tiistai 23. joulukuuta 2014

Mitä yhteistä on...?


Joulusta kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin kirja-arvion kirjoittaminen Tuntemattomasta sotilaasta. Miten keksiä jotain, mitä ei ole todettu jo tuhanteen kertaan?

Ei ne lahjat, vaan yhdessäolo ja tunnelma.
Suomi pieni, Neuvostoliitto niin kovin iso.
Tekee hyvää rauhoittua kiireen keskellä.
Aika velikultia.

Tuntemattomasta sotilaasta oli keksittävä kirjoitettavaa, koska äidinkielenopettaja käski. Joulusta on keksittävä kirjoitettavaa, koska joulu. Kerran vuodessa vain, ja silleen.

Älkää ymmärtäkö väärin: tämän kirjoituksen aavistuksen kyynisestä aloitussävystä huolimatta olen ihan jouluihmisiä. Pidän lanttulaatikosta, konvehdeista ja nöyryytetyksi tulemisesta Trivial Pursuitissa.

En kuitenkaan jaksaisi suunnitella joulua. Ottaa juhlapyhiä haltuun. Tehdä niistä kokonaisuutta, jota niistä ei itsestään muodostu.  En haluaisi, että joulu tuntuu vuorelta, jonka valloitusta ei kannata yrittääkään ilman asianmukaista varustusta.  Sen sijaan tahtoisin astua aattoon romaani toisessa kädessä, viinipullo toisessa, ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kun viime lauantaiyönä astuin ystävieni rappukäytävästä kadulle, alkoi sataa räntää. Kävelin pitkin Kallion katuja kohti kotia. Thai-hierontapaikkojen ja pitserioiden valot vilkkuivat. Vastaan käveli äänekäs ja iloinen poikajoukko. Lukuun ottamatta sitä, että pojat näyttivät pipoissaan ja parroissaan samaan aikaan sekä moderneilta Joosefeilta että tontuilta, mikään ei ollut erityisen jouluisaa. Silti tuntui kovasti joululta. Seuraavana päivänä Stockmannin joulukoristeosastolla glitterillä päällystettyjen porojen ja Saksasta tuotujen stollen-pitkojen keskellä ei enää niinkään.

Joulu on usein enemmän kuin osiensa summa. Se saattaa muodostua vastaan kävelevästä hipsteristä ja vilkkuvasta valosta, vaikka ne eivät yksinään viittaisi jouluun mitenkään.

Tai sitten joulu ei synny, vaikka yhteen laskettaisiin maapallon jokainen joulukoriste, jouluherkku ja joululevy.

Joulu ei ole yhtälö. Ainakaan sellainen, joka ratkeaisi joka vuosi tai jokaiselle ihmiselle samalla tavalla. Minulle joulu tarkoittaa sitä, että asiat, jotka tavallisesti eivät sovi yhteen, liittyvät hetkeksi toisiinsa.

Että yhdessä kuusessa voi olla sekä Stockmannin hopeinen poro ja 20 vuotta sitten päiväkodissa askarreltu käpyenkeli.
Että joulukirkossa virttä voi vierekkäin laulaa henkilö, jolle sen sanoma on kaikki, ja henkilö, jolle se ei ole mitään.
Että saman pöydän antimista voi nauttia perheenjäsenet, jotka syövät tavallisesti ateriansa aivan erilaisissa pöydissä.
Ja että vaikka vieressä istuvalle henkilölle olisi vähän vaikea keksiä sanottavaa, sitä yrittää, koska on joulu.

Ennen ajattelin, että sellainen on teennäistä. Nyt ajattelen, että se on kaunista.

Muistan pitkien pohdintojen jälkeen päättäneeni keskittyä kirjallisuusesseessäni Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen erilaisuuteen. Siihen, miten yhteen komppaniaan mahtui hyviä ja huonoja piirteitä, heikkoutta ja vahvuutta. Porukka muodostui sellaiseksi kuin oli osittain tietoisista päätöksistä johtuen, osittain sattumalta. Oli monenlaisia taustoja, arvoja ja ajatuksia. Jotta mistään tuli mitään, oli erojen sijaan kuitenkin keskityttävä siihen, mikä oli hyvää ja yhteistä.

Joulua varten ei pitäisi tehdä muistilistoja. Jos jotain listoja on pakko tehdä, tekisin unohduslistoja. Listoja asioista, joiden voi antaa mennä, jotka voi antaa anteeksi tai painaa villaisella, koska on joulu. Riidanaiheet ja erilaiset konvehtimieltymykset eivät katoa, mutta hetkeksi voi päättää keskittyä myös muuhun. Jotain hyvää ja yhteistä on aina.


Ennen kun kukaan ehtii kiinnittää turhaa huomiota siihen, että menin juuri vertaamaan joulua jatkosotaan, siirrytään eteenpäin tärkeämpiin aiheesiin, kuten suklaaseen.

Koska joulun ei pitäisi olla tarkkaan hallittu kokonaisuus, Rocky Road -leivokset sopivat erinomaisesti joulupöytään. Jokainen leipuri tehkööt omat valintansa: pohja on sama, mutta sisällöstä kukin voi päättää mielensä mukaan. Ei sen väliä, jos kaikki ainekset ei ihan sovi keskenään. Tai jos tulee vähän liioiteltua.

Kerran vuodessa vain, ja silleen.

Rocky Road -browniet
alkuperäinen resepti Kotiliedestä vuodelta 2009
12 kpl

Brownie-pohja:
300 g tummaa suklaata (käytin 200 g tavallista tummaa suklaata ja 100 g tummaa minttusuklaata)
175 g voita
1,5 dl sokeria
0,5 tl suolaa
3 kananmunaa
2,5 dl vehnäjauhoja

150 g maitosuklaata
150 g tummaa suklaata
keksinmuruja, vaahtokarkkeja, suklaakarkkeja, hedelmäkarkkeja, sulatettua valkosuklaata - tässä kohtaa tyyli on aivan vapaa!
(käytin minttusuklaakeksejä, pätkistä, kirpeitä omenakarkkeja ja vaahtokarkkeja) 

1. Valmista ensin brownie-pohja: Sulata suklaa ja voi kattilassa. Lisää sokeri ja suola.
2. Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja lisää kattilaan. Lisää vehnäjauhot. Sekoita tasaiseksi.
3. Voitele vuoan (20 cm x 20 cm) reunat ja aseta pohjalle leivinpaperineliö. Kaada taikina vuokaan. Paista 175 asteessa noin 35-40 minuuttia. Anna valmiin kakkupohjan jähmettyä rauhassa.
4. Sulata maitosuklaa ja tumma suklaa vesihauteessa tai varovaisesti mikrossa. Levitä suklaaseoksesta kolmasosa kakkupohjan päälle.
5. Sekoita täytteen ainekset loppuun suklaaseen ja levitä kakkupohjalle. Koristele halutessasi vaikka sulatetulla valkosuklaalla. Laita vuoka kylmään ainakin pariksi tunniksi.
6. Leikkaa jähmettynyt kakkulevy neliöiksi terävällä veitsellä.

