Koska nimi, koska hyvä

Se, että mainitsee pitävänsä ruokablogia, johtaa joskus hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi sellaisiin, joissa minulta kysytään neuvoa ruoanlaittoon liittyen. Viimeksi minulta tiedusteltiin, mitä jännää tekisin lohelle.

Eh. Kypsentäisin sen?

Toinen juttu on ruokatrendien ennustaminen. Hei Terhi, mikä on lähiaikojen seuraava iso juttu? (Laskiaispullat?) Onko ramenruoka jo ihan passé? (Eeh.) Tai lehtikaali? (Miltä susta tuntuu?)

Antaisin mielelläni neuvoja ja keskustelisin trendeistä, mutta totuus on, etten osaa. Luen ruokauutiseni pääosin Pirkka-lehdestä. Aki Wahlman oli todennäköisesti ehtinyt tehdä aamutelevisiossa kuutta erilaista lehtikaaliruokaa ennen kun minä havahduin, että sellainenkin vihannes on olemassa.

Kiitos Akin tai yleisen hypetyksen, satun kuitenkin tietämään, että yhdessä kattilassa alusta loppuun valmistettavat ruoat ovat nyt jokin juttu. En tosin ihan ymmärrä, miksi. Tai siis, kuinka monta astiaa kaivataan yleensä muutenkaan pastan tai keiton valmistamiseen? Mielestäni kyseessä on vähän samanlainen tilanne kuin jos jäätelön säilyttämisestä pakkasessa tulisi hitti. Onhan se fiksua, mutta ei nyt aivan uusin idea.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tässä blogissa pitäisi puhua enemmän ruoasta ja hieman vähemmän siitä, mitä minä baarin vessajonossa ajattelen. Siksi aion takertua tähän yhteen ruokatrendiin, kun sellaisen menin kerrankin havaitsemaan. Ja täytyyhän Potluck by one -nimisessä blogissa olla ainakin yksi one-pot -resepti.

One-pot -ruoat ilmentävätkin tämän blogin henkeä aika hyvin: aluksi asetellaan kaikki ainesosat melkein matemaattisella tarkkuudella kattilaan, otetaan kuva, laitetaan kattila hellalle ja unohdetaan se siihen. Mennään katsomaan kuvia George Clooneyn häistä ja muistetaan vasta sadan kuvan päästä, että ai niin, pasta! Rynnätään katsomaan pastaa, josta on tullut pehmeää muhjua. Todetaan, että kaikki on ainakin varmasti kypsää, otetaan tyytyväisenä kulhollinen ja palataan hääkuvien ääreen. Syödään onnellisena ja haetaan lisää.

Lähetetään ajatuksissa terveisiä tietokoneen korjaajalle, joka erikseen kielsi syömästä koneen ääressä.

Passé tai ei, ruokabloggaaja suosittelee.

Ammattilainen ohjeistaa: ainesosat kuuluu asetella kattilaan hitaasti ja huolella, jotta astioiden tiskaamisessa mahdollisesti säästetty aika saadaan kulutettua.

Itämainen maapähkinä-kasvispasta

alkuperäinen resepti täältä

5:lle

250 g täysjyväpastaa

9 dl vettä

1 dl kookosmaitoa / 1 dl lisää vettä

1 porkkana

1 paprika

100 g herkkusieniä

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

3 cm:n pala inkivääriä
1 lime

3 rkl maapähkinävoita

1,5 dl suolattuja maapähkinöitä

1,5 rkl hunajaa

1 tl omenaviinietikkaa
2 tl tamarinditahnaa

1 rkl soijakastiketta / suolaa maun mukaan

1 tl currya

1 tl kurkumaa

1 tl mustapippuria

limemehua

tuoretta korianteria tai lehtipersiljaa

1. Leikkaa porkkanat ja paprikat ohuiksi viipaleiksi. Viipaloi herkkusienet ja hienonna sipulit. Leikkaa inkivääri muutamaan osaan ja lime viipaleiksi.

2. Laita kaikki ainekset kattilaan. Kuumenna ja anna kiehua noin 15 minuuttia, tai kunnes pasta on kypsää. 

3. Poista inkiväärinpalat ja halutessasi limeviipaleet. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa soijaa tai suolaa. Purista pastan päälle tuoretta limemehua ja tarjoile tuoreen korianterin tai lehtipersiljan kanssa.

Keittiössä soi: Django Django, Glasser

Oops!...We Do It Again

Olin lauantaina baarissa. Tieto siitä ei varmasti yksinään kiinnosta ketään. Sen perusteella, mitä olin yön sumeina tunteina kirjoittanut puhelimeni muistiinpanoihin, muutamia itseäni kiinnostavia havaintoja taisin kuitenkin siellä baarissa tehdä.

