä, tähtien asennosta, hallituksen suunnittelemista kulttuurileikkauksista - tiedä häntä. Koska kirjoittamisen kammo haittaa tärkeitä asioita, kuten töiden tekemistä, ja erittäin tärkeitä asioita, kuten tämän blogin pitämistä, päätin korjata asian.

Tein siis mitä kuka tahansa tiedostava länsimaalainen tekisi: ostin self help -oppaan.

Kirja on hyvin amerikkalainen. Sen lukeminen saa suomalaisen ensin pyörittelemään silmiään, sitten kuvittelemaan itsestään vähän liikoja, sitten himoitsemaan pekonia ja suklaakeksejä - mieluiten yhdessä ja juustolla kuorrutettuna.

Kirjan avulla aloitin 12 viikon kirjoitushaasteen, jossa joka aamu kirjoitetaan kolme sivua tajunnanvirtaa. (Ensireaktio: onko pakko?) Olen kirjoittanut sivuni viitenä aamuna, ja viitenä aamuna kyseenalaistanut niiden kirjoittamisen mielekkyyden. Toistaiseksi olen kuitenkin päättäväinen viemään jutun loppuun asti - tai ainakin ensimmäisen viikon yli. Tarvitaan vain runsaasti suomalaista sisua, amerikkalaista can do -asennetta ja sytkäri, jolla polttaa aamuhorkassa syntyneet sivut heti, kun haaste on ohi.

Toinen tärkeä osa kolmen kuukauden kouluani on viikoittaiset treffit oman sisäisen taiteilijalapseni kanssa. Mitäpä siihen sanomaan tai lisäämään - käsky on käynyt. Luovuus sisälläni on kuin pieni lapsi, jota pitää suojella ja vähitellen kouluttaa kohtaamaan maailma ja lopulta valloittamaan se.

Tämä oli lähes suora lainaus kirjasta, jonka kannessa lukee "bestseller", joten sen täytyy olla totta.

En kuitenkaan ole aivan varma, mistä tämä pieni taiteilijani pitää. Opastetuista kierroksista ja performansseista? Vai muroista ja Playmobileista, kuten oikea pikku-Terhi aikoinaan?

Olen pelannut nyt varman päälle - käynyt sekä laatuelokuvan eläkeläisnäytöksessä että syönyt hopeakuulia suoraan purkista. Lukenut sanomalehdestä taloussivut ja sarjakuvat. Juonut kuivaa valkoviiniä ja tehnyt pannukakkuja. Amerikkalaisia pannukakkuja, ihan varmuuden vuoksi.

Joinain hetkinä en ole aivan sataprosenttisen varma, toimiiko kurssini, mutta pannukakut onneksi toimivat aina.

Paksut amerikkalaiset pannukakut

4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 dl fariinisokeria
jauhettua vaniljaa
2 dl maitoa
2 kananmunaa
1 dl turkkilaista jogurttia
75 g voita

1. Sekoita keskenään kuivat aineet.
2. Vatkaa sekaisin kananmunat, maito ja jogurtti. Lisää kuivien aineiden joukkoon.
3. Sulata voi ja lisää taikinaan. Sekoita taikina tasaiseksi ja anna turvota hetki ennen paistamista.
4. Kuumenna pannulla voita. Annostele taikinaa kuumalle pannulle ja paista pannukakkuja, kunnes ne ovat kauniin ruskeita.

Keittiössä soi: The Buffalo Chips

Kaksi toivetta ja yksi hyvä piirakka

Hyvää juhannusiltaa! Miten olette juhlineet? Tunteella ja turvallisesti, toivon.

Minä halusin tältä juhannukselta kaksi asiaa: mansikkakakun ja kukkaseppeleen. Molemmat sain. Onnistunut jussi, check!

