A new kid in town

Mikä on sisältä pehmeä mutta pinnalta rapea, suloisen makea, marja- ja jogurttitäytteinen, täydellinen herkkuaamupala ja kesäkeittiöiden uusi suosikkijälkiruoka?

Aivan oikein - paahtoleipä!

Koska näin on. Olen aina ollut pannulla paistettujen hiilihydraattien ystävä: pannukakkujen, lettujen, vohveleiden, köyhien ritareiden - mitä näitä ravintopyramidin kiistattomia huippuja nyt onkaan.

But now! There is a new kid in town! Voittajajengin uusin jäsen on ritarirulla. Letun ja köyhän ritarin rakkauslapsi; täytetty, rullaksi kääritty paahtoleipä.

Ensin leipäviipaleet kaulitaan ohuiksi, mikä on nerokasta. Sitten ne täytetään mansikoilla ja jogurtilla, mikä lupaa hyvää. Sitten täytetyt leivät rullataan, mikä on hauskaa. Sitten rullat kastetaan munamaitoon ja paistetaan pannulla, mistä tulee kivan puuhakas olo. Sitten paistetut rullat kieritellään kanelisokerissa, mikä luo vapun ja juhlan tuntua.

Sitten rullat syödään, mikä on paras mahdollinen tapa aloittaa päivä.

Tähän kaikkeen tarvitaan 15 minuuttia, paistinpannu ja yksi kulho. Ritarirullilla hurmaa kesäheilan aamulla, ruokkii mökille ilmestyneet yllätysvieraat tai hiljentää nopeasti makeanhimoisen lapsilauman.

Rullien sisään voi laittaa mitä vaan: marjoja, hedelmiä, pähkinöitä, rahkaa, hunajaa. Hilloa. Nutellaa. Maapähkinävoita. Hilloa, nutellaa ja maapähkinävoita. Olkaa rohkeita. Uusi päivä on mahdollisuuksia täynnä.

Kookosjogurtilla ja mansikoilla täytetyt ritarirullat
alkuperäinen resepti täältä
6:lle

6 viipaletta täysjyväpaahtoleipää
2 kananmunaa
0,75 dl maitoa
ripaus jauhettua vaniljaa / 1 tl vaniljasokeria

1,5 dl turkkilaista jogurttia
0,5 dl kookoshiutaleita
1-2 tl hunajaa
(1 tl sitruunankuorta)
2 dl suomalaisia mansikoita

1 dl sokeria
1 tl kanelia

voita paistamiseen

1. Leikkaa leipäviipaleista reunat, mutta älä heitä niitä pois. Kaulitse viipaleet ohuiksi.
2. Vatkaa kananmunat ja maito sekaisin. Lisää vanilja.
3. Yhdistä jogurtti, kookoshiutaleet, hunaja ja halutessasi sitruunan kuoriraaste. Viipaloi mansikat.
4. Levitä jogurttiseosta paahtoleipien toiseen reunaan. Asettele päälle mansikkaviipaleet.
5. Pyöritä leipäviipaleet tiiviiksi rulliksi ja kasta ne munamaitoon. Paista rullia pannulla, kunnes ne ovat kauniin ruskeita kaikilta puolilta. Kasta leipien reunat loppuun munamaitoon ja paista nekin.
6. Pyörittele valmiit heti paistamisen jälkeen rullat kanelisokerissa. Tarjoile saman tien.

Keittiössä soi: Pimeys

Yhteistyössä: Hedelmän- ja Marjanviljelijäin liitto

Mansikka-aikoja

Kesä saa ihmisen nostalgisoimaan. Miettimään aikoja, jolloin lomat kestivät ikuisuuden, aamut alkoivat Summerilla kahvin sijaan ja nostalgisoida ei kuulunut sanavarastoon.

Viime aikoina olen muistellut erityisesti kesälomia isovanhempien luona. 

Toisessa mummilassa - Kirsti-mummin luona kaupungissa - lennätin leijaa läheisellä urheilukentällä, söin irtokarkkeja, keinuin ja katsoin Matlockia.

Toisessa mummilassa - Valma-mummin luona maalla - nikkaroin (löin lautoihin nauloja ja kutsuin niitä naulakoiksi), tein rakennelmia Mitä Missä Milloin -kirjoista, keräsin kukkia ja söin mansikoita.

Ja söin mansikoita.

Ja söin mansikoita.

Välillä söin jäätelöä ja mummin tekemiä lihapullia, mutta lähinnä söin mansikoita, joita oli pellollinen. Mansikoita kerättiin sinisiin muovikoreihin - muut yleensä monta tuntia päivässä, minä siihen asti, että näin ensimmäisen hämähäkin.

Yhtä kaikki, söin mansikoita. Toisten poimimia, ihania, suomalaisia mansikoita. Paljon.