Illan teema oli mehudisko. Mehunjuojat olivat vähemmistö ja limbo puuttui, mutta musiikki oli sitä itseään. Tarkemmin kun ajattelee, meno ei muutenkaan ollut niin erilaista kuin mitä se oli jo aikoinaan ala-asteella.

Scatmanin alkaessa soida kuului tietysti tällä kertaa ensin huutaa mukamas tuskissaan eeeeeiiiii  ikään kuin osoituksena siitä, että alakouluajoista on tultu eteenpäin. Kahden sekunnin päästä sitä oltiin kuitenkin jo ihan intona. Katseilla ja käsillä käytiin keskustelua kaikkien muiden lattialla olevien kanssa: "Ei tää on tää, niin on, mä en kestä, en mäkään, mä muistan kun tanssin tätä ihan hirveässä topissa, mulla oli Mic Macin farkut, ei mä en kestä, en mäkään."

Tarkkailin tanssilattian täyttänyttä väkeä: ihmisiä, jotka tanssivat lapsuutensa hittien tahtiin tavallaan vitsillä, mutta kuitenkin tosissaan. Hurmio oli aivan samanlaista kuin mitä se oli muun muassa Aseman koulun liikuntasalissa vuonna 2002. Se koostui ympäröivistä ihmisistä, hetkeen hukuttautumisen huumasta, kaikkivoipaisuuden tunteesta, arkisten ajatusten ja huolien kaukaisuudesta. Hanatuotteistakin ehkä, mutta enemmän edellä mainituista.

Mikä loppujen lopuksi on muuttunut? Emmekö me edelleen etsi juuri sitä samaa tunnetta, joka houkutteli meidät perjantai-iltaisin kuudesta yhdeksään notkumaan pimennettyihin liikuntasaleihin? Taidamme edelleen vain haluta kuulua joukkoon ja olla yksi muista, mutta samalla katsoa katossa roikkuvaa diskopalloa kuin aurinkoa, joka loistaa yksin meille. Kokea ainutlaatuisuutta omiemme joukossa; jäädä hetkeksi itseksemme ihmettelemään peilinpalojen muodostamia kuvioita; ajatella, että elämä on oikeastaan todella ihmeellistä ja lopulta jakaa tämä havainto huutaen vieruskaverille, joka oman peiliaurinkonsa alla tanssiessaan on tullut samaan tulokseen. Kokea, että kaikki on hyvin, ja vaikka ei oikeasti olisikaan, niin ei sen väliä, koska tällä hetkellä on.

Kun kaikki viimein loppuu - viimeinen hidas soitetaan ja valot sytytetään -, olemme hetken harmissamme, hukassakin. Mistä seuraava turvasatama? Äsken se oli ympärillä vellova väkijoukko ja todellisuudelta suojaava musiikki. Vaikka illan on heilunut kaikesta vapaana, lopuksi haluaa tarttua johonkin: kivan tyypin käteen, pitsatarjoukseen tai koulun pihalle odottamaan tulleiden vanhempien autonoven kahvaan.

Nousta hetkeksi korkealle, nähdä sieltä koko maailma, huutaa tuuleen ja antaa tukan mennä sekaisin, ja laskeutua sitten turvallisesti alas jonkun ottaessa vastaan. Siinä kai se. Oli 15 vuotta sitten, oli viime lauantaina.

Ja kun lopulta sulkee silmänsä ennen nukahtamista, on vaikea enää saada kunnolla kiinni niistä tunteista, joita Scatman ja Barbie Girl aikaisemmin pimeässä herättivät. Aamulla puhelinta katsoessaan ei hahmota sitäkään vähää. Hämärästi kuitenkin vielä muistaa, että jossain korkealla sitä tuli käytyä, ja vaikka ei enää kunnolla saa mieleensä, mitä sieltä näkyi, niin jotain hyvää ja ihmeen isoa se oli.

Loppuun olisi vielä reseptikin. Erinomainen mutta yksinkertainen ohje päiviin, joita edeltävän yön on viettänyt pohtien rankasti syntyjä syviä, ja siitä - ja vain siitä - johtuen aivot käyvät vähän hitaalla.

