En haluaisi valittaa, mutta...

Säästä valittaminen on ajanhukkaa, koska eihän keleille mitään voi. Tähän aikaan vuodesta huonojen ilmojen päivittely tuntuu olevan suorastaan kansalaisvelvollisuus. Ihmiset hyvät, ei suotta levitetä negatiivista energiaa! Kyllä kesä kuivaa, eikä tässä sokerista olla, rati-riti-ralla!

Itsehän valitan säästä ainoastaan muutamissa poikkeustapauksissa:

1. On liian kylmä.
2. On liian tuulista.
3. On liian liukasta.
4. On liian märkää.
5. Taivaalta sataa jotain seuraavista: vesi, lumi, räntä, rae, jäinen tihku, happo
6. Taivaalta ei ole joulukuun 24. päiväksi satanut riittävästi jotain seuraavista: lumi, valkoiset konfetit
7. On mikä tahansa säätila, jonka vuoksi ratikat eivät mene aikataulussa.
8. On mikä tahansa säätila, joka ei ole sellainen kuin ilmatieteenlaitos aamulla väitti.

Kesällä en valita koskaan. = Valitan tietysti, mutta kuka hullu helmikuussa myöntäisi ruikuttaneensa liiallisista helteistä.

Jos istutte samanlaisen maiseman äärellä kuin minä nyt, olette varmasti samaa mieltä kanssani siitä, että nyt saa valittaa. Eihän tuolla voi ihminen liikkua. Jos nyt valittaisiin summanmutikassa mikä tahansa planeetta ulkoavaruudesta, se todennäköisesti osoittautuisi olosuhteiltaan ihmiselämälle suotuisammaksi kuin teräväksi jäätyneen loskan peittämä Helsinki. Näin eilen jo muutaman sään sekoittaman itsetuhoisen ihmisparan (= pyöräilijän). Tämä keli ei ole kansallemme hyväksi.

Valtaapitävät, tehkää jotain!

Muut kansalaiset, tehkää jotain keittiöissänne! Jotain kuten porkkana-vuohenjuustofocacciaa. Jos olosuhteet pakottavat oleskelemaan sisätiloissa, kannattaa sentään oleskella tuoreen leivän tuoksussa. Kirkkaan oranssi, superpehmeä focaccia muistutti siitä, että toivoa on aina. = Helsingistä lennetään Italiaan monta kertaa päivässä.

Porkkana-vuohenjuustofocaccia
1 pellillinen

600 g porkkanoita
2,5 dl vettä
50 g hiivaa
1 rkl hunajaa
1 rkl sormisuolaa
1 dl oliiviöljyä
n. 8 dl hiivaleipäjauhoja

150 g vuohenjuustoa
oliiviöljyä
kuivattua oreganoa
kuivattua rosmariinia
sormisuolaa

1. Ota kaksi porkkanaa erilleen, kuori ja pilko loput. Keitä porkkanoita noin 15 minuuttia ja soseuta ne.
2. Yhdistä vesi, hiiva, hunaja, sormisuola ja öljy, ja lisää kädenlämpöiseksi jäähtyneeseen porkkanasoseeseen.
3. Lisää jauhoja vähitellen, kunnes taikinasta tulee pehmeää. Taikina saa jäädä melko löysäksi. Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Peitä taikina liinalla ja anna kohota noin puoli tuntia.
4. Kuori porkkanat tai pese ne hyvin. Leikkaa porkkanoista kuorimaveitsellä pitkiä suiroja. Leikkaa vuohenjuusto ohuiksi kiekoiksi.
5. Painele kohonneeseen leipätaikinaan sormilla kuoppia. Aseta taikinan päälle porkkanasuikaleet ja vuohenjuustokiekot. Valuta lopuksi päälle oliiviöljyä ja ripottele rosmariinia, oreganoa ja suolaa.
6. Paista focacciaa 200 asteessa noin 20 minuuttia.

Keittiössä soi: Milo Greene

Koska nimi, koska hyvä

Se, että mainitsee pitävänsä ruokablogia, johtaa joskus hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi sellaisiin, joissa minulta kysytään neuvoa ruoanlaittoon liittyen. Viimeksi minulta tiedusteltiin, mitä jännää tekisin lohelle.

Eh. Kypsentäisin sen?

Toinen juttu on ruokatrendien ennustaminen. Hei Terhi, mikä on lähiaikojen seuraava iso juttu? (Laskiaispullat?) Onko ramenruoka jo ihan passé? (Eeh.) Tai lehtikaali? (Miltä susta tuntuu?)

Antaisin mielelläni neuvoja ja keskustelisin trendeistä, mutta totuus on, etten osaa. Luen ruokauutiseni pääosin Pirkka-lehdestä. Aki Wahlman oli todennäköisesti ehtinyt tehdä aamutelevisiossa kuutta erilaista lehtikaaliruokaa ennen kun minä havahduin, että sellainenkin vihannes on olemassa.

Kiitos Akin tai yleisen hypetyksen, satun kuitenkin tietämään, että yhdessä kattilassa alusta loppuun valmistettavat ruoat ovat nyt jokin juttu. En tosin ihan ymmärrä, miksi. Tai siis, kuinka monta astiaa kaivataan yleensä muutenkaan pastan tai keiton valmistamiseen? Mielestäni kyseessä on vähän samanlainen tilanne kuin jos jäätelön säilyttämisestä pakkasessa tulisi hitti. Onhan se fiksua, mutta ei nyt aivan uusin idea.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tässä blogissa pitäisi puhua enemmän ruoasta ja hieman vähemmän siitä, mitä minä baarin vessajonossa ajattelen. Siksi aion takertua tähän yhteen ruokatrendiin, kun sellaisen menin kerrankin havaitsemaan. Ja täytyyhän Potluck by one -nimisessä blogissa olla ainakin yksi one-pot -resepti.