Tänään heräsin siihen, että lähetti seisoi oveni takana ison mansikkalaatikon kanssa. Mikä ihana tapa aloittaa aamu! Summeriakin parempi.

En ole saanut syödä yksin laatikollista mansikoita sitten lapsuuteni mummila- ja marjakesien. Onneksi se taito on kuin pyörällä ajaminen - ei unohdu.

Valtaosa mansikoista tuli syödyksi sellaisenaan, mutta osan maltoin säästää salaattiin, johon tuli myös pehmeää avokadoa, suloisia parsakaalinuppuja, rapeaa pekonia, leipäjuustokuutioita ja paahdettuja pähkinöitä. Kourallisen mansikoita käytin salaatinkastikkeeseen, superhelppoon mansikkavinaigretteen. Lopputulos oli täydellinen kesäherkku ja myös ehdotukseni Pipsa Hurmerinnan ja Hedelmän- ja Marjanviljelijöiden liiton mansikkahaasteeseen.

Vielä jos Netflixissä olisi Matlockia...

Rapea mansikka-juustosalaatti
4:lle

1 pkt pekonia
1 pieni parsakaali
1 rkl voita
suolaa
100 g cashewpähkinöitä
1 iso avokado
3 dl suomalaisia mansikoita
200 g leipäjuustoa
1 ruukku suosikkisalaattiasi (käytin romainea)

1. Keitä parsakaali ja anna sen jäähtyä hieman. Leikkaa tai nypi parsakaali pieniksi nupuiksi ja sekoita niiden joukkoon voi. Mausta tarvittaessa suolalla.
2. Paista pekoniviipaleet rapeiksi.
3. Paahda cashewpähkinät pannulla. Mausta suolalla.
4. Pilko avokado ja leipäjuusto. Viipaloi mansikat.
5. Levitä pestyt salaatinlehdet tarjoiluastialle ja sekoita käsin joukkoon parsakaali. Lisää avokado, juustokuutiot ja mansikat. Ripottele päälle pähkinät. Tarjoile salaatti mansikkavinaigretten kanssa.

Mansikkavinaigrette
n. 2 dl

3 dl suomalaisia mansikoita
3 rkl balsamiviinietikkaa
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl vettä
1 tl sokeria tai hunajaa
2 rkl unikonsiemeniä
0,5-1 tl suolaa

1. Soseuta kaikki ainesosat sauvasekoittimella tai blenderissä. Tarkista maku. Säilytä vinaigrettea jääkaapissa.

Keittiössä soi: Vance Joy

Yhteistyössä: Hedelmän- ja Marjanviljelijäin liitto

Syömään, luova lapseni!

Kirjoittaminen on tällä hetkellä minulle todella vaikeaa. En tiedä mistä se johtuu: rankasta keväästä, tähtien asennosta, hallituksen suunnittelemista kulttuurileikkauksista - tiedä häntä. Koska kirjoittamisen kammo haittaa tärkeitä asioita, kuten töiden tekemistä, ja erittäin tärkeitä asioita, kuten tämän blogin pitämistä, päätin korjata asian.

Tein siis mitä kuka tahansa tiedostava länsimaalainen tekisi: ostin self help -oppaan.

Kirja on hyvin amerikkalainen. Sen lukeminen saa suomalaisen ensin pyörittelemään silmiään, sitten kuvittelemaan itsestään vähän liikoja, sitten himoitsemaan pekonia ja suklaakeksejä - mieluiten yhdessä ja juustolla kuorrutettuna.

Kirjan avulla aloitin 12 viikon kirjoitushaasteen, jossa joka aamu kirjoitetaan kolme sivua tajunnanvirtaa. (Ensireaktio: onko pakko?) Olen kirjoittanut sivuni viitenä aamuna, ja viitenä aamuna kyseenalaistanut niiden kirjoittamisen mielekkyyden. Toistaiseksi olen kuitenkin päättäväinen viemään jutun loppuun asti - tai ainakin ensimmäisen viikon yli. Tarvitaan vain runsaasti suomalaista sisua, amerikkalaista can do -asennetta ja sytkäri, jolla polttaa aamuhorkassa syntyneet sivut heti, kun haaste on ohi.

Toinen tärkeä osa kolmen kuukauden kouluani on viikoittaiset treffit oman sisäisen taiteilijalapseni kanssa. Mitäpä siihen sanomaan tai lisäämään - käsky on käynyt. Luovuus sisälläni on kuin pieni lapsi, jota pitää suojella ja vähitellen kouluttaa kohtaamaan maailma ja lopulta valloittamaan se.

Tämä oli lähes suora lainaus kirjasta, jonka kannessa lukee "bestseller", joten sen täytyy olla totta.