Kun bonuksena tuli vielä hyväntuulista seuraa, yllättävän vähän sadetta ja toisten kattama aattoillallinen, tämä juhannusneito oli juhlaansa hyvin tyytyväinen. Siitäkin huolimatta, että nyt makaan sängyllä jalka keittiöpyyhkeeseen ja keittovihannespakasteeseen käärittynä: avatessani tänään aamulla juhlaruoilla täyteen sullotun jääkaapin oven, huonosti nakkipaketin ja kesäkurpitsan väliin aseteltu viinipullo tippui suoraan varpailleni. Ei kuitenkaan mitään hätää - cavapullo voi säikähdyksestä huolimatta hyvin. Ja kyllä minäkin, koska viinipullon murtama varvas on mielestäni aika huvittava vamma. Varsinkin, jos tykkää ruokaan liittyvissä tilanteissa viljellä sanontaa "Too much of a good thing can be wonderful". Olkoon tämä liian pienen jääkaapin tapaus poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Viinipulloepisodista johtuen olen viettänyt juhannuspäivää perinteisin menoin Netflixin ja eilisten herkkujen seurassa. Pinaatti-perunapiirakka on paitsi ihanaa yön yli nukuttuaan, myös täydellinen metafora suomalaiselle juhannukselle: se on vihreä, kostea ja toimii kylmänäkin. Ei liian eksoottinen eikä missään nimessä vaivalloinen, mutta kuitenkin erityinen. Piirakalla ruokkii nälkäisemmänkin mökkiporukan ja pari kuokkijaa. Onnistuu mökillä tai kaupunkilaiskaksion keittokomerossa. Pohjassa maistuvat uudet perunat, täytteessä kasvimaan tai lähikaupan vihannestiskin kesäinen sato.

Peruna-pinaattipiiras
alkuperäinen resepti täältä

5 isoa varhaisperunaa
voita ja oliiviöljyä

600 g pakastepinaattia (tai vastaava määrä tuoretta)
10 cm:n pätkä purjoa
2 valkosipulinkynttä
pieni nippu ruohosipulia
200 g fetaa
3 kananmunaa
2 dl ruokakermaa
suolaa
mustapippuria

1. Pese perunat huolella. Viipaloi kaksi perunaa pitkittäin, loput poikittain mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Paista perunoita pannulla voissa ja öljyssä kunnes ne ovat pehmenneet ja saaneet hieman väriä. Mausta suolalla.
2. Sulata pinaatti. Pilko purjo ja hienonna sipulit ja lisää pinaatin joukkoon. Lisää myös kuutioiksi pilkottu feta.
3. Vatkaa kananmunat ruokakerman kanssa sekaisin. Lisää kermaseos pinaattiseoksen joukkoon ja mausta suolalla ja pippurilla.
4. Laita irtopohjavuoan  pohjalle leivinpaperi ja voitele reunat. Asettele isommat perunaviipaleet vuoan reunoille ja pienemmät pohjalle sen verran limittäin, että pohja peittyy kokonaan. Kaada päälle pinaattitäyte.
5. Paista piirasta 180 asteessa noin 40 minuuttia.

Keittiössä soi: Johnny Cash

Lempiruokani strösseli

Lapsena yksi megaherkuistani oli paahtoleipä, jonka päällä oli voita ja suklaaströsseleitä. (Hello, ruokapyramidi!) Ruskeita strösseleitä kutsuttiin hiirenkakaksi, mikä oli tietysti paras ja hauskin juttu ikinä. Myös paras ja hauskin mielikuva liittää jälkiruokaan. Ah, 8-vuotiaan aivot. Voin edelleen kuulla päässäni oman loputtoman kikatukseni.

Kun ihminen on väsynyt, sitä helposti taantuu lapsen tasolle. Sokerilla kuorrutetut, värikkäät asiat puhuttelevat tavallista enemmän. Huono huumori alkaa naurattaa. Aikuisten asiat, kuten elämänhallinta, eivät juurikaan kiinnosta.

Eilen astuin pitkästä aikaa keittiööni tarkoituksenani laittaa siellä ruokaa. Tänä keväänä olen lähinnä kuorinut banaaneja ja voidellut voileipiä. Halusin leipoa illan piknikille jotain hauskaa, mutta 24-vuotiaat aivoni löivät aivan tyhjää. Sitten näin strösselipurkin ja ajattelin, että joooo! Ja koska strösseleiden alle piti laittaa jotain, päätin aloittaa uuden keittiökauden turvallisesti ja tutusti vohveleilla. Tiedättehän te - vohvelit ovat vähän niin kuin mun juttu.

Nämä vohvelit eivät kuitenkaan ole ihan mitä tahansa vohveleita. Ne ovat donitsivohveleita. Kyllä, se on termi.  Googlatkaa pois.

Jos kaikkien henkisesti / oikeasti 8-vuotiaiden ruokabloggaajien välillä olisi kilpailu, minä olisin vahvoilla.
Ja jos kaikkien vaaleanpunaisten, strösselikuorrutteisten höttöherkkujen välillä olisi kilpailu, nämä vohvelit olisivat vahvoilla.

Arki, ravitsemusneuvojat, aikuisuus - teillä ei ole mitään saumaa.

Ps. Voitteko uskoa, että Wordin oikolukija ei tunnista sanaa strösseli? Missä keskeneräisessä maailmassa me elämmekään.