One-pot -ruoat ilmentävätkin tämän blogin henkeä aika hyvin: aluksi asetellaan kaikki ainesosat melkein matemaattisella tarkkuudella kattilaan, otetaan kuva, laitetaan kattila hellalle ja unohdetaan se siihen. Mennään katsomaan kuvia George Clooneyn häistä ja muistetaan vasta sadan kuvan päästä, että ai niin, pasta! Rynnätään katsomaan pastaa, josta on tullut pehmeää muhjua. Todetaan, että kaikki on ainakin varmasti kypsää, otetaan tyytyväisenä kulhollinen ja palataan hääkuvien ääreen. Syödään onnellisena ja haetaan lisää.

Lähetetään ajatuksissa terveisiä tietokoneen korjaajalle, joka erikseen kielsi syömästä koneen ääressä.

Passé tai ei, ruokabloggaaja suosittelee.

Ammattilainen ohjeistaa: ainesosat kuuluu asetella kattilaan hitaasti ja huolella, jotta astioiden tiskaamisessa mahdollisesti säästetty aika saadaan kulutettua.

Itämainen maapähkinä-kasvispasta

alkuperäinen resepti täältä

5:lle

250 g täysjyväpastaa

9 dl vettä

1 dl kookosmaitoa / 1 dl lisää vettä

1 porkkana

1 paprika

100 g herkkusieniä

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

3 cm:n pala inkivääriä
1 lime

3 rkl maapähkinävoita

1,5 dl suolattuja maapähkinöitä

1,5 rkl hunajaa

1 tl omenaviinietikkaa
2 tl tamarinditahnaa

1 rkl soijakastiketta / suolaa maun mukaan

1 tl currya

1 tl kurkumaa

1 tl mustapippuria

limemehua

tuoretta korianteria tai lehtipersiljaa

1. Leikkaa porkkanat ja paprikat ohuiksi viipaleiksi. Viipaloi herkkusienet ja hienonna sipulit. Leikkaa inkivääri muutamaan osaan ja lime viipaleiksi.

2. Laita kaikki ainekset kattilaan. Kuumenna ja anna kiehua noin 15 minuuttia, tai kunnes pasta on kypsää. 

3. Poista inkiväärinpalat ja halutessasi limeviipaleet. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa soijaa tai suolaa. Purista pastan päälle tuoretta limemehua ja tarjoile tuoreen korianterin tai lehtipersiljan kanssa.

Keittiössä soi: Django Django, Glasser

Oops!...We Do It Again

Olin lauantaina baarissa. Tieto siitä ei varmasti yksinään kiinnosta ketään. Sen perusteella, mitä olin yön sumeina tunteina kirjoittanut puhelimeni muistiinpanoihin, muutamia itseäni kiinnostavia havaintoja taisin kuitenkin siellä baarissa tehdä.

Illan teema oli mehudisko. Mehunjuojat olivat vähemmistö ja limbo puuttui, mutta musiikki oli sitä itseään. Tarkemmin kun ajattelee, meno ei muutenkaan ollut niin erilaista kuin mitä se oli jo aikoinaan ala-asteella.

Scatmanin alkaessa soida kuului tietysti tällä kertaa ensin huutaa mukamas tuskissaan eeeeeiiiii  ikään kuin osoituksena siitä, että alakouluajoista on tultu eteenpäin. Kahden sekunnin päästä sitä oltiin kuitenkin jo ihan intona. Katseilla ja käsillä käytiin keskustelua kaikkien muiden lattialla olevien kanssa: "Ei tää on tää, niin on, mä en kestä, en mäkään, mä muistan kun tanssin tätä ihan hirveässä topissa, mulla oli Mic Macin farkut, ei mä en kestä, en mäkään."

Tarkkailin tanssilattian täyttänyttä väkeä: ihmisiä, jotka tanssivat lapsuutensa hittien tahtiin tavallaan vitsillä, mutta kuitenkin tosissaan. Hurmio oli aivan samanlaista kuin mitä se oli muun muassa Aseman koulun liikuntasalissa vuonna 2002. Se koostui ympäröivistä ihmisistä, hetkeen hukuttautumisen huumasta, kaikkivoipaisuuden tunteesta, arkisten ajatusten ja huolien kaukaisuudesta. Hanatuotteistakin ehkä, mutta enemmän edellä mainituista.

Mikä loppujen lopuksi on muuttunut? Emmekö me edelleen etsi juuri sitä samaa tunnetta, joka houkutteli meidät perjantai-iltaisin kuudesta yhdeksään notkumaan pimennettyihin liikuntasaleihin? Taidamme edelleen vain haluta kuulua joukkoon ja olla yksi muista, mutta samalla katsoa katossa roikkuvaa diskopalloa kuin aurinkoa, joka loistaa yksin meille. Kokea ainutlaatuisuutta omiemme joukossa; jäädä hetkeksi itseksemme ihmettelemään peilinpalojen muodostamia kuvioita; ajatella, että elämä on oikeastaan todella ihmeellistä ja lopulta jakaa tämä havainto huutaen vieruskaverille, joka oman peiliaurinkonsa alla tanssiessaan on tullut samaan tulokseen. Kokea, että kaikki on hyvin, ja vaikka ei oikeasti olisikaan, niin ei sen väliä, koska tällä hetkellä on.

Kun kaikki viimein loppuu - viimeinen hidas soitetaan ja valot sytytetään -, olemme hetken harmissamme, hukassakin. Mistä seuraava turvasatama? Äsken se oli ympärillä vellova väkijoukko ja todellisuudelta suojaava musiikki. Vaikka illan on heilunut kaikesta vapaana, lopuksi haluaa tarttua johonkin: kivan tyypin käteen, pitsatarjoukseen tai koulun pihalle odottamaan tulleiden vanhempien autonoven kahvaan.

Nousta hetkeksi korkealle, nähdä sieltä koko maailma, huutaa tuuleen ja antaa tukan mennä sekaisin, ja laskeutua sitten turvallisesti alas jonkun ottaessa vastaan. Siinä kai se. Oli 15 vuotta sitten, oli viime lauantaina.

