Sen yhden positiivisen asian kautta

Syksylläni on teema. Se on... en tiedä, kehtaanko sanoa. No, kehtaan. Syksyni teema on "ilon kautta." Tapasin Bjurströmin Marcon ja yhdessä vähän ideoitiin, ja siitä tämä omaperäinen otsikko sitten syntyi.

No ei. Kyllä tämä slogan on ihan oma hengentuotteeni. Kannan latteudesta täyden vastuun. Se on rajun brändiuudistuksen tulos. Kesän lähestyessä loppuaan tulin siihen tulokseen, että tänä syksynä jonkin on muututtava. Ei 23-vuotias ihminen voi joka päivä toivoa pääsevänsä eläkkeelle. Tai näemmä voi, mutta tässä iässä olisi suotavampaa haaveilla vielä jostain muusta.

Päätin siis tietoisesti lähteä uuteen syksyyn ja lukukauteen toisella asenteella. Mietin, mikä eroaisi eniten viime syksystäni, jonka teeman voin näin jälkikäteen todeta olleen "sydäninfarktin ja alemmuuskompleksin kautta." En minä edellisvuoden ylevää teemaa mitenkään tietoisesti valinnut, mutta sellaiseksi se vain jotenkin muodostui. Koko ajan ahdisti. Koko ajan masensi. Koko ajan tunsin itseni hitaaksi ja huonoksi. Joka päivä oli tukka huonosti ja asu väärä. Iloitseminen oli sitä, mitä teletapit tekevät laaksossaan: jotain kaukaista ja keinotekoista.

Tukka on edelleen ainakin joka toinen päivä huonosti, ja viimeksi tänään vaihdoin aamulla vaatteet neljästi vain lähteäkseni edelleen tyytymättömänä ovesta ulos. Mutta muuten tuntuu vuoden takaiseen verrattuna hyvinkin erilaiselta. Ei ahdista tai masenna. Ei ainakaan sillä tavalla, etteikö tilanne kissavideoilla ja korvapuustilla korjaantuisi.

Ilo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vähän vaikea juttu. Se on hymiönä pikavalikossa ja uutta kieltä opeteltaessa ensimmäisiä opittuja adjektiiveja. Silti olen kirjoittanut jo viisi kappaletta päätöksestäni tavoitella sitä. Selostukseni liittyy osittain ilmiöön, jota jo kesällä pohdin. Avoimesti iloitseva ja innostuva pettyy useammin kuin henkilö, joka ei alunperinkään uskaltanut odottaa mitään. Tai jos odottikin, ei ainakaan mennyt sanomaan sitä ääneen, eikä siksi joudu nolona selittelemään intoaan, jos se osoittautuukin aiheettomaksi. Ilossa on riskinsä.

Mutta juuri siksi nyt opettelen iloitsemista ja riskien sivuuttamista. Harjoittelen olemaan ilman jatkuvaa kritiikkiä, analysointia ja epäonnistumisen pelkoa. Yritän nostaa kädet pystyyn sen sijaan, että etenisin rystyset valkoisina kaiteesta kiinni pitäen. Koitan nauttia valitsemastani animaatiokurssista enkä vain murehdi sitä, tukeeko se lopulta pääaineopintojani. Opettelen myöntämään, että Melukylän tarinoita nyt vaan on mukavampi lukea kuin kiiltävän kovaa, mustavalkoista muotilehteä. Vähättelyjen sijaan sanon "kiitos", kun joku kehuu tekemiäni vohveleita.

Kiitos, olen samaa mieltä.
Otetaanko toiset?

Onko siinä samassa kuvassa vohveleita, leikkokukkia, retrolautanen, inkivääriolutta skumppalasissa ja pupulamppu, joka vaihtaa väriä? No KYLLÄ!

Sitruunaiset hunaja-unikonsiemenvohvelit
4:lle

3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 rkl ruokokidesokeria
veitsenkärjellinen jauhettua vaniljaa tai maun mukaan vaniljauutetta
hieman suolaa
75 g voita
2 rkl hunajaa
1 sitruunan mehu
1 sitruunan raastettu kuori
2 kananmunaa
1,5 dl turkkilaista jogurttia
1,5 dl vettä
0,5 dl unikonsiemeniä

1. Sekoita vehnäjauhojen joukkoon leivinjauhe, ruokokidesokeri, vanilja ja suola.
2. Sulata voi ja lisää hunajan, sitruunan kuoriraasteen ja sitruunamehun kanssa kuivien aineiden joukkoon.
3. Sekoita kananmuna, jogurtti ja vesi keskenään ja yhdistä muiden aineiden kanssa. Lisää unikonsiemenet. Sekoita tasaiseksi, mutta älä liikaa.
4. Kuumenna vohvelirauta ja laita paistolevyille hieman voita. Paista vohveleita, kunnes ne ovat kauniin ruskeita.

Keittiössä soi: Young Galaxy, The Parting Gifts, kummallinen virolainen iskelmäkanava keittiön uudesta radiosta