Keittiössä soi: The Real Tuesday Weld, Matthew And The Atlas

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Let me live, love and say it well in good sentences



Sanat ovat minulle tärkeitä.

Minulla on myös tämä blogi ja pidän ruoasta. Nämä tiedoksi siltä varalta, että olet viettänyt aikaa sivuillani vähemmän kuin kaksi sekuntia. Edellä mainitun kolmen asian pitäisi käydä ilmi melko pian.

Kerrottakoon vielä, että inhoan epäkohteliaisuutta, liikun harvoin ehjissä sukkahousuissa ja innostun mm. seuraavista asioista: Benedict Cumberbatch, Benedict Cumberbatch Suomessa?!? -huhut, musiikki, pyöräileminen, kahvi, korvapuustit, 30 pictures that will make you cry -tyyppiset linkit ja how to make your own glitter covered pinata -tyyppiset projektit.

 Noin. Minut on määritelty kokonaan.

Itsensä määrittely on mahdollista, kun on sanoja. Blogin pitäminen on mahdollista, kun on sanoja. Kahvin ostaminen on mahdollista, kun on sanoja. Oleminen, eläminen ja välittäminen on mahdollista, kun on sanoja.

Olen jo useampaan otteeseen tänä vuonna marissut täällä blogissa siitä, miten tekisi mieli kirjoittaa jostain, mutta kun en oikein tiedä, mistä. Se on erikoinen tilanne. Kuin valittaisi nälästä ja samaan aikaan siitä, ettei saa aikaiseksi syödä. Tai miten väsyttää, mutta ei pysty nukahtamaan. Sitä pyörii paikallaan neuvottomana ja vain odottaa, että tilanne jotenkin raukeaisi. Voin melkein nähdä itseni istumassa levottomasti tuossa yläbannerin päällä ja naputtamassa sormiani ärsyttävästi sitä vasten. Bloggerin ylläpidosta tulee ehkä joku tovin päästä ehdottamaan, että mitäs jos Terhi jättäisit kirjoittamisen hetkeksi sikseen ja menisit vaikka naapuriin Pinterestiin katsomaan kuvia juustokakuista. Luultavasti menisinkin, mutta samalla minua vaivaisi kovasti tunne siitä, että jokin asia on kesken.

Siitä lähtien, kun lukiolaisena sain diagnoosin vakavanpuoleisesta puhehäiriöstä, sanoista on tullut minulle vuosi vuodelta tärkeämpiä. Ne ovat tärkeitä niin kuin on mikä tahansa asia, josta on toisinaan pulaa. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Välillä tiedän mitä sanoa, mutten miten. Välillä tiedän tarkalleen mitä ja miten sanoa, mutta en pysty. Syömääni onnenkeksiä siteeratakseni: Nothing haunts us like the things we don't say. Sanomattomat asiat vaivaavat, johtuivat ne sitten aivotoiminnallisesta, tunteellisesta tai luovasta blokista.

Viikonloppuna kuulin ison uutisen. Uutisen kertojalle se oli luultavasti elämänsä suurin. Suuri se oli minullekin, mutta nauroin vain tyhmästi ja katsoin kuohuviinilasiin. En tiennyt, mitä sanoa.

Saman päivän iltana toivotin hyvää itsenäisyyspäivää ja annoin maksamani keikkalipun tuntemattomalle jonottajalle. Jonottaja katsoi minua pitkään, eikä selvästi tiennyt, mitä sanoa.

Pari viikkoa sitten kerroin kahvia hifistelevälle tuttavalle, että välillä laiskuudessani mikrotan eilistä kahvia (whoooooos - sinne meni koko ruokablogosfäärin arvostus!). Ilmeestä päätellen hän ei todellakaan tiennyt mitä ja millä voimasanoilla ryyditettynä sanoa.

Kuukausi sitten tein todella hyviä marinoituja munakoisoja. En ole kuitenkaan saanut julkaistua niiden ohjetta, koska en ole keksinyt, mitä niistä sanoa.

Onneksi joku toinen on kuitenkin saattanut keksiä. Let me live, love and say it well in good sentences, totesi Sylvia Plath. Se on ihanasti sanottu, eikö olekin? Elää, rakastaa ja syödä hyvin, ja kertoa siitä kaikesta osuvin lausein.

Siinä on oikeastaan kaikki, mitä tänään halusin sanoa.


Marinoidut munakoisot

3 isoa munakoisoa
suolaa
oliiviöljyä

1 dl oliiviöljyä
0,5–1 dl omenaviinietikkaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
3 rkl hunajaa
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa

1. Leikkaa pestyt munakoisot pituussuunnassa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi. Laita viipaleet keittiöpyyhkeen päälle ja ripottele päälle suolaa. Anna munakoisojen "itkeä" puolisen tuntia. Edit: nykyään en laiskuuksissani jaksa enää itkettää munakoisoja ollenkaan. Toimii aivan hyvin, ellei paremminkin, ilman itkijäisiä!
2. Kuivaa munakoisoviipaleet keittiöpyyhkeellä ja laita ne leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Pirskottele päälle oliiviöljyä.
3. Paahda munakoisoja uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia tai kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Tee marinadi sekoittamalla kaikki ainekset keskenään.
5. Laita munakoisoviipaleet kulhoon ja kaada marinadi päälle. Anna marinoitua vähintään pari tuntia, mielellään yön yli.

Ps. Vielä ehtii! Edellisessä postauksessa mainostetun keittokirjan viimeiseen painokseen on mahdollista tehdä varauksia 11.12. saakka. 

Kirjan hinta on 16,00 € + toimituskulut Postin hinnaston mukaan. Varauksia voi tehdä laittamalla sähköpostilla yhteystietonsa osoitteeseen potluckmail@gmail.com.

Keittiössä soi: Owen Pallett, Agnes Obel

perjantai 28. marraskuuta 2014

Makea, suolainen, kirjan kaltainen






On olemassa särisevä kotivideo, jolla viehättävään college-asuun pukeutunut 3-vuotias Terhi esittelee tekemäänsä kirjaa. Kirjassa on yksi aukeama, jonka toisella sivulla on lyijykynällä piirretty graafinen soikio ja toisella hieman abstraktimpi puuväriteos. Kannessa lukee isoin kirjaimin Tehi. E-kirjaimessa on kolmen sijasta noin kymmenen poikkiviivaa. Videota kuvaava henkilö sanoo kirjan olevan tosi hieno ja nauraa päälle. Kaikki maitohampaat paljastavaa hymyä hymyilevä Terhi ei tajua viestiä.

20 vuoden jälkeen yritin uudelleen. Blogissa ei ole pariin viikkoon tapahtunut mitään, koska olen jumittanut työpöytäni ääressä. Välillä kiristellyt rautahampaita ja käynyt college-asussa ostamassa lisää kahvimaitoa. Vuonna 1994 siihen meni pari tuntia, nyt vähän kauemmin, mutta lopputuloksena oli jälleen pieni kirja.