Ja kun lopulta sulkee silmänsä ennen nukahtamista, on vaikea enää saada kunnolla kiinni niistä tunteista, joita Scatman ja Barbie Girl aikaisemmin pimeässä herättivät. Aamulla puhelinta katsoessaan ei hahmota sitäkään vähää. Hämärästi kuitenkin vielä muistaa, että jossain korkealla sitä tuli käytyä, ja vaikka ei enää kunnolla saa mieleensä, mitä sieltä näkyi, niin jotain hyvää ja ihmeen isoa se oli.

Loppuun olisi vielä reseptikin. Erinomainen mutta yksinkertainen ohje päiviin, joita edeltävän yön on viettänyt pohtien rankasti syntyjä syviä, ja siitä - ja vain siitä - johtuen aivot käyvät vähän hitaalla.

Sitruuna-tahiniporkkanat
alkuperäinen resepti täältä
5:lle

1 kg porkkanoita

4 rkl tahinia
4 rkl oliiviöljyä
1 sitruunan mehu
0,5 tl suolaa
2 tl ruokokidesokeria tai hunajaa
1 valkosipulinkynsi
3 rkl vettä

1. Leikkaa porkkanat viipaleiksi. Keitä porkkanaviipaleet kypsiksi, mutta älä liian pehmeiksi.
2. Hienonna valkosipulinkynsi. Yhdistä kaikki kastikkeen ainesosat ja sekoita tai ravista purkissa, kunnes kastike on tasaista.
3. Kaada kastike porkkanoiden päälle ja sekoita. Lisää tarvittaessa suolaa. Tarjoile porkkanat heti tai huoneenlämpöisinä.

Ps. Tietokoneeni menee huoltoon, minkä seurauksena joudun elämään koneetta ties kuinka kauan. Sellaista saattoi tapahtua 6.-luokkalaisenakin, jos ei esimerkiksi tyhjentänyt astianpesukonetta vuorollaan. Samanlaisen kriisin paikka silloin ja nyt. Jotkut asiat eivät tosiaan muutu.

Keittiössä soi: Vetiver

Kohti arkea ja sen yli

Olen ollut lomalla ikuisuuden. Mututuntumalla arvioisin, että suurin pirtein kolme vuotta. Kalenterini mukaan joulukuun 20. päivästä, jolloin tein viimeisen työvuoroni, ei ole ehtinyt kulua vielä kuukauttakaan. En kuitenkaan kiinnittäisi liikaa huomiota siihen, mitä joku yksittäinen kalenteri väittää. Erittäin pitkän lomani aikana olen ehtinyt mm. nähdä Interstellarin, josta opin, että aika saattaa käyttäytyä eriskummallisesti. Aika on suhteellista.

Minä ja Einstein pahoittelemme elokuvan spoileria.

Loma on ollut hyvä ja tarpeellinen, mutta kuten todettu, se on ollut ennen kaikkea ennätysmäisen pitkä. Olen saanut olla hyvän aikaa vapaa kaikista velvollisuuksista, ellei ystävien kanssa sovittuja treffejä ja omasta vapaasta tahdosta varattuja jumppia lasketa. Niistäkin olen myöhästellyt ja lipsunut.

Huomenna kalenteriin on kuitenkin merkitty jotain. Olen tutkinut merkintää hieman ja se näyttää melko kiinteältä. Kunnolla tarkasteltuna se ei oikeastaan jätä juurikaan tulkinnan varaa. Ylös on kirjattu alkamisaika ja loppumisaika ja vielä paikkakin. Vaikuttaa siltä, että huomisesta lähtien aika ei olekaan enää niin suhteellista. On luentoja, jotka alkavat ja loppuvat minulle tismalleen samaan aikaan kuin kurssitovereillenikin. Sovitussa paikassa on oltava sovittuun aikaan. On siirryttävä takaisin rytmiin, joka ei ole minun sanelemani. Se tuntuu - juuri tällä hetkellä tässä minun todellisuudessani - suhteettoman vaikealta.

Nyt olisikin, hyvät kanssaihmiset, vertaistuen paikka. Arkeen palaaminen. Sattuuko se? Miltä tuntuu, kun elämä pitääkin jaotella viikonpäiviin, ja ne edelleen työpäiviin ja vapaapäiviin? Miten voi oppia taas heräämään aamulla ja menemään nukkumaan illalla, jos viimeisen kuukauden KOLMEN VUODEN ajan on saanut rytmittää päivänsä sen mukaan, mitä telkkarista tulee ja kuinka kauan ruoka on vielä uunissa?

Voiko tästä selvitä? Onko velvollisuuksien sillä puolella elämää ollenkaan?

Viime sunnuntaina pohdimme ystäväni kanssa arkeen palaamisen dilemmaa. Silloin se tuntui vielä huvittavan teoreettiselta. Oli ihan mukava leikitellä ajatuksella unirytmistä ja yliopistosta. En viikonloppuna sisäistänyt, että siirtyminen teoriasta käytäntöön tapahtuisi niin äkkiä.

Mutta jos on mentävä, niin mennään sitten hyvin ruokittuna. Ystävän kanssa söimme nelituntisen lounaamme ja pohdintatuokiomme aikana muun muassa avokado-maissikakkuja. Pieniä, vähän lettumaisia paistoksia, joita periaatteessa voisi ehkä syödä arkenakin. Niin. Kai sitä voisi hyvää ruokaa laittaa arkenakin. Kai sitä voi ystäviä tavata ja niiden kanssa lounastaa arkenakin. Kai sitä voi ihan mukavaa olla arkenakin.
 
Kai se tästä. Kyllä se tästä. Eiks niin?

Ps. Jäitkö ilman? Keittokirjaa on vielä muutama kappale jäljellä!