En kuitenkaan ole aivan varma, mistä tämä pieni taiteilijani pitää. Opastetuista kierroksista ja performansseista? Vai muroista ja Playmobileista, kuten oikea pikku-Terhi aikoinaan?

Olen pelannut nyt varman päälle - käynyt sekä laatuelokuvan eläkeläisnäytöksessä että syönyt hopeakuulia suoraan purkista. Lukenut sanomalehdestä taloussivut ja sarjakuvat. Juonut kuivaa valkoviiniä ja tehnyt pannukakkuja. Amerikkalaisia pannukakkuja, ihan varmuuden vuoksi.

Joinain hetkinä en ole aivan sataprosenttisen varma, toimiiko kurssini, mutta pannukakut onneksi toimivat aina.

Paksut amerikkalaiset pannukakut

4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 dl fariinisokeria
jauhettua vaniljaa
2 dl maitoa
2 kananmunaa
1 dl turkkilaista jogurttia
75 g voita

1. Sekoita keskenään kuivat aineet.
2. Vatkaa sekaisin kananmunat, maito ja jogurtti. Lisää kuivien aineiden joukkoon.
3. Sulata voi ja lisää taikinaan. Sekoita taikina tasaiseksi ja anna turvota hetki ennen paistamista.
4. Kuumenna pannulla voita. Annostele taikinaa kuumalle pannulle ja paista pannukakkuja, kunnes ne ovat kauniin ruskeita.

Keittiössä soi: The Buffalo Chips

Kaksi toivetta ja yksi hyvä piirakka

Hyvää juhannusiltaa! Miten olette juhlineet? Tunteella ja turvallisesti, toivon.

Minä halusin tältä juhannukselta kaksi asiaa: mansikkakakun ja kukkaseppeleen. Molemmat sain. Onnistunut jussi, check!

Kun bonuksena tuli vielä hyväntuulista seuraa, yllättävän vähän sadetta ja toisten kattama aattoillallinen, tämä juhannusneito oli juhlaansa hyvin tyytyväinen. Siitäkin huolimatta, että nyt makaan sängyllä jalka keittiöpyyhkeeseen ja keittovihannespakasteeseen käärittynä: avatessani tänään aamulla juhlaruoilla täyteen sullotun jääkaapin oven, huonosti nakkipaketin ja kesäkurpitsan väliin aseteltu viinipullo tippui suoraan varpailleni. Ei kuitenkaan mitään hätää - cavapullo voi säikähdyksestä huolimatta hyvin. Ja kyllä minäkin, koska viinipullon murtama varvas on mielestäni aika huvittava vamma. Varsinkin, jos tykkää ruokaan liittyvissä tilanteissa viljellä sanontaa "Too much of a good thing can be wonderful". Olkoon tämä liian pienen jääkaapin tapaus poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Viinipulloepisodista johtuen olen viettänyt juhannuspäivää perinteisin menoin Netflixin ja eilisten herkkujen seurassa. Pinaatti-perunapiirakka on paitsi ihanaa yön yli nukuttuaan, myös täydellinen metafora suomalaiselle juhannukselle: se on vihreä, kostea ja toimii kylmänäkin. Ei liian eksoottinen eikä missään nimessä vaivalloinen, mutta kuitenkin erityinen. Piirakalla ruokkii nälkäisemmänkin mökkiporukan ja pari kuokkijaa. Onnistuu mökillä tai kaupunkilaiskaksion keittokomerossa. Pohjassa maistuvat uudet perunat, täytteessä kasvimaan tai lähikaupan vihannestiskin kesäinen sato.

Peruna-pinaattipiiras
alkuperäinen resepti täältä

5 isoa varhaisperunaa
voita ja oliiviöljyä

600 g pakastepinaattia (tai vastaava määrä tuoretta)
10 cm:n pätkä purjoa
2 valkosipulinkynttä
pieni nippu ruohosipulia
200 g fetaa
3 kananmunaa
2 dl ruokakermaa
suolaa
mustapippuria

1. Pese perunat huolella. Viipaloi kaksi perunaa pitkittäin, loput poikittain mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Paista perunoita pannulla voissa ja öljyssä kunnes ne ovat pehmenneet ja saaneet hieman väriä. Mausta suolalla.
2. Sulata pinaatti. Pilko purjo ja hienonna sipulit ja lisää pinaatin joukkoon. Lisää myös kuutioiksi pilkottu feta.
3. Vatkaa kananmunat ruokakerman kanssa sekaisin. Lisää kermaseos pinaattiseoksen joukkoon ja mausta suolalla ja pippurilla.
4. Laita irtopohjavuoan  pohjalle leivinpaperi ja voitele reunat. Asettele isommat perunaviipaleet vuoan reunoille ja pienemmät pohjalle sen verran limittäin, että pohja peittyy kokonaan. Kaada päälle pinaattitäyte.
5. Paista piirasta 180 asteessa noin 40 minuuttia.