Tai no, miten sen nyt ottaa.

Wikipedian mukaan kirja on "nidos paperiarkkeja joissa on painettua tekstiä tai kuvia", joten virallinen määritelmä kyllä täyttyy.  Kuvia on, ja tekstiä on, ja muutama painovirheen paholainenkin, eli teknisesti ottaen kyseessä on standardit täyttävä kirja. Arastelen kuitenkin kutsua tätä 50-sivuista lapsostani samalla nimellä kuin kutsun niitä asioita, joita on rivissä Akateemisen hyllyillä.

No mikä tämä kirjan kaltainen valmiste sitten on? Se on pieni, potluckbyonemainen kokoelma hyviä reseptejä, eriparisia astioita ja hyväntuulista hepulointia. Yksien kansien välissä on tämän blogin parhaita paloja, lautasellisia ja lusikallisia viimeisen kahden vuoden ajalta. On sokeria, kardemummaa ja kondensoitua maitoa sekä kikherneitä, punaisia paprikoita ja täysjyväjauhoja. On sopivasti arkea ja riittävästi juhlaa. Benedict Cumberbatch mainitaan. Mitä muuta haluaisitte tietää?


Kirjan, tai no, tiedätte kyllä minkä, voi tilata laittamalla sähköpostia osoitteeseen potluckmail@gmail.com. Saat paluuviestinä maksuohjeet. Hinta on 16,00 € + toimituskulut Postin hinnaston mukaan.

KIRJA LOPPUUNMYYTY.  Ennakkotilauksia seuraavaan painokseen voi tehdä sähköpostitse 11.12. asti.

Kirja on myynnissä myös Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun joulumyyjäisissä, jonne olet enemmän kuin tervetullut. Myyjäiset järjestetään 28.–30.11. Mediakeskus Lumessa Helsingin Arabiassa. Lisätietoa tapahtumasta löytyy täältä.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Second To None


Isäni oli monta vuotta sitä mieltä, että minun pitäisi hakea Teatterikorkeakouluun. Olen kuulemma "niin hyvä ilmeilemään". Isän mielestä osaan matkia erinomaisesti muun muassa jänistä ja ruotsalaista.

Jänisilme ei tosin alunperin kuvannut jänistä, vaan valittavaa isää. Ruotsalaisimitaattorin maineeni on ajalta ennen ruotsin kielen opintoja. Niiden alettua olen tuskin tehnyt vaikutusta keneenkään.

Nyt aion kuitenkin laittaa näyttelijäntaitoni koetukselle ja esittää teille tänään amerikkalaista ruokabloggaajaa. Hi guys! Atlantin takana tehdään nimittäin joitain asioita hämmästyttävän hyvin. Harvassa maassa osataan käyttää brezeleitä ja pekonia yhtä luovasti kuin Yhdysvalloissa. Eilen katselin kuvia herkusta nimeltä Pineapple Coconut Bacon Bites. (Kadehdin myös sitä, miten vaivattomasti amerikkalaisilta käy ruokien nimeäminen. Dark Chocolate Orange Cream Cheese Pound Cake. Siellä ei tarvitse miettiä "kera"-kommervenkkejä tai sijamuotoja. Saa vain laittaa sanoja peräkkäin ja suklaakastiketta päälle.)

Ennen kaikkea amerikkalaisilla on kuitenkin hallussa hehkuttamisen taito. Sitä taitoa tarvitaan nyt tämän keiton kohdalla. Ilmaiskoon amerikkalainen sen, mihin hämäläinen ei vaatimattomuudeltaan pysty.

Lights, camera, action!

Guys. I want to talk to you about something. About something special. About something extremely special, to be quite precise. Believe me, you are about to witness something unicorn-kind-of-special.

No, I'm not going to talk about One Direction's upcoming world tour. Or about this crazy drummer. Or even about this can't-even-talk-right-now jar of something gooey, sticky and presumably quite tasty.

No, no, no. Instead of all those things we are going to talk about soup. That's right. Soup!

Wait, you say. Soup! Isn't that the thing we eat only because we can't eat cookies and brownies all the time? Or after we have tried that for two weeks? Surely soup can be good, but there is no way it could take the role of a reeeaaal treat.

You are right. And wrong. Let me break this down for you.

This soup is the Meryl Streep of the food world. Meryl knows there are actresses more beautiful, daring and fresh than herself, but she doesn't care. Why would she? Meryl is entirely in her own category. She and the others don't compete over the same roles. Jennifer Lawrence (read: double chocolate peanut butter brownie) is not a threat to Meryl Streep (read: this soup). This pepper chickpea soup looks calmly at the long line of sugary, greasy, crispy, crunchy, fluffy, brezel and bacon-covered treats, shrugs its shoulders and quotes Mc Hammer: you can't touch this.

Are you getting it? Long story short, this soup is amazing. Or no, wait, even that doesn't cover it. It is more than amazing. It is UH-mazing.

This soup deserves applause and cheering. It deserves drum rolls. It deserves five teenagers to perform a song to its honor. It deserves to be followed by an insanely good-looking dessert. It deserves to be eaten by good people. And that's you, guys.


Tiivistelmä suomeksi: sikahyvää keittoa. Kokeilkaa.


GEEZ HOW FREAKING GOOD NUTTY ROASTED PEPPER AND CHICKPEA SOUP / Pähkinäinen paahdettu paprika-kikhernekeitto
4:lle

5 paprikaa
1 rkl oliiviöljyä
1 iso sipuli
2 valkosipulinkynttä
1 porkkana
4 dl kiehuvaa vettä
2 dl tomaattimurskaa
6 dl kypsiä kikherneitä
4 rkl tahinia
3 rkl maapähkinävoita
2 rkl hunajaa
1 tl kardemummaa
2 tl paprikajauhetta
2 tl currya
1 tl seesamiöljyä
2 dl kookosmaitoa
suolaa
mustapippuria

1. Pese ja halkaise paprikat. Poista siemenet ja laita paprikanpuolikkaat uunipellille. Paahda paprikoita uunissa grillivastuksen alla kunnes niiden pinta on kunnolla mustunut ja paprikat ovat pehmenneet.
2. Poista jäähtyneistä paprikoista tummuneet kuoret.
3. Kuumenna kattilassa oliiviöljyä. Pilko sipuli ja valkosipulinkynnet pieniksi ja kuullota öljyssä. Pilko porkkana pieniksi paloiksi ja lisää pannulle.
4. Kaada joukkoon kiehuva vesi ja tomaattimurska. Anna kiehua, kunnes porkkanat ovat kypsyneet.
5. Lisää kikherneet, tahini, maapähkinävoi, hunaja, mausteet, seesamiöljy ja kookosmaito. Soseuta keitto sauvasekoittimella. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Jos keitto tuntuu liian paksulta, lisää hieman vettä tai kookosmaitoa.