Avokado-maissikakut
4:lle

5 dl pakastemaissia
3 munaa
1,2 dl soijamaitoa / tavallista maitoa
2,5 dl jauhoja (käytin puolet ohrajauhoja, puolet hiivaleipäjauhoja)
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 tl mustapippuria
1 tl jauhettua paprikaa
2 isoa avokadoa
1 paprika
1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
200 g fetaa

oliiviöljyä paistamiseen

1. Huuhtele pakastemaisseja hetken aikaa lämpimän veden alla. Jätä maissit hetkeksi siivilään valumaan.
2. Vatkaa munat ja maito sekaisin. Yhdistä jauhoihin leivinjauhe ja mausteet. Yhdistä kuivat aineet munamaitoon. Sekoita tasaiseksi. Lisää maissit.
3. Kaavi avokadojen hedelmäliha ja soseuta se haarukalla. Pilko paprika ja sipuli mahdollisimman pieneksi.  Hienonna valkosipulinkynsi.
4. Lisää avokadot, paprika ja sipulit taikinaan. Murusta lopuksi joukkoon feta. Anna taikinan turvota hetken aikaa.
5. Kuumenna paistinpannulla oliiviöljyä. Paista kakkuja, kunnes ne ovat helposti käännettävissä ja saaneet hieman väriä. (Jos letut eivät tahdo pysyä kasassa, lisää hieman jauhoja.) Tarjoile heti turkkilaisen jogurtin tai hapankerman kanssa.

Keittiössä soi: Ed Harcourt

Mitä ihmettä

 Lapsena pyysin toistuvasti, että isä piirtäisi minulle kuvan Aasian lipusta. Olin varma, että lipussa olisi aasi ja olisin kovasti halunnut nähdä sellaisen lipun. Olin aina yhtä pettynyt, kun isä vastasi, ettei Aasialla ole lippua ja vaikka olisikin, siinä ei varmasti oli kuvaa aasista. Minun mielestäni aasi oli ainoa looginen asia, joka lipussa olisi voinut olla.

Äidiltäni muistan puolestaan monesti kysyneeni, mitä englannin kielen sana the tarkoittaa. Ei oikeastaan mitään, vastasi äiti. Onko tyhmempää kuultu! Miksi ihmeessä sellainen sana sitten on paitsi olemassa, myös niin ahkerassa käytössä?

Kerran katsoessani televisiota kuulin sanan kriisi. Kysyin, onko se johdannainen sanasta kreisi (käytin tosin tuskin sanaa johdannainen). Ei kuulemma todellakaan ole. Minun mielestäni olisi todellakin voinut olla.

Kun olimme perheen kanssa automatkalla Euroopassa 2000-luvun alussa, äitini yritti viihdyttää meitä lukemalla ääneen Taru sormusten herrasta -trilogiaa. Emme päässeet kovin pitkälle (emme edes Hyvinkäältä Turun satamaan), kun vaihdoimme jo Harry Potteriin. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan kirjan nimi, joka ei avautunut minulle ollenkaan: kuka hiton Taru?

Alkuperäinen nimi ei kyllä ollut sen parempi. The Lord of the Rings. Viidestä sanasta kaksi ei taaskaan tarkoita mitään.

Ihmettelin myös, miten kukaan suostui näyttelemään sairaalasarjoissa leikkauspotilasta, ja mikseivät jääkiekon pelaajat mene loppupelin ajaksi muuriin oman maalinsa eteen heti kun ovat päässeet 1-0 johtoon.

Ja sitten oli vielä kahvihetki tukholmalaisessa leipomossa, jossa äiti totesi, että ruotsalaiset tykkäävät maustaa pullansa mausteella, joka on kalliimpaa kuin kulta. Ursäkta? (Käytin tuskin sanaa ursäkta.) Tiesin toki jo 7-vuotiaana, että Ruotsi on mukava ja rikas maa, mutta että niin rikas, että pullatkin oli varaa ryydittää jalometalleilla. Suomessa riitti ihan hyvin raesokeri.

Sahrami aiheutti ihmetystä vuosia sitten, ja se aiheuttaa sitä edelleen. Tavallisesta tomaattikeitosta tuli pikkuruisen veitsenkärjellisen myötä ihan uusi herkku. Joskus ottaa koville, kun asiat eivät käy järkeen, mutta onneksi kaikkia ihmeitä ei tarvitse ymmärtää nauttiakseen niistä.

Ps. Jäitkö ilman? Keittokirjaa on vielä muutama kappale jäljellä!

Sahrami-tomaattikeitto
3:lle

1 valkosipulinkynsi
1 sipuli
0,5 dl oliiviöljyä
500 g kirsikkatomaatteja
500 g tomaattimurskaa
1 pss (0,5 g) sahramia
1-2 rkl hunajaa
rouhittua mustapippuria
suolaa
2 dl ruokakermaa / soijakermaa

1. Kuumenna kattilassa oliiviöljyä. Pilko sipulit ja lisää kattilaan.
2. Pese ja halkaise kirsikkatomaatit ja lisää kattilaan. Anna kypsyä matalalla lämmöllä noin 20 minuuttia.
3. Lisää tomaattimurska, sahrami (lisää ensin osa pussista - sahrami on tujua tavaraa), hunaja, suola ja mustapippuri. Anna hautua noin puolisen tuntia.
4. Lisää kerma ja tarkista maku.

Keittiössä soi: BØRNS

Aika monta

Uudenvuodenyönä ratikassa tuntematon poika totesi, että hänen tekee mieli aina vuoden vaihtuessa vähän itkeä.

Voi poika, niin minunkin.

En oikeastaan tiedä, mikä poikaa itketti. Ehkä hän tunsi haikeutta yhden aikakauden loppuessa. Tai sitten hän vain pelkäsi raketteja ja inhosi perunasalaattia. Ken tietää. Minä kuitenkin herkistyn ajatellessani sitä kaikkea, mitä tulevan vuoden aikana ehtii tapahtua.