Sitruuna-tahiniporkkanat
alkuperäinen resepti täältä
5:lle

1 kg porkkanoita

4 rkl tahinia
4 rkl oliiviöljyä
1 sitruunan mehu
0,5 tl suolaa
2 tl ruokokidesokeria tai hunajaa
1 valkosipulinkynsi
3 rkl vettä

1. Leikkaa porkkanat viipaleiksi. Keitä porkkanaviipaleet kypsiksi, mutta älä liian pehmeiksi.
2. Hienonna valkosipulinkynsi. Yhdistä kaikki kastikkeen ainesosat ja sekoita tai ravista purkissa, kunnes kastike on tasaista.
3. Kaada kastike porkkanoiden päälle ja sekoita. Lisää tarvittaessa suolaa. Tarjoile porkkanat heti tai huoneenlämpöisinä.

Ps. Tietokoneeni menee huoltoon, minkä seurauksena joudun elämään koneetta ties kuinka kauan. Sellaista saattoi tapahtua 6.-luokkalaisenakin, jos ei esimerkiksi tyhjentänyt astianpesukonetta vuorollaan. Samanlaisen kriisin paikka silloin ja nyt. Jotkut asiat eivät tosiaan muutu.

Keittiössä soi: Vetiver

Kohti arkea ja sen yli

Olen ollut lomalla ikuisuuden. Mututuntumalla arvioisin, että suurin pirtein kolme vuotta. Kalenterini mukaan joulukuun 20. päivästä, jolloin tein viimeisen työvuoroni, ei ole ehtinyt kulua vielä kuukauttakaan. En kuitenkaan kiinnittäisi liikaa huomiota siihen, mitä joku yksittäinen kalenteri väittää. Erittäin pitkän lomani aikana olen ehtinyt mm. nähdä Interstellarin, josta opin, että aika saattaa käyttäytyä eriskummallisesti. Aika on suhteellista.

Minä ja Einstein pahoittelemme elokuvan spoileria.

Loma on ollut hyvä ja tarpeellinen, mutta kuten todettu, se on ollut ennen kaikkea ennätysmäisen pitkä. Olen saanut olla hyvän aikaa vapaa kaikista velvollisuuksista, ellei ystävien kanssa sovittuja treffejä ja omasta vapaasta tahdosta varattuja jumppia lasketa. Niistäkin olen myöhästellyt ja lipsunut.

Huomenna kalenteriin on kuitenkin merkitty jotain. Olen tutkinut merkintää hieman ja se näyttää melko kiinteältä. Kunnolla tarkasteltuna se ei oikeastaan jätä juurikaan tulkinnan varaa. Ylös on kirjattu alkamisaika ja loppumisaika ja vielä paikkakin. Vaikuttaa siltä, että huomisesta lähtien aika ei olekaan enää niin suhteellista. On luentoja, jotka alkavat ja loppuvat minulle tismalleen samaan aikaan kuin kurssitovereillenikin. Sovitussa paikassa on oltava sovittuun aikaan. On siirryttävä takaisin rytmiin, joka ei ole minun sanelemani. Se tuntuu - juuri tällä hetkellä tässä minun todellisuudessani - suhteettoman vaikealta.

Nyt olisikin, hyvät kanssaihmiset, vertaistuen paikka. Arkeen palaaminen. Sattuuko se? Miltä tuntuu, kun elämä pitääkin jaotella viikonpäiviin, ja ne edelleen työpäiviin ja vapaapäiviin? Miten voi oppia taas heräämään aamulla ja menemään nukkumaan illalla, jos viimeisen kuukauden KOLMEN VUODEN ajan on saanut rytmittää päivänsä sen mukaan, mitä telkkarista tulee ja kuinka kauan ruoka on vielä uunissa?

Voiko tästä selvitä? Onko velvollisuuksien sillä puolella elämää ollenkaan?

Viime sunnuntaina pohdimme ystäväni kanssa arkeen palaamisen dilemmaa. Silloin se tuntui vielä huvittavan teoreettiselta. Oli ihan mukava leikitellä ajatuksella unirytmistä ja yliopistosta. En viikonloppuna sisäistänyt, että siirtyminen teoriasta käytäntöön tapahtuisi niin äkkiä.

Mutta jos on mentävä, niin mennään sitten hyvin ruokittuna. Ystävän kanssa söimme nelituntisen lounaamme ja pohdintatuokiomme aikana muun muassa avokado-maissikakkuja. Pieniä, vähän lettumaisia paistoksia, joita periaatteessa voisi ehkä syödä arkenakin. Niin. Kai sitä voisi hyvää ruokaa laittaa arkenakin. Kai sitä voi ystäviä tavata ja niiden kanssa lounastaa arkenakin. Kai sitä voi ihan mukavaa olla arkenakin.
 
Kai se tästä. Kyllä se tästä. Eiks niin?