Keittiössä soi: Johnny Cash

Lempiruokani strösseli

Lapsena yksi megaherkuistani oli paahtoleipä, jonka päällä oli voita ja suklaaströsseleitä. (Hello, ruokapyramidi!) Ruskeita strösseleitä kutsuttiin hiirenkakaksi, mikä oli tietysti paras ja hauskin juttu ikinä. Myös paras ja hauskin mielikuva liittää jälkiruokaan. Ah, 8-vuotiaan aivot. Voin edelleen kuulla päässäni oman loputtoman kikatukseni.

Kun ihminen on väsynyt, sitä helposti taantuu lapsen tasolle. Sokerilla kuorrutetut, värikkäät asiat puhuttelevat tavallista enemmän. Huono huumori alkaa naurattaa. Aikuisten asiat, kuten elämänhallinta, eivät juurikaan kiinnosta.

Eilen astuin pitkästä aikaa keittiööni tarkoituksenani laittaa siellä ruokaa. Tänä keväänä olen lähinnä kuorinut banaaneja ja voidellut voileipiä. Halusin leipoa illan piknikille jotain hauskaa, mutta 24-vuotiaat aivoni löivät aivan tyhjää. Sitten näin strösselipurkin ja ajattelin, että joooo! Ja koska strösseleiden alle piti laittaa jotain, päätin aloittaa uuden keittiökauden turvallisesti ja tutusti vohveleilla. Tiedättehän te - vohvelit ovat vähän niin kuin mun juttu.

Nämä vohvelit eivät kuitenkaan ole ihan mitä tahansa vohveleita. Ne ovat donitsivohveleita. Kyllä, se on termi.  Googlatkaa pois.

Jos kaikkien henkisesti / oikeasti 8-vuotiaiden ruokabloggaajien välillä olisi kilpailu, minä olisin vahvoilla.
Ja jos kaikkien vaaleanpunaisten, strösselikuorrutteisten höttöherkkujen välillä olisi kilpailu, nämä vohvelit olisivat vahvoilla.

Arki, ravitsemusneuvojat, aikuisuus - teillä ei ole mitään saumaa.

Ps. Voitteko uskoa, että Wordin oikolukija ei tunnista sanaa strösseli? Missä keskeneräisessä maailmassa me elämmekään.

Raparperikuorrutteiset donitsivohvelit
10 kpl

100 g voita
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 tl jauhettua kardemummaa
1 tl vaniljasokeria / hieman jauhettua vaniljaa
1 kananmuna
1,5 dl hunajaa
1,5 dl maustamatonta jogurttia

Kuorrute:
25 g voita
4-6 dl tomusokeria
0,5 dl raparperimehua (tai mitä tahansa muuta mehua)

strösseleitä
lisää strösseleitä

1. Sulata voi ja anna sen jäähtyä hetken aikaa.
2. Yhdistä vehnäjauhot, leivinjauhe, suola, vanilja ja kardemumma.
3. Yhdistä hunaja, rikki vatkattu kananmuna ja jogurtti.
4. Kaada jogurttiseos kuivien aineiden joukkoon. Lisää voisula. Sekoita, kunnes taikina on tasaista. Taikina jää melko paksuksi.
5. Kuumenna ja voitele vohvelirauta. Annostele taikina paistolevyille ja paista vohveleita, kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Laita ritilälle jäähtymään.
6. Sulata kuorrutteen voi ja kaada se tomusokerin joukkoon. Lisää raparperimehu. Jos kuorrute tuntuu liian jämäkältä, lisää hieman mehua tai vettä.
7. Kasta jäähtyneet vohvelit kuorrutteeseen. Kaavi ylimääräinen kuorrute pois ja ripottele päälle nopeasti strösseleitä. Jos kuorrute ehtii jähmettyä liikaa, sitä voi varovaisesti kuumentaa mikrossa.


Ps. Moni teistä on muuten kysellyt, mistä vohvelirautani on peräisin. Tefal Snack n Clean -rauta on roudattu Hollannista, enkä tiedä, saako niitä Suomesta. Vastaavia kyllä luulisi löytyvän. Aikoinaan kunnon vohvelirautaa etsiessäni Stockmannilla ainakin oli ihan kelpo valikoima.

Keittössä soi: The Piano Guys

Hyvää sekavaa kesää!

Hyvää toukokuuta! Hyvää vappua! Hyvää äitienpäivää! Hyvää helatorstaita! Hyvää euroviisuiltaa! Hyvää helluntaita! Hyvää kuukauden viimeistä viikonloppua!