Miettikää, miten monta uutta ihmistä tänä vuonna syntyy. Kuinka monta tulevaa keksijää, vaikuttajaa, taiteilijaa, sankaria, hyväntekijää ja elävää legendaa aloittaa elämänsä vuonna 2015?
Miten monta rakkaudentunnustusta tullaan tekemään?
Kuinka monta ystävyyssuhdetta solmitaan?
Miten monta ongelmaa vuoden aikana tulee ratkeamaan? Miten monta leikkausta onnistumaan? Miten monta surua kääntymään onneksi?
Kuinka monta viime hetken pelastumista tai ihmeellistä tilannetta päästään todistamaan?
Miten moni ihminen tulee tavalla tai toisella mullistamaan elämänsä? Vuoden päästä toteamaan "best year ever"?

Kuinka monta uutta hyvää biisiä tehdään? Kuinka monta mahtavaa kirjaa kirjoitetaan?

Miten monta uutuusjäätelöä ympäri maailmaa lanseerataan?
Kuinka monta sataa kilometriä Snöre-lakunauhaa Ruotsissa ehditään vuodessa valmistaa?

Miten monta irrelevanttia kysymystä minä ehdin internetissä esittää?

Kuinka monta kertaa sinä tuletkaan vuoden 2015 aikana nauramaan?
Kuinka monta ystävällistä ihmistä ehdit kohdata?
Kuinka monta uutta makua maistaa?
Kuinka monta hyvää kahvi- tai teehetkeä viettää (vink vink krhm skrollaa alas)?
Kuinka monta kertaa olla onnellinen, tyytyväinen, liikuttunut, huvittunut, jännittynyt tai vaikuttunut?

Kuinka monta isoa ja pientä hyvää asiaa yhdessä vuodessa ehtiikään tapahtua?

Ehkä enemmän, ehkä vähemmän kuin viime vuonna, mutta silti varmasti aika monta.

Kyllä vähempikin saa kyyneliin.

Kookoksinen chai latte
3:lle

3 dl vaniljalla maustettua soijamaitoa / tavallista soijamaitoa
1 dl kookosmaitoa
1 dl vettä
pieni pala tuoretta inkivääriä
3 teepussia / 3 rkl mustaa teetä
1 tl rouhittua kardemummaa
1-2 tl kanelia
1 rkl hunajaa
1 tl jauhettua neilikkaa
(hieman rouhittua mustapippuria, vaniljajauhetta)

1. Kuumenna kattilassa maidot ja vesi. Lisää pieneksi pilkottu inkivääri ja teepussit.
2. Lisää hunaja ja mausteet. Jos käytät maustamatonta soijamaitoa, lisää hieman vaniljajauhetta. Lisää halutessasi myös ripaus mustapippurirouhetta.
3. Kuumenna juoma melkein kiehuvaksi, mutta älä kuitenkaan anna sen kiehahtaa. Hauduta juomaa noin kymmenen minuuttia. Vaahdota juoma (maidonvaahdottimella tai sauvasekoittimella) ja kaada laseihin.

Keittiössä soi: Papercuts, How To Dress Well

Mitä yhteistä on...?

Joulusta kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin kirja-arvion kirjoittaminen Tuntemattomasta sotilaasta. Miten keksiä jotain, mitä ei ole todettu jo tuhanteen kertaan?

Ei ne lahjat, vaan yhdessäolo ja tunnelma.
Suomi pieni, Neuvostoliitto niin kovin iso.
Tekee hyvää rauhoittua kiireen keskellä.
Aika velikultia.

Tuntemattomasta sotilaasta oli keksittävä kirjoitettavaa, koska äidinkielenopettaja käski. Joulusta on keksittävä kirjoitettavaa, koska joulu. Kerran vuodessa vain, ja silleen.

Älkää ymmärtäkö väärin: tämän kirjoituksen aavistuksen kyynisestä aloitussävystä huolimatta olen ihan jouluihmisiä. Pidän lanttulaatikosta, konvehdeista ja nöyryytetyksi tulemisesta Trivial Pursuitissa.

En kuitenkaan jaksaisi suunnitella joulua. Ottaa juhlapyhiä haltuun. Tehdä niistä kokonaisuutta, jota niistä ei itsestään muodostu.  En haluaisi, että joulu tuntuu vuorelta, jonka valloitusta ei kannata yrittääkään ilman asianmukaista varustusta.  Sen sijaan tahtoisin astua aattoon romaani toisessa kädessä, viinipullo toisessa, ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kun viime lauantaiyönä astuin ystävieni rappukäytävästä kadulle, alkoi sataa räntää. Kävelin pitkin Kallion katuja kohti kotia. Thai-hierontapaikkojen ja pitserioiden valot vilkkuivat. Vastaan käveli äänekäs ja iloinen poikajoukko. Lukuun ottamatta sitä, että pojat näyttivät pipoissaan ja parroissaan samaan aikaan sekä moderneilta Joosefeilta että tontuilta, mikään ei ollut erityisen jouluisaa. Silti tuntui kovasti joululta. Seuraavana päivänä Stockmannin joulukoristeosastolla glitterillä päällystettyjen porojen ja Saksasta tuotujen stollen-pitkojen keskellä ei enää niinkään.

Joulu on usein enemmän kuin osiensa summa. Se saattaa muodostua vastaan kävelevästä hipsteristä ja vilkkuvasta valosta, vaikka ne eivät yksinään viittaisi jouluun mitenkään.

Tai sitten joulu ei synny, vaikka yhteen laskettaisiin maapallon jokainen joulukoriste, jouluherkku ja joululevy.

Joulu ei ole yhtälö. Ainakaan sellainen, joka ratkeaisi joka vuosi tai jokaiselle ihmiselle samalla tavalla. Minulle joulu tarkoittaa sitä, että asiat, jotka tavallisesti eivät sovi yhteen, liittyvät hetkeksi toisiinsa.

Että yhdessä kuusessa voi olla sekä Stockmannin hopeinen poro ja 20 vuotta sitten päiväkodissa askarreltu käpyenkeli.
Että joulukirkossa virttä voi vierekkäin laulaa henkilö, jolle sen sanoma on kaikki, ja henkilö, jolle se ei ole mitään.
Että saman pöydän antimista voi nauttia perheenjäsenet, jotka syövät tavallisesti ateriansa aivan erilaisissa pöydissä.
Ja että vaikka vieressä istuvalle henkilölle olisi vähän vaikea keksiä sanottavaa, sitä yrittää, koska on joulu.