Keittiössä soi: Lulu & The Lampshades, Lord Huron ja joku tosi hyvä ranskankielinen naislaulaja, jota kämppikseni kuuntelee ja jonka nimen kyllä kysyin, mutta josta en saanut selvää, koska en puhu ranskaa.Cœur de pirate

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ei ihan taikapapuja, mutta tehokkaita kuitenkin


Ostin tänään levysoittimen. Se on sitten kaunis: vanha ja puupäällysteinen. Sillä voisi kuvitella olevan roolin jos ei nyt jossain James Bond  -elokuvassa, niin ainakin American Hustlessa.

Ostaminen sujui kerrassaan hyvin. Liikkeessä oli myyjä, joka palveli minua kerrankin ansaitsemallani tavalla: osoitti sormella, missä on virtanappula ja missä play-nappula. Nämä piuhat menevät kaiuttimiin ja tuo piuha seinään. Tuohon menee levy. Tuosta nappulasta saat vaihdettua radion puolelle, kas näin. (Donna Summerin I Remember Yesterday alkoi soida.) Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Kyllä! Myyty!

Vaihdoimme rahasumman - hyvin kohtuullisen soittimesta, joka ymmärsi soittaa Donna Summeria heti ensimmäisellä tapaamisella - ja hyvän viikonlopun toivotukset. Otin soittimen syliin ja kantoavuksi käsketty ystävä kaiuttimet kainaloon. Saavuimme pysäkille sekunnilleen samaan aikaan ratikan kanssa. Vaunussa oli hyvin tilaa meille ja matkatavaroille. Pitelin levysoitinta sylissä varovasti kuin vauvaa ja katselin ikkunasta tyytyväisenä ulos. Aurinko paistoi. Viikonloppu oli alkamassa.

Kotona asetin levysoittimen ikkunalaudalle, johon se mahtui täydellisesti. Ähelsin hetken kaiuttimien kanssa, mutta olin tyytyväinen, kun sain ne nopeasti paikoilleen. Hain hieman jännittyneenä hyllystä vinyylin testattavaksi. Otin mukamas ensimmäisen, joka käteen osui, vaikka vähän tietysti valikoin. Tilanne oli kuitenkin sen verran erityinen, ettei siihen olisi sopinut 50 senttiä maksanut kokoelmalevy, jonka paras kappale on Lambada. Avasin soittimen kannen.

Kuului kova ääni - sellainen, jota ei halua kuulla 40 vuotta vanhasta, juuri huolletusta elektronisesta laitteesta. Kuului toinen kova ääni - sellainen, joka kuuluu jotain arvokasta rikkoneesta ihmisestä. Katsoin typertyneenä osaa, jonka olisi pitänyt olla kiinni soittimessa, mutta joka jostain syystä nyt olikin kädessäni. Käytin voimasanoja. Heitin irronneen osan kimpaantuneena kädestäni. Totta kai heitin. Osa meni rikki vähän lisää. Totta kai se meni rikki vähän lisää.

Maattuani hetken matolla kiroten maailmaa ja teknologiaa ja sitä, ettei undo-komento toimi tosielämässä, ja vielä samoilla vihoilla vähän ebola-virusta ja Renée Zellwegerin teetättämää kauneusleikkaustakin, menin keittiöön aikeenani syödä suruuni. Söin kikhernepaistosta ja vihreitä seesami-hunajapapuja (ja kyllä myös vähän suklaata). Saatoin käyttää niistäkin voimasanoja - osittain siksi, että olin edelleen vihainen, mutta myös koska ne maistuivat niin hyvältä. Hetken päästä pystyin palaamaan onnettomuuspaikalle. Laitoin Lambadan soimaan Spotifystä ja kun olin syönyt kikherneeni ja papuni loppuun, olin jo melkein kokonaan leppynyt.

Aurinko paistoi kuitenkin edelleen. Viikonloppu oli alkamassa.

Ps. Myös viime vuonna näihin aikoihin makasin ulisten matolla. Silloinkin kikherneet pelastivat tilanteen.

Mausteinen kikherne-jogurttipaistos
alkuperäinen ohje Kotivinkistä 20/2014

6 dl kypsiä kikherneitä
3 valkosipulinkynttä
2 rkl tahinia
(1-2 tl suolaa, jos käytät suolatonta tahinia)
1-2 tl kanelia
1 tl rouhittua kardemummaa
1 tl jauhettua paprikaa
0,5-1 tl jauhettua mustapippuria
1-2 tl hunajaa
50 g sulaa voita
2-3 dl turkkilaista jogurttia (myös muu maustamaton jogurtti käy)

Lisukkeeksi:
2 dl turkkilaista jogurttia
2 dl raejuustoa

1. Laita kaikki aineet tehosekoittimeen ja anna sekoittimen käydä, kunnes massa on tasaista.
2. Jos käytät sauvasekoitinta, soseuta ensin kikherneet, valkosipulinkynnet, voi ja jogurtti. Lisää mausteet.
3. Voitele uunivuoka ja laita massa vuokaan. Halutessasi voit ripotella paistoksen pinnalle seesaminsiemeniä ja valuttaa hieman oliiviöljyä. Paista kikhernepaistosta 200 asteessa noin vartin verran.
4. Yhdistä turkkilainen jogurtti ja raejuusto. Tarjoile paistos lämpimänä jogurttilisukkeen ja seesami-hunajapapujen kanssa.

Tahmeat seesami-hunajapavut

200 g pakastettuja vihreitä papuja
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl seesamiöljyä
1-2 rkl seesaminsiemeniä
1 rkl hunajaa
1 tl soijakastiketta

1. Laita jäiset pavut siivilään ja huuhtele kuumalla vedellä. Anna papujen valua hetken aikaa.
2. Kuumenna pannulla oliiviöljyä ja seesamiöljyä. Laita pavut pannulle ja paista, kunnes niiden pinta alkaa ruskistua. Lisää hetken päästä seesaminsiemenet.
3. Sekoita hunaja ja soijakastike keskenään. Kaada seos pannulle. Kääntele papuja hetken aikaa. Varo, etteivät seesaminsiemenet ehdi palaa.

Keittiössä soi: Night Beds, Kaoma, Sam Butera & The Witnesses

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kuvan jälkiruoka ei liity tapauksiin

Heti alkuun kerrottakoon, että tämän merkinnän kuvat ovat hämäystä. Laitoin ne tähän yksinkertaisesti siitä syystä, että kaksi kuvaa ja palstallinen Verdanaa näyttää mukavammalta kuin pelkkä palstallinen Verdanaa. Olen visuaalisen alan opiskelija - tiedän, mitä teen.

Irrallisten kuvien väliin aion kirjoittaa irrallisia poimintoja viime aikojen tapahtumista. Tekstikappaleita ei sido yhteen muu kuin se, että painan kutakuinkin samalla tavalla enteriä kaikkien niiden välissä.