Hyvää sitä kaikkea, mitä täällä blogissa on jätetty juhlimatta. Juhlattomuuteen, ja tosielämässä myös siivoamattomuuten, vapaa-ajattomuuteen ja välillä myös totaaliseeen ilottomuuteen on syynsä. On ollut nimittäin aikamoinen kevät. Phuuh. Phuuh siksi, että on ollut niin paljon töitä, ja siksi, että asunnossani on kaiken tänne kuluneen kahden kuukauden aikana kertyneen pölyn takia vaikea hengittää.

Viime torstaina alkoi kuitenkin loma. Ihan tosta noin vaan. On hassua, miten jokin niin hartaasti odotettu asia voi kuitenkin tulla aivan yllättäen. Ajatus kesästä saa pään pyörälle. (Vaikka se oli sitä kieltämättä jo entuudestaan. Alkuviikosta kaupassa punnitsin banaanitertun tuoreiden viikunoiden kilohinnalla. Olin niin väsynyt ja muissa maailmoissa, etten huomannut asiaa kassallakaan. Yhdelle banaanille tuli hintaa noin vitosen verran. Ka-ching!).

Mitä ihmettä sitä tekee, kun ei ole pakko tehdä mitään?

Eilen leivon raparperipiirakan. Ohje on parin vuoden takaa ja todella hyvä edelleen. Istutin myös yrttejä, minkä jälkeen kuuntelin Pave Maijasen Lähtisitkö -kappaleen ja pyöräilin lippakioskille kahville. Vähän huteran, ruutuliinaisen pihapöydän ääressä istuessani teki samaan aikaan mieli hymyillä ja vähän itkeä. Helpotuksesta, ilosta ja väsymyksestä. Pää oli pyörällä edelleen.

Kuuntelin Kirkan Leijat.
Ja Hectorin Yhtenä iltana.

Painoin pausea. Mietin hetken, mitä ikäiseni ihmiset tavallisesti tekevät loman alkaessa.

Laitoin Kultaisen nuoruuden soimaan ja pyöräilin baariin.

Ihanaa, sekavaa kesäkuuta!


Keittiössä soi: yllä mainitut, Seija Simola, Vasas flora och fauna, Ingrid Michaelson

Nopea, ihana ja melkein raaka

Vieläkö ehtii kirjoittaa pääsiäis-eli suklaa-aiheisen postauksen?! Kyllä! 45 minuuttia pääsiäismaanantaita jäljellä!

Ajanpuutteesta johtuen ruokaan liittymättömien aiheiden spekulointi ja hepulointi on jätettävä tavoistani poiketen vähemmälle. Siirtykäämme suoraan suklaahepuliin!

Auhbfehjwbebfhjwbfhjewgfhbvjhejhhfekjqwhfjhb!

Tuo oli sitä hepulia. Sen aiheutti alla oleva melkein-raaka-mutta-ai-hitsit-miten-hyvä-suklaa. Keskiviikon ja maanantain välillä olen ehtinyt valmistaa ja syödä kolme pellillistä, joten lienee oikeutettua sanoa, että kyseessä on myös huomattavan nopea suklaa.

Nopea suklaa. Kummallinen sanapari. Eihän suklaa voi olla nopeaa. Jdhjfejwbjewfjhehbf. Kuittaan asian lisähepulilla.

Nopeaan hepulisuklaaseen tarvitaan yksinkertaisimmillaan kookosöljyä, kaakaojauhetta, seesaminsiemeniä ja hunajaa. Seesaminsiemenetkin voi periaatteessa jättää pois, mutta suosittelen niiden lisäämistä niin vimmaisesti kuin vain makeaöverit vetänyt henkilö voi. Suklaan valmistamiseen menee alle puoli tuntia, mihin sisältyy jo vartin istuminen pakastimen edessä. Nopea suklaa, indeed.

Raakasuklaasta tämä hepulisaattori ei ihan käy, mutta voittaa silti ravintoarvovertailussa tavallisen suklaan mennen tullen. Ja pärjää se herkkuvertailussa ihan ilman terveysargumenttejakin.

Long crazy story short: Menkää, tehkää ja seotkaa!

Ps. Jos haluaa oikein hyvää, oikeasti raakaa suklaata, kannattaa suunnata Ruplaan Helsinginkadulle tai Itäkeskukseen. Osallistuin Ruplan ja GreenStreetin raakasuklaakurssille muutama viikko sitten. Kivaa ja suklaista oli, ja jonkinlainen suklaakipinä siellä kieltämättä syttyi. Kursseja ja muuta mukavaa järjestävä kahvila-kauppa-galleria lämmittää muutenkin inspiroivia ihmisiä, hyvää kahvia ja retromekkoja arvostavan mieltä.