Raparperikuorrutteiset donitsivohvelit
10 kpl

100 g voita
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl jauhettua kardemummaa
1 tl vaniljasokeria / hieman jauhettua vaniljaa
1 kananmuna
1,5 dl hunajaa
1,5 dl maustamatonta jogurttia

Kuorrute:
25 g voita
4-6 dl tomusokeria
0,5 dl raparperimehua (tai mitä tahansa muuta mehua)

strösseleitä
lisää strösseleitä

1. Sulata voi ja anna sen jäähtyä hetken aikaa.
2. Yhdistä vehnäjauhot, leivinjauhe, suola, vanilja ja kardemumma.
3. Yhdistä hunaja, rikki vatkattu kananmuna ja jogurtti.
4. Kaada jogurttiseos kuivien aineiden joukkoon. Lisää voisula. Sekoita, kunnes taikina on tasaista. Taikina jää melko paksuksi.
5. Kuumenna ja voitele vohvelirauta. Annostele taikina paistolevyille ja paista vohveleita, kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Laita ritilälle jäähtymään.
6. Sulata kuorrutteen voi ja kaada se tomusokerin joukkoon. Lisää raparperimehu. Jos kuorrute tuntuu liian jämäkältä, lisää hieman mehua tai vettä.
7. Kasta jäähtyneet vohvelit kuorrutteeseen. Kaavi ylimääräinen kuorrute pois ja ripottele päälle nopeasti strösseleitä. Jos kuorrute ehtii jähmettyä liikaa, sitä voi varovaisesti kuumentaa mikrossa.


Ps. Moni teistä on muuten kysellyt, mistä vohvelirautani on peräisin. Tefal Snack n Clean -rauta on roudattu Hollannista, enkä tiedä, saako niitä Suomesta. Vastaavia kyllä luulisi löytyvän. Aikoinaan kunnon vohvelirautaa etsiessäni Stockmannilla ainakin oli ihan kelpo valikoima.

Keittössä soi: The Piano Guys

Hyvää sekavaa kesää!

Hyvää toukokuuta! Hyvää vappua! Hyvää äitienpäivää! Hyvää helatorstaita! Hyvää euroviisuiltaa! Hyvää helluntaita! Hyvää kuukauden viimeistä viikonloppua!

Hyvää sitä kaikkea, mitä täällä blogissa on jätetty juhlimatta. Juhlattomuuteen, ja tosielämässä myös siivoamattomuuten, vapaa-ajattomuuteen ja välillä myös totaaliseeen ilottomuuteen on syynsä. On ollut nimittäin aikamoinen kevät. Phuuh. Phuuh siksi, että on ollut niin paljon töitä, ja siksi, että asunnossani on kaiken tänne kuluneen kahden kuukauden aikana kertyneen pölyn takia vaikea hengittää.

Viime torstaina alkoi kuitenkin loma. Ihan tosta noin vaan. On hassua, miten jokin niin hartaasti odotettu asia voi kuitenkin tulla aivan yllättäen. Ajatus kesästä saa pään pyörälle. (Vaikka se oli sitä kieltämättä jo entuudestaan. Alkuviikosta kaupassa punnitsin banaanitertun tuoreiden viikunoiden kilohinnalla. Olin niin väsynyt ja muissa maailmoissa, etten huomannut asiaa kassallakaan. Yhdelle banaanille tuli hintaa noin vitosen verran. Ka-ching!).

Mitä ihmettä sitä tekee, kun ei ole pakko tehdä mitään?

Eilen leivon raparperipiirakan. Ohje on parin vuoden takaa ja todella hyvä edelleen. Istutin myös yrttejä, minkä jälkeen kuuntelin Pave Maijasen Lähtisitkö -kappaleen ja pyöräilin lippakioskille kahville. Vähän huteran, ruutuliinaisen pihapöydän ääressä istuessani teki samaan aikaan mieli hymyillä ja vähän itkeä. Helpotuksesta, ilosta ja väsymyksestä. Pää oli pyörällä edelleen.

Kuuntelin Kirkan Leijat.
Ja Hectorin Yhtenä iltana.

Painoin pausea. Mietin hetken, mitä ikäiseni ihmiset tavallisesti tekevät loman alkaessa.

Laitoin Kultaisen nuoruuden soimaan ja pyöräilin baariin.

Ihanaa, sekavaa kesäkuuta!


Keittiössä soi: yllä mainitut, Seija Simola, Vasas flora och fauna, Ingrid Michaelson