Ennen ajattelin, että sellainen on teennäistä. Nyt ajattelen, että se on kaunista.

Muistan pitkien pohdintojen jälkeen päättäneeni keskittyä kirjallisuusesseessäni Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen erilaisuuteen. Siihen, miten yhteen komppaniaan mahtui hyviä ja huonoja piirteitä, heikkoutta ja vahvuutta. Porukka muodostui sellaiseksi kuin oli osittain tietoisista päätöksistä johtuen, osittain sattumalta. Oli monenlaisia taustoja, arvoja ja ajatuksia. Jotta mistään tuli mitään, oli erojen sijaan kuitenkin keskityttävä siihen, mikä oli hyvää ja yhteistä.

Joulua varten ei pitäisi tehdä muistilistoja. Jos jotain listoja on pakko tehdä, tekisin unohduslistoja. Listoja asioista, joiden voi antaa mennä, jotka voi antaa anteeksi tai painaa villaisella, koska on joulu. Riidanaiheet ja erilaiset konvehtimieltymykset eivät katoa, mutta hetkeksi voi päättää keskittyä myös muuhun. Jotain hyvää ja yhteistä on aina.

Ennen kun kukaan ehtii kiinnittää turhaa huomiota siihen, että menin juuri vertaamaan joulua jatkosotaan, siirrytään eteenpäin tärkeämpiin aiheesiin, kuten suklaaseen.

Koska joulun ei pitäisi olla tarkkaan hallittu kokonaisuus, Rocky Road -leivokset sopivat erinomaisesti joulupöytään. Jokainen leipuri tehkööt omat valintansa: pohja on sama, mutta sisällöstä kukin voi päättää mielensä mukaan. Ei sen väliä, jos kaikki ainekset ei ihan sovi keskenään. Tai jos tulee vähän liioiteltua.

Kerran vuodessa vain, ja silleen.

Rocky Road -browniet
alkuperäinen resepti Kotiliedestä vuodelta 2009
12 kpl

Brownie-pohja:
300 g tummaa suklaata (käytin 200 g tavallista tummaa suklaata ja 100 g tummaa minttusuklaata)
175 g voita
1,5 dl sokeria
0,5 tl suolaa
3 kananmunaa
2,5 dl vehnäjauhoja

150 g maitosuklaata
150 g tummaa suklaata
keksinmuruja, vaahtokarkkeja, suklaakarkkeja, hedelmäkarkkeja, sulatettua valkosuklaata - tässä kohtaa tyyli on aivan vapaa!
(käytin minttusuklaakeksejä, pätkistä, kirpeitä omenakarkkeja ja vaahtokarkkeja) 

1. Valmista ensin brownie-pohja: Sulata suklaa ja voi kattilassa. Lisää sokeri ja suola.
2. Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja lisää kattilaan. Lisää vehnäjauhot. Sekoita tasaiseksi.
3. Voitele vuoan (20 cm x 20 cm) reunat ja aseta pohjalle leivinpaperineliö. Kaada taikina vuokaan. Paista 175 asteessa noin 35-40 minuuttia. Anna valmiin kakkupohjan jähmettyä rauhassa.
4. Sulata maitosuklaa ja tumma suklaa vesihauteessa tai varovaisesti mikrossa. Levitä suklaaseoksesta kolmasosa kakkupohjan päälle.
5. Sekoita täytteen ainekset loppuun suklaaseen ja levitä kakkupohjalle. Koristele halutessasi vaikka sulatetulla valkosuklaalla. Laita vuoka kylmään ainakin pariksi tunniksi.
6. Leikkaa jähmettynyt kakkulevy neliöiksi terävällä veitsellä.

Keittiössä soi: The Real Tuesday Weld, Matthew And The Atlas

Let me live, love and say it well in good sentences

Sanat ovat minulle tärkeitä.

Minulla on myös tämä blogi ja pidän ruoasta. Nämä tiedoksi siltä varalta, että olet viettänyt aikaa sivuillani vähemmän kuin kaksi sekuntia. Edellä mainitun kolmen asian pitäisi käydä ilmi melko pian.

Kerrottakoon vielä, että inhoan epäkohteliaisuutta, liikun harvoin ehjissä sukkahousuissa ja innostun mm. seuraavista asioista: Benedict Cumberbatch, Benedict Cumberbatch Suomessa?!? -huhut, musiikki, pyöräileminen, kahvi, korvapuustit, 30 pictures that will make you cry -tyyppiset linkit ja how to make your own glitter covered pinata -tyyppiset projektit.

 Noin. Minut on määritelty kokonaan.

Itsensä määrittely on mahdollista, kun on sanoja. Blogin pitäminen on mahdollista, kun on sanoja. Kahvin ostaminen on mahdollista, kun on sanoja. Oleminen, eläminen ja välittäminen on mahdollista, kun on sanoja.

Olen jo useampaan otteeseen tänä vuonna marissut täällä blogissa siitä, miten tekisi mieli kirjoittaa jostain, mutta kun en oikein tiedä, mistä. Se on erikoinen tilanne. Kuin valittaisi nälästä ja samaan aikaan siitä, ettei saa aikaiseksi syödä. Tai miten väsyttää, mutta ei pysty nukahtamaan. Sitä pyörii paikallaan neuvottomana ja vain odottaa, että tilanne jotenkin raukeaisi. Voin melkein nähdä itseni istumassa levottomasti tuossa yläbannerin päällä ja naputtamassa sormiani ärsyttävästi sitä vasten. Bloggerin ylläpidosta tulee ehkä joku tovin päästä ehdottamaan, että mitäs jos Terhi jättäisit kirjoittamisen hetkeksi sikseen ja menisit vaikka naapuriin Pinterestiin katsomaan kuvia juustokakuista. Luultavasti menisinkin, mutta samalla minua vaivaisi kovasti tunne siitä, että jokin asia on kesken.