Seesami-kookossuklaa
20 x 30 cm:n kokoinen levy

1,5 dl kookosöljyä
1,5 dl hunajaa
1,5 dl kaakaojauhetta
1 dl seesaminsiemeniä
0,5 tl jauhettua vaniljaa
ripaus suolaa

4 kuivattua viikunaa
unikonsiemeniä
aurinkokukansiemeniä
kookoshiutaleita

1. Sulata kookosöljy vesihauteessa tai hyvin miedolla lämmöllä kattilassa.
2. Lisää kaakaojauhe ja hunaja. Sekoita tasaiseksi.
3. Lisää seesaminsiemenet. Vuoraa vuoka (n. 20 x 30 cm) leivinpaperilla. Kaada sula suklaa vuokaan ja ripottele päälle lisää seesaminsiemeniä ja pieneksi pilkotut viikunat. Voit lisätä myös muita siemeniä, kuivattuja hedelmiä, banaanilastuja, kookoshiutaleita - mitä tahansa!
4. Laita vuoka kylmään. Suklaan kovettumiseen menee pakkasessa noin vartti. Leikkaa kovettunut suklaa paloiksi. Säilytä suklaata pakastimessa tai jääkaapissa.

Keittiössä soi: The Civil Wars

Katso koko kuvaa

Istun junassa, joka on matkalla Turusta Helsinkiin. Pidän kovasti junalla matkustamisesta. Maisemien katselu on mielestäni ihanaa. Liikkuvasta junasta katsottuna pellot, radanvarsiryteiköt, kaupungit ja soramontut kuuluvat kaikki samaan auki levitettyyn panoraamakuvaan. Kupittaan ja Helsingin välinen matka muodostaa yhden kokonaisuuden. Jatkumon näkee, jos malttaa katsoa.

Junan ikkunasta katsoessaan voi nähdä kaiken sen, mitä ulkona on, mutta siitä näkee myös oman heijatuksensa. Jotta pystyy kiinnittämään huomiota maisemaan, on päätettävä katsoa itsenä ohi.

Viime perjantaina epäonnistuin. Takana oli pitkä projekti, jolle oli uhrattu aikaa, energiaa ja kynsinauhat. Ryhmämme oli tehnyt paljoin töitä, valvonut myöhään ja saanut sen takia paljon aikaan. Työn esittely jännitti tavalliseen tapaan, vaikka pystyimme ihan rehellisesti toteamaan toisillemme, että olimme hoitaneet homman hienosti. Ja onhan tällaisiin tilanteisiin totuttu. Hyvin se menee.

Mutta ei se sitten mennytkään. Minä mokasin. Ei muillakaan tainnut aivan putkeen mennä, mutta rehellisesti sanottuna en juurikaan muista muiden osuuksia. Oman takelteluni ja punaisten poskieni häpeämisessä oli täysi työ.

Koska kohdistin katseeni siihen, mikä meni pieleen, en nähnyt enää mitään sitä hyvää, mitä ryhmämme oli saanut aikaan. Katsoin raivokkaasti omaa kuvaani, sokeana kokonaisuudelle.

Kävin tänään upeassa valokuvanäyttelyssä. Katsoin valtavaa kuvaa kuolleesta, mystisesti kivettyneestä flamingosta. Valokuva oli mieletön, henkeäsalpaava. Sitten huomasin kuvaa peittävästä lasista heijastukseni. Onpa minulla tukka huonosti, ajattelin. Käänsin katseeni pois täydellisestä taideteoksesta nähdäkseni peilistä paremmin sen, mikä oli pielessä.

Mitä pimeämpää ulkona tulee, sitä vaikeammaksi maisemien katsominen käy. Valon vähentyessä heijastuksena näkee ikkunasta selkeämmin. Kun tulee oikein pimeää, omien virheiden takana ei näyttäisi olevan mitään.

Silloin tarvitaan niin lohduttavan pehmeää ja ihanaa munakoisodippiä, että sitä maistaessaan on pakko laittaa silmät kiinni. Ja seuraavana päivänä kuva jostain niin upeasta, että oma kuva menettää hetkeksi merkityksensä. Ja lopuksi vielä junamatka, jonka aikana tajuta, että jokaiseen kokonaisuuteen kuuluu myös rumempia osuuksia. Maiseman vaihtumisen kauniimpaan näkee kuitenkin vain, jos jaksaa katsoa itsensä ohi.

