torstai 17. heinäkuuta 2014

Elämässä tärkeää


Olen ollut havaitsevinani viestinnällisen trendin.

Aion kutsua kyseistä trendiä kolumnisti-ilmiöksi. Kyllä, aion saada juuri lanseeraamani ilmiön ja nimeni Wikipediaan.

Otetaan aikakauslehti ja selataan ensimmäiseen kolumniin. Yleensä tyylikkään mustavalkokuvan vieressä kolumnisti summaa itsensä muutamalla lauseella - usein kertomalla, mikä elämässä on hänen mielestään tärkeää.

Kolumnistin mielestä tärkeää on hyvin istuvat sukkahousut ja se, ettei voileipiä aina tarvitse tehdä itse.

Kolumnistin mielestä elämässä tärkeää on popcornin syöminen taide-elokuvissa ja lempinimien keksiminen.

Kolumnistin mielestä elämässä on tärkeää postikorttien kirjoittaminen, kassajonossa hymyileminen ja se, ettei jää harmittelemaan, jos viherkasvit välillä kuolevat.

Jos joku on aistivinaan tekstissäni pientä piikittelyä, se joku aistii väärin. Bloggaajan mielestä kaikki ylläolevat asiat ovat tärkeitä. Mikään ei pilaa päivää niin kuin valuvat sukkikset. Popcornit ja ihan kaikki elokuvat, kyllä! Uuden lempinimen keksiminen olisi mielestäni erittäin tärkeää, terveisin vastentahtoinen Tepa. Viherkasvien kuolemaa ei todellakaan kannata surra. Omien kokemusteni mukaan ne ovat kaikki itsetuhoisia pirulaisia, jotka eivät selvästikään tahdo elää kahta kuukautta kauempaa.

Hyvät lempinimet ja hyvät sukkahousut ovat aiheita onneen. Mutta harva meistä silti kuolinvuoteellaan tulee muistelemaan niitä tai Georges Mélièsin elokuvia ja Kino Engelin lattialle kaatuneita poppareita, saati soimaamaan itseään kaktuksensa kuolemasta. Aikamme elämys-ja kokemusyltäkylläisyyden keskellä olemme oppineet puhumaan haaveistamme ja toiveistamme niiden kuuluisien pienten hyvien asioiden kautta. Nykyään on aivan hyväksyttävää haluta paljon, mutta jostain syystä ei niin hyväksyttävää sanoa sitä ääneen. On helpompaa sanoa, että elämässä on tärkeää iltakävelyt ja torikahvit, kuin rakkaus, rauha, koti, isänmaa, valta tai raha. Tai oma Wikipedia-artikkeli.

Kolumnisti-ilmiö ei ole negatiivinen ilmiö. Ei ollenkaan. Mutta vähän hämmentävä se on. Luin facebookista ala-astekaverini suorasanaisen päivityksen siitä, miten hän on onnellinen ja huomasin ajattelevani, että voisihan tuon nyt jotenkin muutenkin sanoa. Jotenkin muuten kuin noin selkeästi.

Minä sen sijaan kerron siitä, miten paistoin maissia ja tomaatteja, pilkoin avokadoja ja täytin niillä tortilloja. Kerron, miten ilta-aurinko siivilöityy kauniisti ikkunasta ja miten kotimatkalla poimitut lupiinit tuoksuvat. Toisin kuin kaverillani, minulla ei ole jostain syystä pokkaa sanoa suoraan, että olen onnellinen.

Joten kun puhun näistä tortilloista, puhun oikeasti onnesta. Vaikka ovathan ne osittain sama asia.


Avokado-maissiwrapit
3:lle

2 kypsää avokadoa
2 kovaksi keitettyä kananmunaa
1 rkl öljyä
100 g kirsikkatomaatteja
2 keitettyä maissintähkää
1 lime
1 punainen chili
1 rkl turkkilaista jogurttia
suolaa
mustapippuria

salaatinlehtiä
täysjyvätortilloja

1. Pilko keitetyt kanamunat ja avokadojen hedelmäliha pieneksi. Sekoita keskenään.
2. Kuumenna pannulla öljyä. Leikkaa terävällä veitsellä maissintähkästä reunat irti. Heitä kova keskiosa pois ja laita maissinjyvät pannulle viipaloitujen kirsikkatomaattien ja hienonnetun chilin kanssa. Paista, kunnes maissit ovat saaneet hieman väriä.
3. Sekoita paistinpannun sisältö, turkkilainen jogurtti ja avokado-kananmunatahna keskenään. Purista joukkoon puolikkaan limen mehu. Lisää suolaa ja mustapippuria maun mukaan.
4. Levitä salaatinlehtiä ja avokado-maissitäytettä täysjyvätortilloille. Leikkaa puoliksi ja tarjoile.

Keittiössä soi: Wild Beasts

2 kommenttia:

Kommenttisi ilahduttaa!