Aloitetaan. [Enter]

Kävimme ystäväni kanssa Tallinnassa. Kahdeksan tunnin aikana ehdimme käydä kuudessa eri ruokakaupassa, kahdella torilla, yhdessä kahvilassa ja yhdessä ravintolassa.  Ravintolassa söin pelmeneitä - 25 pelmeniä, jos tarkkoja ollaan. Ostin kahdet lapaset ja hävitin yhdet. Ennen laivaan astumista ostin kolme ruusua ja viinipullon. Kotimatkalla söimme vohveleita, paketillisen hassuja juustotikkuja, tuoreita viikunoita ja halvaa. Halvasta nauttimisen kannalta kapteeni heilutti laivaa aivan liikaa.

Olin luennol Luin sekunti sitten uutisen, jonka mukaan Ismo Leikola on valittu maailman hauskimmaksi henkilöksi. Olen pahoillani, mutta tässä on käynyt virhe. Tämän maailman hauskin henkilö on Shrekin Aasi.

Olen alkanut seurata underground-sarjaa nimeltä Twin Peaks. Mahdattekohan tietää. Yritin kylläkin aloittaa sarjan jo kolme vuotta sitten. Latasin ensimmäisen jakson jostain luotettavasta nettilähteestä, mutta en ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Nyt toisella katselukerralla olen tajunnut sen verran, että aikoinaan katsomani ensimmäinen jakso olikin sarjan neljäs jakso. Se selventää asioita tiettyyn pisteeseen asti.

Tein animaation, jossa renessanssimaalauksen naiselle piirtyy nahkatakki ja nenärengas. Isäni mainitsi, ettei ole liian myöhäistä opiskella itselleen ammattia.

Löysin tekstitiedoston, josta piti tulla (ensimmäinen bestseller-)kirja(ni). Se on peräisin viime vuosikymmeneltä. Kirja kertoo kauppa-autosta, mutta pureutuu todellisuudessa syvempiin - kipeisiinkin - teemoihin, kuten siihen, miten raskasta on, jos kesälomalla ei ole mitään tekemistä.

Lisäsin lentokenttäsoittolistaani uuden kappaleen. Se on Crystal Fightersin At Home.
Lentokenttäsoittolistan kappaleet ovat sellaisia, jotka voisivat soida taustalla kohtauksessa, jossa kävellään dramaattisesti lentokentän porteista kohti jotain uutta. Viime hetkellä joku saattaa juosta perään ja huutaa nimeltä, tai sitten päähenkilö joutuu toteamaan, että vaikka viimeiseen asti elätteli salaa toiveita, kukaan ei aio juosta ja huutaa.

Kuuntelin soittolistaani viimeksi kävellessäni Hyvinkäälle menevään R-junaan. Minulla oli kuulokkeet korvissani enkä siksi voi mennä vannomaan, mutta olen melko varma, että kukaan ei huutanut perääni.


En tosin malta kuitenkaan olla ihan hiljaa yllä oleviin kuviin liittyen: olen hurahtanut johonkin, jota veljeni kutsuisi "mössöksi", Uuni Turhapuro -fani "sörsselssöniksi" ja minä itse pikaherkuksi. Sekaisin esimerkiksi rahkaa, maapähkinävoita ja hunajaa, ja avot! Tässä satsissa pohjalla oli avokado-hunaja-kaakao-kahvivaahtoa ja päällä raparperihilloa. Ihan edustuskelpoinen jälkiruoka parissa minuutissa.

Keittiössä soi: The Shins, The Jezabels 

tiistai 14. lokakuuta 2014

Keksejä ja aamua edeltävästä yksinäisyydestä


Öisin sitä on yleensä aika yksin.

Jos yöllä on seuraa, sitä on tietysti vähän vähemmän yksin. Jos sattuu esimerkiksi nukkumaan jonkun vieressä, ei teknisesti ottaen ole yksin ollenkaan. Teknisesti ottaen on oikeastaan hyvin vaikeaa olla koskaan yksin planeetalla, jolla elää yli 7 miljardia muutakin ihmistä.

Mutta teknisistä sivuseikoista huolimatta väitän, että öisin ihminen on melko yksin, ainakin enemmän yksin kuin päivällä. Kun hyvät yöt on toivotettu, alkaa aika, jolloin on tarkoitus olla itsekseen. Nukkua, ehkä, mutta vähintään olla häiritsemättä niitä, jotka nukkuvat. Ollessani nuorena seurakunnan leireillä ohjaajat ohjeistivat, että jos uni ei yöllä tule, pitää maata sängyssä ja mietiskellä. Sängystä sai nousta vasta kello 7.00. Minusta mietiskely tuntui todella turhalta puuhalta, jos vaihtoehtoisesti olisi voinut juosta ja juoksun päätteeksi liukua villasukkasillaan pitkin leirikeskuksen käytävää, mikä oli sekin tietysti kielletty, mutta jota harrastettiin ahkerasti siitä huolimatta. Tai siitä johtuen.

Miksi mietiskellä, jos voi liukua. Kysymys, jota kysyn itseltäni nykyään aivan liian harvoin.

Hyvinkään seurakunnan leirikeskuksen kerrossängyn kovalla patjalla kello 6.30 maatessani muistan kokeneeni olevani todella yksin. Ei se ollut ahdistavaa yksinäisyyttä, mutta tietoisuus siitä, että tässä olen nyt vain minä, oli vahva. Pussipää-niminen pehmolelunikin tippui yleensä aina jossain vaiheessa yötä sängyn alle. En uskaltanut hakea sitä, koska sängystä nousemista piti välttää. Vaikka olisin periaatteessa mielelläni liukunut käytävillä ja uhmannut ohjaajia, olin kuitenkin kiltti tyttö, jolle vielä liukumistakin tärkeämpää oli hyvästä käytöksestä jaetut tarrat. Minä ja pehmoleluni pysyimme siis erillämme. Pussipää oli aivan yhtä yksin sängyn alla kuin mitä minä olin yläsängyssä, mutta sehän yksinäisyyden tunteessa onkin: vain omansa tuntee.

Myös hetki sitten, Helsingissä sijaitsevan talon 6. kerroksen parvekkeella kello 3.20 seisoessani, koin olevani yksin. Asuintaloni heijastuu kokonaisuudessaan vastapäisen rakennuksen ikkunoista. Näin, että omaani lukuun ottamatta talon kaikki ikkunat olivat pimeinä. Kauempana kadulla vilkkuivat keltaiset liikennevalot. Suhteessa siihen, että parvekkeeni sijaitsee vajaan kilometrin päässä maan suurimman kaupungin ydinkeskustasta, oli hyvin hiljaista. Suhteessa siihen, että samassa kaupungissa kanssani asuu yli 600 000 muutakin ihmistä, olin hyvin yksin.