Kermainen munakoisodippi
n. 3 dl

1 munakoiso
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
0,75 dl oliiviöljyä
1 tl omenaviinietikkaa
1 tl hunajaa

1 tl sitruunamehua

suolaa
mustapippuria
jauhettua paprikaa
(1 dl turkkilaista jogurttia)

1. Leikkaa pesty munakoiso ohuiksi viipaleiksi. Levitä viipaleet leivinpaperilla päällystetylle pellille. Valuta viipaleiden päälle muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä ja ripottele suolaa. Paahda munakoisoviipaleita 225 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes ne ovat pehmenneet kokonaan.
2. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Kuutioi sipuli ja hienonna valkosipulinkynnet. Paista sipuleita matalalla lämmöllä kunnes ne ovat kullanruskeita.
3. Yhdistä hunaja, etikka ja loput oliiviöljystä. Laita munakoisoviipaleet kulhoon ja kaada mausteöljy päälle. Lisää sipulit.
4. Soseuta dippi sauvasekoittimella. Lisää sitruunamehu, ja maun mukaan suolaa, pippuria ja jauhettua paprikaa.
5. Lisää lopuksi jogurtti. Dippi toimii mainiosti myös ilman jogurttia, jolloin se sopii vegaanillekin (hunajan voi korvata vaikka ruokokidesokerilla). Tarkista maku.

Keittiössä soi: Wild Club, Brett Dennen

Lost and found

Eilen - toisin kuin koskaan ikinä muuten - hävitin jotain tärkeää. Tavaroiden katoaminen saa minut raivostumaan. Raivostumaan! Mikseivät esineet voi pysyä siinä, minne ne laitan? Tai siirtyä itsekseen sinne, minne minun on ne jalo tarkoitus laittaa? Miksi joka aamu etsin avaimiani? Puhelintani? Kuulokkeitani? Toista hanskaa? Toista hanskaa? Sain vähän aikaa sitten tarpeekseni matkakortin päivittäisestä metsästämisestä. Tein kortille pussin ja kiinnitin pussin avainnippuun. Keskityin askarteluun kuin esikoululainen jäätelötikkupienoismallin kokoamiseen. Olen turvassa, ajattelin tyytyväisenä saatuani työni valmiiksi. Innovaationi seurauksena etsin nykyään sekä matkakorttia että avaimia. Joka ikinen päivä.

Tänään hävitin piirtopöytäni kynän. Se voi tuntua triviaalilta esineeltä, mutta töitteni tekemisen kannalta se on ehdoton. Kävin ensin läpi kaikki mahdolliset purnukat, laatikot ja penaalit, joissa säilytän tavallisia kyniä. Otin kirjat, dvd:t ja cd-levyt pois hyllyistään, ja kurkin niiden taakse. Tyhjensin vaatekaapin ja sukkalaatikot. Tunnustelin kaikkien takkien ja housujen taskut. Harkitsin äidille soittamista, ihan vaan ilmoittaakseni että tyttäresi hävitti taas jotain, voitko etsiä sen sieltä 60 kilometrin päästä, ja hei miten rasvatahran saa pois villavaatteesta, mutta en löytänyt puhelintani. Vedin lakanat sängystä, katsoin sängyn alle, rullasin matot (kappas, puhelin!) ja tyhjensin reput. Kävin keittiössä tarkistamassa aterinlaatikon ja kylpyhuoneessa meikkipussin. Rojahdin tuolille selvittääkseni netistä, paljonko uusi kynä maksaisi.

Nousin nopeasti tuolilta ja katsoin epätoivoisesti uudelleen sängyn alle.

Kynä löytyi viimein roskiksesta. Kun olin mielestäni tarkistanut kaikki vähäänkään todennäköiset paikat, joihin minun tapauksessani kuului myös eteisen hansikaslaatikko ja siivouskomerossa säilytettävä työkalupakki, kumosin roskiksen huoneeni lattialle. Teroituspurun ja nenäliinojen alla makasi hiljaa orpo elektroninen laite. Kynä-parka. Luulen, että se oli shokissa luontokokemuksestaan.

Minä kuitenkin riemuitsin: mikä helpotus! Elokuvassa kohtauksen taustalla olisi soinut Radical Facen Welcome Home, Son.

Sen sijaan, että olisin viimein aloittanut työpäiväni, josta olin menettänyt jo puolet, käytin loppupäivän iloitsemiseen ja kynän pussailuun. Kun hetken aikaa menee huonosti, tilanteen normalisoituminen tuntuu juhlalta. Kevään kanssa on vähän sama juttu. Talven jälkeen auringonpaiste kello 18, viisi lämpöastetta ja ajatus siitä, että nahkatakin käyttö on teoriassa mahdollista, on huumaava. Aurinkolasien etsiminen ja kylmällä kalliolla istuminen tuntuu mielettömältä, koska äsken sitä ei vielä voinut tehdä.

Koska yksinkertaiset ilot ovat päivän teema, myös ruokapuolella on tarjolla tänään jotain simppeliä ja silti, tai siksi, kovin ilahduttavaa. Näiden paahdettujen perunoiden ohjeen ei ollut tarkoitus päätyä jakoon, mutta miksi pitää kynttilää vakan alla! Tai kuten tänään jälleen opimme, mitään muitakaan tavaroita paikoissa, joissa niitä ei mahdollisimman selkeästi näe.