Ps. Jäitkö ilman? Keittokirjaa on vielä muutama kappale jäljellä!

Avokado-maissikakut
4:lle

5 dl pakastemaissia
3 munaa
1,2 dl soijamaitoa / tavallista maitoa
2,5 dl jauhoja (käytin puolet ohrajauhoja, puolet hiivaleipäjauhoja)
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 tl mustapippuria
1 tl jauhettua paprikaa
2 isoa avokadoa
1 paprika
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
200 g fetaa

oliiviöljyä paistamiseen

1. Huuhtele pakastemaisseja hetken aikaa lämpimän veden alla. Jätä maissit hetkeksi siivilään valumaan.
2. Vatkaa munat ja maito sekaisin. Yhdistä jauhoihin leivinjauhe ja mausteet. Yhdistä kuivat aineet munamaitoon. Sekoita tasaiseksi. Lisää maissit.
3. Kaavi avokadojen hedelmäliha ja soseuta se haarukalla. Pilko paprika ja sipuli mahdollisimman pieneksi.  Hienonna valkosipulinkynsi.
4. Lisää avokadot, paprika ja sipulit taikinaan. Murusta lopuksi joukkoon feta. Anna taikinan turvota hetken aikaa.
5. Kuumenna paistinpannulla oliiviöljyä. Paista kakkuja, kunnes ne ovat helposti käännettävissä ja saaneet hieman väriä. (Jos letut eivät tahdo pysyä kasassa, lisää hieman jauhoja.) Tarjoile heti turkkilaisen jogurtin tai hapankerman kanssa.

Keittiössä soi: Ed Harcourt

Mitä ihmettä

 Lapsena pyysin toistuvasti, että isä piirtäisi minulle kuvan Aasian lipusta. Olin varma, että lipussa olisi aasi ja olisin kovasti halunnut nähdä sellaisen lipun. Olin aina yhtä pettynyt, kun isä vastasi, ettei Aasialla ole lippua ja vaikka olisikin, siinä ei varmasti oli kuvaa aasista. Minun mielestäni aasi oli ainoa looginen asia, joka lipussa olisi voinut olla.

Äidiltäni muistan puolestaan monesti kysyneeni, mitä englannin kielen sana the tarkoittaa. Ei oikeastaan mitään, vastasi äiti. Onko tyhmempää kuultu! Miksi ihmeessä sellainen sana sitten on paitsi olemassa, myös niin ahkerassa käytössä?

Kerran katsoessani televisiota kuulin sanan kriisi. Kysyin, onko se johdannainen sanasta kreisi (käytin tosin tuskin sanaa johdannainen). Ei kuulemma todellakaan ole. Minun mielestäni olisi todellakin voinut olla.

Kun olimme perheen kanssa automatkalla Euroopassa 2000-luvun alussa, äitini yritti viihdyttää meitä lukemalla ääneen Taru sormusten herrasta -trilogiaa. Emme päässeet kovin pitkälle (emme edes Hyvinkäältä Turun satamaan), kun vaihdoimme jo Harry Potteriin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan kirjan nimi, joka ei avautunut minulle ollenkaan: kuka hiton Taru?

Alkuperäinen nimi ei kyllä ollut sen parempi. The Lord of the Rings. Viidestä sanasta kaksi ei taaskaan tarkoita mitään.

Ihmettelin myös, miten kukaan suostui näyttelemään sairaalasarjoissa leikkauspotilasta, ja mikseivät jääkiekon pelaajat mene loppupelin ajaksi muuriin oman maalinsa eteen heti kun ovat päässeet 1-0 johtoon.

Ja sitten oli vielä kahvihetki tukholmalaisessa leipomossa, jossa äiti totesi, että ruotsalaiset tykkäävät maustaa pullansa mausteella, joka on kalliimpaa kuin kulta. Ursäkta? (Käytin tuskin sanaa ursäkta.) Tiesin toki jo 7-vuotiaana, että Ruotsi on mukava ja rikas maa, mutta että niin rikas, että pullatkin oli varaa ryydittää jalometalleilla. Suomessa riitti ihan hyvin raesokeri.

Sahrami aiheutti ihmetystä vuosia sitten, ja se aiheuttaa sitä edelleen. Tavallisesta tomaattikeitosta tuli pikkuruisen veitsenkärjellisen myötä ihan uusi herkku. Joskus ottaa koville, kun asiat eivät käy järkeen, mutta onneksi kaikkia ihmeitä ei tarvitse ymmärtää nauttiakseen niistä.

Ps. Jäitkö ilman? Keittokirjaa on vielä muutama kappale jäljellä!