Kylmillä parvekelaatoilla paljain jaloin seistessäni ajattelin ystäviäni. Sen tyyppisiä asioita sitä alkaa yleensä yksin pimeässä korkeilla paikoilla ollessaan miettiä: ystäviä, elämää, tulevaisuutta, unelmia, liukumisen hienoutta. Ajattelin erityisesti yhtä ystävää. Näen häntä harvoin. Teknisesti ottaen, hypoteettisesti ajatellen, teoriassa, käytännössä, periaatteessa näen häntä aivan liian harvoin. Parin päivän päästä kuitenkin taas näen. Päätin leipoa hänelle keksejä. Päätöksen jälkeen tuntui heti vähemmän yksinäiseltä.

Katsoin alas ja näin lehdenjakajan.

Olin enää hyvin vähän yksin.


Seesami-suklaakeksit
alkuperäinen resepti Better Homes and Gardens -lehdestä
12 kpl

125 g tummaa suklaata
2 rkl voita
3 rkl tahinia (jos käytät suolatonta tahinia, lisää myös ripaus suolaa)
1,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl kaakaojauhetta
0,5 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa
1 tl jauhettua vaniljaa
1,2 dl fariinisokeria

1,5 dl seesaminsiemeniä (käytin kuorittuja)

1. Pilko suklaa pieneksi. Sulata suklaa ja voi kattilassa. Sekoita joukkoon tahini.
2. Yhdistä vehnäjauhot, kaakaojauhe ja leivinjauhe keskenään.
3. Vatkaa kananmunia hetki. Lisää joukkoon vanilja ja fariinisokeri. Jatka vatkaamista, kunnes ainekset ovat kunnolla sekoittuneet.
4. Lisää kananmuna-sokerivaahtoon ensin suklaa-voiseos, sitten jauhoseos. Vatkaa tasaiseksi. Laita peitetty taikinakulho kylmään vähintään tunniksi.
5. Ota taikinasta pingispallon kokoisia nokareita ja pyöritä palloiksi. Pyöräytä pallot seesaminsiemenissä ja laita leivinpaperilla vuoratulle pellille. Jätä keksien väliin hieman leviämisvaraa. Paina taikinapallot sormilla tai haarukalla litteiksi.
6. Paista keksejä 175 asteessa 10-12 minuuttia. Anna jäähtyä.

Keittiössä soi: Jónsi, Jónsi, Jónsi, aina vaan Jónsi!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Virta ja resepti, eikä siltaa välissä


En ole koskaan osannut kirjoittaa tajunnanvirtaa. Jos olen kovin ahdistunut tai inspiroitunut tai muuten vain minusta tuntuu, että päässä vellovia ajatuksia olisi hyvä päästä purkamaan, saatan yrittää. Puhdistavasti soljuva tekstivirta tyrehtyy kuitenkin aina melko pian, sillä takerrun epäolennaisuuksiin. Kuten siihen, kirjoitetaanko tajunnanvirta varmasti yhteen. Älä välitä siitä, sanoo tweedtakkinen psykologi päässäni, mutta minä en kuuntele, koska olen mennyt jo katsomaan nettisanakirjaa. Saatuani varmuuden tajunnanvirtaan liittyen minun pitää vielä tarkistaa tweedtakin oikeinkirjoitus, ja sitten alkaakin tehdä mieli kahvia. Kahvitauolta palattuani luen mitä olen kirjoittanut, häpeän sitä, poistan sen ja lopetan.

Tänään kuitenkin päätin taas yrittää. Istuin kirjastossa ja katsoin kelloa huomatakseni, että olin istunut siellä jo kolme tuntia. Katsoin tietokoneeni ruutua ja huomasin, että olin saanut luotua sille tekstiä kuuden lauseen verran. Lauseet olivat melko pitkiä ja sisälsivät vaikeita sanoja kuten contradictory ja multidiciplinary. Kyseiset seikat eivät silti poistaneet sitä tosiasiaa, että minulta oli mennyt kuuden lauseen kirjoittamiseen kolme tuntia. Leikin hetken ajatusleikkiä nimeltä "kauanko minulta menee graduni kirjoittamiseen", mutta sitä leikkiä ei tehnyt mieli jatkaa kovin kauan.

Koska tekstin, jota minun olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoittaminen oli niin vaikeaa ja tahmeaa, päätin kokeilla, syntyisikö jotain toisenlaista tekstiä helpommin. No kyllä syntyi. Aloin kirjoittaa siitä, miltä ympärilläni näytti ja mitä ihmiset kirjastossa tekivät. Nainen puhui puhelimeen - ärsyttävää. Mies makasi säkkituolilla ja joi kotikaljaa  - erikoista. Toinen mies selasi raivokkaasti nuottihyllyä kohdalta "Saksofoni 786.44", luovutti ja otti hyllystä teoksen "One Direction: 18 Smash Hits" - minä näin kyllä! Työntekijät näyttivät väsyneiltä. Yksi työntekijä näytti nuorelta Bruce Springsteeniltä.

Tekstiä syntyi siihen malliin, että olin hieman närkästynyt, kun kirjastossa alettiin näyttää elokuvaa - en tiennyt, että siellä tapahtuu sellaistakin. Päätin lähteä kirjoittamaan vellovia kirjoituksiani muualle. Kävelin kirjastosta ulos. Kuuntelin musiikkia. Kuuntelen nykyään melkein aina musiikkia, kun siirryn paikasta toiseen. Olen alkanut pitää kaikenlaisista siirtymisistä, kuten bussimatkoista ja junamatkoista ja metroon vievissä rullaportaissa seisomisesta. Musiikki eristää minut ulkomaailmasta ja muista paikasta toiseen siirtyvistä ihmisistä, mutta samalla se sitoo minut ja ympäristöni yhteen. Nautin suunnattomasti, jos huomaan liikennevalojen vilkkuvan tai hissin ovien avautuvan samaan tahtiin kuuntelemani musiikin kanssa. Jos mikään muu ei liiku musiikin tahtiin, minä yritän kävellä oikeassa rytmissä. Ja jos oikeassa rytmissä kävely on hankalaa, kuten se saattaa bussissa istuessa olla, vilkuilen puolelta toiselle ja liikuttelen silmiäni musiikin tahtiin. Sitä voi melkein kuvitella olevansa musiikkivideolla.

Tämänkertaisella musiikkivideolla kävelin kirjastosta ulos pehmeän folk-musiikin säestämänä. Tulin suojatielle ja jäin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Kuuntelemani kappaleen tempo kiihtyi hieman. Kadunkulmassa istui resuinen nainen, joka pyysi rahaa. Naisella oli kädessään pahvipurkki. Tajusin, että nainen heilutti pahvipurkkiaan tismalleen samaan tahtiin, kuin José González - tai joku hänen bändistään - soitti lyömäsoitinta. Tempo kiihtyi edelleen. Minä katsoin naista, ja nainen katsoi minua, ja kolikot kilisivät edelleen aivan samassa rytmissä kuin jossain hyvinvarustellussa tukholmalaisessa äänitysstudiossa soitetut rummut. Hetki oli pitkä. Kuulin jousisoittimen. Minua alkoi itkettää ja aloin kaivaa hädissäni nenäliinaa taskustani. Voin aivan hyvin heilutella silmämuniani musiikin tahtiin julkisella paikalla, mutta itkeminen on eri asia. Nenäliinaa etsiessäni käteni osui kolikkoon, ja annoin sen naiselle juuri ennen kuin liikennevalot vaihtuivat. Kävelin kadun yli - tuskin rytmissä.