Siitä lähtien, kun lukiolaisena sain diagnoosin vakavanpuoleisesta puhehäiriöstä, sanoista on tullut minulle vuosi vuodelta tärkeämpiä. Ne ovat tärkeitä niin kuin on mikä tahansa asia, josta on toisinaan pulaa. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Välillä tiedän mitä sanoa, mutten miten. Välillä tiedän tarkalleen mitä ja miten sanoa, mutta en pysty. Syömääni onnenkeksiä siteeratakseni: Nothing haunts us like the things we don't say. Sanomattomat asiat vaivaavat, johtuivat ne sitten aivotoiminnallisesta, tunteellisesta tai luovasta blokista.

Viikonloppuna kuulin ison uutisen. Uutisen kertojalle se oli luultavasti elämänsä suurin. Suuri se oli minullekin, mutta nauroin vain tyhmästi ja katsoin kuohuviinilasiin. En tiennyt, mitä sanoa.

Saman päivän iltana toivotin hyvää itsenäisyyspäivää ja annoin maksamani keikkalipun tuntemattomalle jonottajalle. Jonottaja katsoi minua pitkään, eikä selvästi tiennyt, mitä sanoa.

Pari viikkoa sitten kerroin kahvia hifistelevälle tuttavalle, että välillä laiskuudessani mikrotan eilistä kahvia (whoooooos - sinne meni koko ruokablogosfäärin arvostus!). Ilmeestä päätellen hän ei todellakaan tiennyt mitä ja millä voimasanoilla ryyditettynä sanoa.

Kuukausi sitten tein todella hyviä marinoituja munakoisoja. En ole kuitenkaan saanut julkaistua niiden ohjetta, koska en ole keksinyt, mitä niistä sanoa.

Onneksi joku toinen on kuitenkin saattanut keksiä. Let me live, love and say it well in good sentences, totesi Sylvia Plath. Se on ihanasti sanottu, eikö olekin? Elää, rakastaa ja syödä hyvin, ja kertoa siitä kaikesta osuvin lausein.

Siinä on oikeastaan kaikki, mitä tänään halusin sanoa.

Marinoidut munakoisot

3 isoa munakoisoa
suolaa
oliiviöljyä

1 dl oliiviöljyä
0,5–1 dl omenaviinietikkaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
3 rkl hunajaa
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa

1. Leikkaa pestyt munakoisot pituussuunnassa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi. Laita viipaleet keittiöpyyhkeen päälle ja ripottele päälle suolaa. Anna munakoisojen "itkeä" puolisen tuntia. Edit: nykyään en laiskuuksissani jaksa enää itkettää munakoisoja ollenkaan. Toimii aivan hyvin, ellei paremminkin, ilman itkijäisiä!
2. Kuivaa munakoisoviipaleet keittiöpyyhkeellä ja laita ne leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Pirskottele päälle oliiviöljyä.
3. Paahda munakoisoja uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia tai kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Tee marinadi sekoittamalla kaikki ainekset keskenään.
5. Laita munakoisoviipaleet kulhoon ja kaada marinadi päälle. Anna marinoitua vähintään pari tuntia, mielellään yön yli.

Ps. Vielä ehtii! Edellisessä postauksessa mainostetun keittokirjan viimeiseen painokseen on mahdollista tehdä varauksia 11.12. saakka. 

Kirjan hinta on 16,00 € + toimituskulut Postin hinnaston mukaan. Varauksia voi tehdä laittamalla sähköpostilla yhteystietonsa osoitteeseen potluckmail@gmail.com.

Keittiössä soi: Owen Pallett, Agnes Obel

Makea, suolainen, kirjan kaltainen

On olemassa särisevä kotivideo, jolla viehättävään college-asuun pukeutunut 3-vuotias Terhi esittelee tekemäänsä kirjaa. Kirjassa on yksi aukeama, jonka toisella sivulla on lyijykynällä piirretty graafinen soikio ja toisella hieman abstraktimpi puuväriteos. Kannessa lukee isoin kirjaimin Tehi. E-kirjaimessa on kolmen sijasta noin kymmenen poikkiviivaa. Videota kuvaava henkilö sanoo kirjan olevan tosi hieno ja nauraa päälle. Kaikki maitohampaat paljastavaa hymyä hymyilevä Terhi ei tajua viestiä.

20 vuoden jälkeen yritin uudelleen. Blogissa ei ole pariin viikkoon tapahtunut mitään, koska olen jumittanut työpöytäni ääressä. Välillä kiristellyt rautahampaita ja käynyt college-asussa ostamassa lisää kahvimaitoa. Vuonna 1994 siihen meni pari tuntia, nyt vähän kauemmin, mutta lopputuloksena oli jälleen pieni kirja.

Tai no, miten sen nyt ottaa.

Wikipedian mukaan kirja on "nidos paperiarkkeja joissa on painettua tekstiä tai kuvia", joten virallinen määritelmä kyllä täyttyy.  Kuvia on, ja tekstiä on, ja muutama painovirheen paholainenkin, eli teknisesti ottaen kyseessä on standardit täyttävä kirja. Arastelen kuitenkin kutsua tätä 50-sivuista lapsostani samalla nimellä kuin kutsun niitä asioita, joita on rivissä Akateemisen hyllyillä.

No mikä tämä kirjan kaltainen valmiste sitten on? Se on pieni, potluckbyonemainen kokoelma hyviä reseptejä, eriparisia astioita ja hyväntuulista hepulointia. Yksien kansien välissä on tämän blogin parhaita paloja, lautasellisia ja lusikallisia viimeisen kahden vuoden ajalta. On sokeria, kardemummaa ja kondensoitua maitoa sekä kikherneitä, punaisia paprikoita ja täysjyväjauhoja. On sopivasti arkea ja riittävästi juhlaa. Benedict Cumberbatch mainitaan. Mitä muuta haluaisitte tietää?