Paahdetut perunat
3:lle

6 isoa perunaa
2 rkl voita
2–3 rkl oliiviöljyä
1 rkl hunajaa
0,5–1 tl suolaa
2 tl kuivattua oreganoa
2 tl kuivattua basilikaa
1 tl jauhettua paprikaa
2 valkosipulinkynttä

sormisuolaa

1. Pese perunat ja leikkaa ne kuutioiksi. Laita perunakuutiot leivinpaperilla vuoratulle uunipellille.
2. Yhdistä pehmeä voi, oliiviöljy, hunaja, hienonnettu valkosipulinkynsi ja mausteet. Kaada mausteseos perunoiden päälle ja sekoita (käsin).
3. Paahda perunoita 225 asteessa noin 25 minuuttia. Sekoita puolessa välissä. Ripottele perunoiden päälle halutessasi sormisuolaa.

Keittiössä soi: Family of the Year

Ehdollistettu hymyilemään

On tiettyjä asioita, jotka saavat minut paremmalle tuulelle, oli olotilani alunperin mikä tahansa.

Puhun usein kriittisesti vanhempieni kissasta, koska jonkun pitää kertoa sille, ettei se ole aivan niin poikkeuksellisen viisas ja taitava ja tuuheaturkkinen lajinsa edustaja, kuin isäni sille päivittäin väittää. Tässä mielessä olen kuitenkin yhtä yksinkertainen kuin Nero-kissa (jonka kuningaskompleksi ei voi johtua ainakaan nimestä). Kun sille sanoo kerrankin "kis kis", se lopettaa mitä hyvänsä oli tekemässä (vaihtoehdot: loikomassa sängyllä tai loikomassa sängyn alla) ja kiinnittää kaiken huomionsa ääntelijään. Samalla tavalla minä olen ehdollistunut havahtumaan ja lopulta hymyilemään joka kerta, kun jokin seuraavista tapahtuu:

Kun jurot bussikuskit vilkuttavat toisilleen.

Kun joku juoksee epätoivoisesti ehtiäkseen ratikkaan, ja ehtii!

Funky Townin kuunteleminen ja sen tahtiin laulaminen ja heiluminen autossa. Bravuurini on syntikkariffin matkiminen.

Brunssaaminen.

Tämä animaatio.

Tämä flashmob.

Pyöräileminen tämän kappaleen tahtiin.

Tämä ahahahahahaha-asia. Siis video. Video Justin Timberlakesta uimapuvussa ja korkokengissä. Ahahaaa. Ahahaaaaaa.

Skonssien leipominen.

Skonssien syöminen.

Skonssien syöminen katsoessa keisari Neroa, joka luulee eteisen mattoa viholliseksi ja yrittää taltuttaa sitä vartin verran. Toistan: yrittää taltuttaa mattoa.

Ai, poskiin sattuu!

Skonssit
8 kpl

6,5 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
2 rkl sokeria / hunajaa
50 voita
1 kananmuna
1,5-2 dl maitoa

1. Yhdistä vehnäjauhot, leivinjauhe, suola ja sokeri.
2. Leikkaa kylmä voi pieniksi kuutioiksi ja hiero kuivien aineiden joukkoon.
3. Kun taikina on murumaista, lisää rikki vatkattu kananmuna ja vähitellen maitoa. Jatkan maidon lisäämistä kunnes taikina on kiinteää ja helposti käsiteltävää.
4. Nosta taikina jauhotetulle alustalle ja vaivaa kevyesti. Kauli taikinasta parin sentin paksuinen levy, ja leikkaa siitä muotilla tai vaikka juomalasilla ympyröitä.
5. Sivele skonssit maidolla ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia, tai kunnes skonssit ovat kohonneet ja niiden pinta on saanut kauniisti väriä.

Vadelmalevite

2 kananmunaa
2 keltuaista
1 dl pakastevadelmia
0,75 dl hunajaa
4 rkl kookosöljyä
vaniljajauhetta
(1 tl raastettua sitruunankuorta)

1. Laita kaikki ainekset kattilaan. Kuumenna seosta vähitellen kunnes se alkaa paksuuntua. Sekoita koko ajan.
2. Kun seos on paksua, (lisää halutessasi sitruunankuori,) ota kattila liedeltä ja kaada levite lasipurkkiin. Tarjoile jäähtynyttä levitettä teeleipien kanssa. Säilytä levitettä kylmässä.

Ps. Parin postauksen takainen luumu-kuskussalaattini valittiin Sunsweetin ja Ifolorin reseptihaasteen parhaaksi alkupalaksi. Kilpailijan tyyni kommentti: jippiii! Kuvassa salaatti Teresa Välimäen kokkaamana ja Nico Backströmin kuvaamana. 

Keittiössä soi: Múm