Do whatever to stay alive, lauloi José González ja minä tajusin, että naiselle antamani kolikko oli ollut Englannin punta.

Tajunnanvirrassa on se huono puoli, että koskaan ei tiedä, minne se vie. Tavallisia virtoja tarkastellessa voi katsoa kartasta, että esimerkiksi Niili alkaa Victorianjärvestä ja päättyy Välimereen. Tajunnanvirran kanssa on toisin. Se voi lähteä liikkeelle tylsästä esseestä ja päättyä kerjäläiseen kadulla. Se voi lähteä liikkeelle pelkkinä hassuina sanoina ja yhtäkkiä muodostua sanomaksi. Sellaiseen ei osaa suhtautua, jos alkuperäinen tarkoitus on ollut kirjoittaa päivän lounaasta, lohi-avokado-vuohenjuustotäytteisestä perunaletusta.

Kerjäläisestä perunalettuun on pitkä matka. Vaikka kerjäläisen kohdatakseen ei tarvitsisikaan ottaa montaa askelta, palaamiseen tarvitaan pitkä tarina. Erittäin hyvä aasinsilta ainakin. Koska olen keskellä tajunnanvirtaa eikä minua siksi voi pitää vastuullisena mistään, mitä kirjoitan, totean, että olen melko hyvä kehittämään aasinsiltoja. Nyt ei kuitenkaan tee mieli. Virta toi tähän, joten olen tässä hetken.

Jos kuitenkin yrittäisin rakentaa jonkinlaista hataraa siltaa kerjäläisnaisen ja lounaani välille, se voisi olla kiitollisuus. Kädet pystyyn -kiitollisuus. Kaikesta.

Vaikka mitä mä nyt tämmösiä. Tyhmää ja tekopyhää, ajattelisin.

Ei se mitään, sanoisi tweedtakkinen psykologi.


Lohella, avokadolla ja vuohenjuustolla päällystetty perunalettu

Perunalettu:
2 isoa jauhoista perunaa
2 tl voita
suolaa, pippuria

Päälle:
100 g kylmäsavulohta
1 avokado
75 g pehmeää vuohenjuustoa
(sitruunamehua)
punasipulirenkaita
mustapippuria

1. Raasta kuoritut perunat pituussuunnassa karkeaksi raasteeksi. Laita raaste siivilään ja painele sitä lusikalla, jotta saat nesteet valumaan pois. Mausta raaste suolalla ja pippurilla.
2. Kuumenna pinnoitetulla paistinpannulla voita. Levitä perunaraaste pannulle ja painele se paistinlastalla tiiviiksi letuksi. Paista lettua parikymmentä minuuttia kääntäen puolessa välissä. Nosta kypsä lettu ritilälle jäähtymään.
3. Sekoita halutessasi vuohenjuuston sekaan sitruunamehu. Levitä vuohenjuusto jäähtyneelle letulle ja nostele päälle viipaloitu avokado, savulohi ja punasipulirenkaat. Ripottele päälle mustapippuria. Leikkaa siivuiksi ja tarjoile heti.

Keittiössä soi: Paula Vesala

tiistai 30. syyskuuta 2014

Oikeassa väärässä paikassa



Viime kesänä tapahtui paljon merkittäviä asioita - kuten pallon potkiminen Etelä-Amerikassa ja hymyilevän triathlonistin nouseminen Suomen pääministeriksi - minkä seurauksena oli paljon merkittäviä uutisia. Yksi uutinen on kuitenkin jäänyt mieleeni ylitse muiden. Siinä uutisessa kerrottiin ankeriaista, joita lennätettiin Iso-Britanniasta Suomeen, koska maamme ankeriaskanta on kovasti pienentynyt. Ankeriaita tuotiin kuulemma yli 200 000.

Olin tästä uutisesta aivan vauhkona. En tosin ollut juurikaan kiinnostunut siitä, onko Suomessa huonosti pärjääviä eläimiä järkeä tuoda tänne väkisin. Suurinta hepulia aiheutti ajatus lentävistä ankeriasta - kuuluuko ankeriaan liikkua kymmenen kilometrin korkeudessa? Ankerias. Ilmassa. Pilvien yläpuolella. Miettikää nyt sitä.

Pari viikkoa sitten osallistuin juoksutapahtumaan. Terhi Paula Katariina Ruokabloggaaja juoksutapahtumassa - toinen esimerkki asiasta, joka on ajautunut melko kauas luontaisesta ympäristöstään. Minulle luontaisia ympäristöjä ovat muun muassa seuraavat paikat: kukkakaupat, nurkat (juhlissa), keittiöt, Stokkan Herkku (pällistelemässä, harvemmin ostamassa), elokuvateatterien päivänäytökset, alennusrekkien lähialueet, yliopiston atk-tuki, apteekkien palovammahyllyt, karkkihyllyt.

Kukkakaupoista tosin sen verran, että viimeksi asioin sellaisessa osoittamalla kahdesti sormella ja sanomalla "tollanen". Maksoin kahdesta tollasesta 20 euroa, mihin en ollut ollenkaan varautunut.

Palovammoista sen verran, että viimeiset kolme ovat tulleet sosekeitoista. Suhtaudun niihin kuin kunniakkaisiin sotavammoihin.

Elokuvateatterien päivänäytöksistä ei sen enempää, paitsi että nyt kun joku meni elokuvat mainitsemaan, niin menkää HYVÄNEN AIKA kaikki katsomaan Whiplash kun se elokuviin tammikuussa tulee. Menkää erityisesti, jos olette koskaan soittaneet orkesterissa. Minä olen, ja siellä vasta olinkin kaikkea muuta kuin ominaisessa ympäristössäni. Olisin menestynyt kamariorkesteria paremmin oikeastaan missä tahansa muualla, mm. ulkoavaruudessa - ilman happinaamaria.

Urheilutapahtumat, orkesterit ja ulkoavaruus eivät ole minulle luontaisia ympäristöjä, eikä ankeriaan kuulu olla taivaalla. En ole ihan varma, onko ihmisenkään tarkoitus liidellä vuorten päällä, mutta ankeriaiden nyt ei ainakaan. Minä ja ankeriaat olemme hyvin selkeitä esimerkkejä asioista, joilla on omat, luontevat paikkansa.