Kirjan, tai no, tiedätte kyllä minkä, voi tilata laittamalla sähköpostia osoitteeseen potluckmail@gmail.com. Saat paluuviestinä maksuohjeet. Hinta on 16,00 € + toimituskulut Postin hinnaston mukaan.

KIRJA LOPPUUNMYYTY.  Ennakkotilauksia seuraavaan painokseen voi tehdä sähköpostitse 11.12. asti.

Kirja on myynnissä myös Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun joulumyyjäisissä, jonne olet enemmän kuin tervetullut. Myyjäiset järjestetään 28.–30.11. Mediakeskus Lumessa Helsingin Arabiassa. Lisätietoa tapahtumasta löytyy täältä.

Second To None

Isäni oli monta vuotta sitä mieltä, että minun pitäisi hakea Teatterikorkeakouluun. Olen kuulemma "niin hyvä ilmeilemään". Isän mielestä osaan matkia erinomaisesti muun muassa jänistä ja ruotsalaista.

Jänisilme ei tosin alunperin kuvannut jänistä, vaan valittavaa isää. Ruotsalaisimitaattorin maineeni on ajalta ennen ruotsin kielen opintoja. Niiden alettua olen tuskin tehnyt vaikutusta keneenkään.

Nyt aion kuitenkin laittaa näyttelijäntaitoni koetukselle ja esittää teille tänään amerikkalaista ruokabloggaajaa. Hi guys! Atlantin takana tehdään nimittäin joitain asioita hämmästyttävän hyvin. Harvassa maassa osataan käyttää brezeleitä ja pekonia yhtä luovasti kuin Yhdysvalloissa. Eilen katselin kuvia herkusta nimeltä Pineapple Coconut Bacon Bites. (Kadehdin myös sitä, miten vaivattomasti amerikkalaisilta käy ruokien nimeäminen. Dark Chocolate Orange Cream Cheese Pound Cake. Siellä ei tarvitse miettiä "kera"-kommervenkkejä tai sijamuotoja. Saa vain laittaa sanoja peräkkäin ja suklaakastiketta päälle.)

Ennen kaikkea amerikkalaisilla on kuitenkin hallussa hehkuttamisen taito. Sitä taitoa tarvitaan nyt tämän keiton kohdalla. Ilmaiskoon amerikkalainen sen, mihin hämäläinen ei vaatimattomuudeltaan pysty.

Lights, camera, action!

Guys. I want to talk to you about something. About something special. About something extremely special, to be quite precise. Believe me, you are about to witness something unicorn-kind-of-special.

No, I'm not going to talk about One Direction's upcoming world tour. Or about this crazy drummer. Or even about this can't-even-talk-right-now jar of something gooey, sticky and presumably quite tasty.

No, no, no. Instead of all those things we are going to talk about soup. That's right. Soup!

Wait, you say. Soup! Isn't that the thing we eat only because we can't eat cookies and brownies all the time? Or after we have tried that for two weeks? Surely soup can be good, but there is no way it could take the role of a reeeaaal treat.

You are right. And wrong. Let me break this down for you.

This soup is the Meryl Streep of the food world. Meryl knows there are actresses more beautiful, daring and fresh than herself, but she doesn't care. Why would she? Meryl is entirely in her own category. She and the others don't compete over the same roles. Jennifer Lawrence (read: double chocolate peanut butter brownie) is not a threat to Meryl Streep (read: this soup). This pepper chickpea soup looks calmly at the long line of sugary, greasy, crispy, crunchy, fluffy, brezel and bacon-covered treats, shrugs its shoulders and quotes Mc Hammer: you can't touch this.

Are you getting it? Long story short, this soup is amazing. Or no, wait, even that doesn't cover it. It is more than amazing. It is UH-mazing.

This soup deserves applause and cheering. It deserves drum rolls. It deserves five teenagers to perform a song to its honor. It deserves to be followed by an insanely good-looking dessert. It deserves to be eaten by good people. And that's you, guys.


Tiivistelmä suomeksi: sikahyvää keittoa. Kokeilkaa.

GEEZ HOW FREAKING GOOD NUTTY ROASTED PEPPER AND CHICKPEA SOUP / Pähkinäinen paahdettu paprika-kikhernekeitto
4:lle

5 paprikaa
1 rkl oliiviöljyä
1 iso sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 porkkana
4 dl kiehuvaa vettä
2 dl tomaattimurskaa
6 dl kypsiä kikherneitä
4 rkl tahinia
3 rkl maapähkinävoita
2 rkl hunajaa
1 tl kardemummaa
2 tl paprikajauhetta
2 tl currya
1 tl seesamiöljyä
2 dl kookosmaitoa
suolaa
mustapippuria

1. Pese ja halkaise paprikat. Poista siemenet ja laita paprikanpuolikkaat uunipellille. Paahda paprikoita uunissa grillivastuksen alla kunnes niiden pinta on kunnolla mustunut ja paprikat ovat pehmenneet.
2. Poista jäähtyneistä paprikoista tummuneet kuoret.
3. Kuumenna kattilassa oliiviöljyä. Pilko sipuli ja valkosipulinkynnet pieniksi ja kuullota öljyssä. Pilko porkkana pieniksi paloiksi ja lisää pannulle.
4. Kaada joukkoon kiehuva vesi ja tomaattimurska. Anna kiehua, kunnes porkkanat ovat kypsyneet.
5. Lisää kikherneet, tahini, maapähkinävoi, hunaja, mausteet, seesamiöljy ja kookosmaito. Soseuta keitto sauvasekoittimella. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Jos keitto tuntuu liian paksulta, lisää hieman vettä tai kookosmaitoa.

Keittiössä soi: Lulu & The Lampshades, Lord Huron ja joku tosi hyvä ranskankielinen naislaulaja, jota kämppikseni kuuntelee ja jonka nimen kyllä kysyin, mutta josta en saanut selvää, koska en puhu ranskaa., Cœur de pirate