Sahrami-tomaattikeitto
3:lle

1 valkosipulinkynsi
1 sipuli
0,5 dl oliiviöljyä
500 g kirsikkatomaatteja
500 g tomaattimurskaa
1 pss (0,5 g) sahramia
1-2 rkl hunajaa
rouhittua mustapippuria
suolaa
2 dl ruokakermaa / soijakermaa

1. Kuumenna kattilassa oliiviöljyä. Pilko sipulit ja lisää kattilaan.
2. Pese ja halkaise kirsikkatomaatit ja lisää kattilaan. Anna kypsyä matalalla lämmöllä noin 20 minuuttia.
3. Lisää tomaattimurska, sahrami (lisää ensin osa pussista - sahrami on tujua tavaraa), hunaja, suola ja mustapippuri. Anna hautua noin puolisen tuntia.
4. Lisää kerma ja tarkista maku.

Keittiössä soi: BØRNS

Aika monta

Uudenvuodenyönä ratikassa tuntematon poika totesi, että hänen tekee mieli aina vuoden vaihtuessa vähän itkeä.

Voi poika, niin minunkin.

En oikeastaan tiedä, mikä poikaa itketti. Ehkä hän tunsi haikeutta yhden aikakauden loppuessa. Tai sitten hän vain pelkäsi raketteja ja inhosi perunasalaattia. Ken tietää. Minä kuitenkin herkistyn ajatellessani sitä kaikkea, mitä tulevan vuoden aikana ehtii tapahtua.

Miettikää, miten monta uutta ihmistä tänä vuonna syntyy. Kuinka monta tulevaa keksijää, vaikuttajaa, taiteilijaa, sankaria, hyväntekijää ja elävää legendaa aloittaa elämänsä vuonna 2015?
Miten monta rakkaudentunnustusta tullaan tekemään?
Kuinka monta ystävyyssuhdetta solmitaan?
Miten monta ongelmaa vuoden aikana tulee ratkeamaan? Miten monta leikkausta onnistumaan? Miten monta surua kääntymään onneksi?
Kuinka monta viime hetken pelastumista tai ihmeellistä tilannetta päästään todistamaan?
Miten moni ihminen tulee tavalla tai toisella mullistamaan elämänsä? Vuoden päästä toteamaan "best year ever"?

Kuinka monta uutta hyvää biisiä tehdään? Kuinka monta mahtavaa kirjaa kirjoitetaan?

Miten monta uutuusjäätelöä ympäri maailmaa lanseerataan?
Kuinka monta sataa kilometriä Snöre-lakunauhaa Ruotsissa ehditään vuodessa valmistaa?

Miten monta irrelevanttia kysymystä minä ehdin internetissä esittää?

Kuinka monta kertaa sinä tuletkaan vuoden 2015 aikana nauramaan?
Kuinka monta ystävällistä ihmistä ehdit kohdata?
Kuinka monta uutta makua maistaa?
Kuinka monta hyvää kahvi- tai teehetkeä viettää (vink vink krhm skrollaa alas)?
Kuinka monta kertaa olla onnellinen, tyytyväinen, liikuttunut, huvittunut, jännittynyt tai vaikuttunut?

Kuinka monta isoa ja pientä hyvää asiaa yhdessä vuodessa ehtiikään tapahtua?

Ehkä enemmän, ehkä vähemmän kuin viime vuonna, mutta silti varmasti aika monta.

Kyllä vähempikin saa kyyneliin.

Kookoksinen chai latte
3:lle

3 dl vaniljalla maustettua soijamaitoa / tavallista soijamaitoa
1 dl kookosmaitoa
1 dl vettä
pieni pala tuoretta inkivääriä
3 teepussia / 3 rkl mustaa teetä
1 tl rouhittua kardemummaa
1-2 tl kanelia
1 rkl hunajaa
1 tl jauhettua neilikkaa
(hieman rouhittua mustapippuria, vaniljajauhetta)

1. Kuumenna kattilassa maidot ja vesi. Lisää pieneksi pilkottu inkivääri ja teepussit.
2. Lisää hunaja ja mausteet. Jos käytät maustamatonta soijamaitoa, lisää hieman vaniljajauhetta. Lisää halutessasi myös ripaus mustapippurirouhetta.
3. Kuumenna juoma melkein kiehuvaksi, mutta älä kuitenkaan anna sen kiehahtaa. Hauduta juomaa noin kymmenen minuuttia. Vaahdota juoma (maidonvaahdottimella tai sauvasekoittimella) ja kaada laseihin.

Keittiössä soi: Papercuts, How To Dress Well