Mutta välillä sitä törmää asioihin, jotka kaikista ennakko-oletuksista huolimatta toimivat ja menestyvät myös oman tonttinsa ulkopuolella. Tänään haluaisin mainita niistä kaksi: mustapavut ja oluen. Mustapavut sopivat esimerkiksi mustapapukeittoon ja olut esimerkiksi oluttuoppiin. Hämmästyttävää kyllä, ne sopivat molemmat mahtavasti myös brownietaikinaan. Moni on sitä mieltä, että kunnon browniessa pitää olla suklaata ja sokeria, mutta tämän reseptin perusteella olen sitä mieltä, että siinä ehdottomasti kuuluu olla myös mustapapuja ja tummaa olutta.

Mustapapu-olutbrowniet olivat aivan häkellyttävän hyviä. Ohjeeseen ei tule rasvaa ollenkaan, mutta makuun saati koostumukseen se ei vaikuta mitenkään. Olut kannattaa valita huolella - joskin nyt taas pääsemme aihealueeseen, josta minä en tiedä mitään. Kaveri kysyi, valitsinko käyttämäni oluen etiketin perusteella. Katsoin häntä vähän hämmästyneenä silmiin ja vastasin, että totta kai valitsin. Young's Double Chocolate Stout sattui kuitenkin olemaan paitsi kauniissa pullossa, myös muutenkin onnistunut valinta. Se teki brownieista vielä entistä tuhdimpia ja suklaisempia.

Vaikka mistä minä tiedän, johtuiko se loppujen lopuksi oluesta. Vai mustapavuista. Vai lentävistä ankeriaista.


Olut-mustapapubrowniet
12 kpl
alkuperäinen resepti täältä

1 tlk (258 g) keitettyjä mustapapuja
2 dl vettä
3,5 dl vehnäjauhoja tai hiivaleipäjauhoja
3 dl ruokokidesokeria
3 dl kaakaojauhetta
4 tl pikakahvijauhetta tai jauhettua kahvia
hieman suolaa
2 tl leivinjauhetta
1 tl jauhettua vaniljaa
3 dl stout-olutta (esim. Young's Double Chocolate Stout)
100 g tummaa suklaata

(koristeluun pistaasipähkinöitä ja kaakaonibsejä)

1. Huuhtele pavut hyvin. Soseuta pavut puhtaan veden kanssa.
2. Sekoita keskenään kuivat aineet suklaata lukuun ottamatta.
3. Lisää papusose ja olut kuivien aineiden joukkoon. Pilko suklaa pieneksi ja lisää taikinaan. Sekoita taikina tasaiseksi, mutta älä sekoita liikaa!
4. Kaada taikina voideltuun vuokaan (n. 20 cm x 30 cm). Paista brownieita 175 asteessa noin 30-35 minuuttia. Browniet saavat jäädä keskeltä kosteiksi.
5. Anna brownieiden jäähtyä kokonaan ennen tarjoilua.

Keittiössä soi: Django Django

maanantai 22. syyskuuta 2014

Sen yhden positiivisen asian kautta


Syksylläni on teema. Se on... en tiedä, kehtaanko sanoa. No, kehtaan. Syksyni teema on "ilon kautta." Tapasin Bjurströmin Marcon ja yhdessä vähän ideoitiin, ja siitä tämä omaperäinen otsikko sitten syntyi.

No ei. Kyllä tämä slogan on ihan oma hengentuotteeni. Kannan latteudesta täyden vastuun. Se on rajun brändiuudistuksen tulos. Kesän lähestyessä loppuaan tulin siihen tulokseen, että tänä syksynä jonkin on muututtava. Ei 23-vuotias ihminen voi joka päivä toivoa pääsevänsä eläkkeelle. Tai näemmä voi, mutta tässä iässä olisi suotavampaa haaveilla vielä jostain muusta.

Päätin siis tietoisesti lähteä uuteen syksyyn ja lukukauteen toisella asenteella. Mietin, mikä eroaisi eniten viime syksystäni, jonka teeman voin näin jälkikäteen todeta olleen "sydäninfarktin ja alemmuuskompleksin kautta." En minä edellisvuoden ylevää teemaa mitenkään tietoisesti valinnut, mutta sellaiseksi se vain jotenkin muodostui. Koko ajan ahdisti. Koko ajan masensi. Koko ajan tunsin itseni hitaaksi ja huonoksi. Joka päivä oli tukka huonosti ja asu väärä. Iloitseminen oli sitä, mitä teletapit tekevät laaksossaan: jotain kaukaista ja keinotekoista.

Tukka on edelleen ainakin joka toinen päivä huonosti, ja viimeksi tänään vaihdoin aamulla vaatteet neljästi vain lähteäkseni edelleen tyytymättömänä ovesta ulos. Mutta muuten tuntuu vuoden takaiseen verrattuna hyvinkin erilaiselta. Ei ahdista tai masenna. Ei ainakaan sillä tavalla, etteikö tilanne kissavideoilla ja korvapuustilla korjaantuisi.

Ilo on kaikessa yksinkertaisuudessaan vähän vaikea juttu. Se on hymiönä pikavalikossa ja uutta kieltä opeteltaessa ensimmäisiä opittuja adjektiiveja. Silti olen kirjoittanut jo viisi kappaletta päätöksestäni tavoitella sitä. Selostukseni liittyy osittain ilmiöön, jota jo kesällä pohdin. Avoimesti iloitseva ja innostuva pettyy useammin kuin henkilö, joka ei alunperinkään uskaltanut odottaa mitään. Tai jos odottikin, ei ainakaan mennyt sanomaan sitä ääneen, eikä siksi joudu nolona selittelemään intoaan, jos se osoittautuukin aiheettomaksi. Ilossa on riskinsä.

Mutta juuri siksi nyt opettelen iloitsemista ja riskien sivuuttamista. Harjoittelen olemaan ilman jatkuvaa kritiikkiä, analysointia ja epäonnistumisen pelkoa. Yritän nostaa kädet pystyyn sen sijaan, että etenisin rystyset valkoisina kaiteesta kiinni pitäen. Koitan nauttia valitsemastani animaatiokurssista enkä vain murehdi sitä, tukeeko se lopulta pääaineopintojani. Opettelen myöntämään, että Melukylän tarinoita nyt vaan on mukavampi lukea kuin kiiltävän kovaa, mustavalkoista muotilehteä. Vähättelyjen sijaan sanon "kiitos", kun joku kehuu tekemiäni vohveleita.

Kiitos, olen samaa mieltä.
Otetaanko toiset?

Onko siinä samassa kuvassa vohveleita, leikkokukkia, retrolautanen, inkivääriolutta skumppalasissa ja pupulamppu, joka vaihtaa väriä? No KYLLÄ!

Sitruunaiset hunaja-unikonsiemenvohvelit
4:lle

3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 rkl ruokokidesokeria
veitsenkärjellinen jauhettua vaniljaa tai maun mukaan vaniljauutetta
hieman suolaa
75 g voita
2 rkl hunajaa
1 sitruunan mehu
1 sitruunan raastettu kuori
2 kananmunaa
1,5 dl turkkilaista jogurttia
1,5 dl vettä
0,5 dl unikonsiemeniä

1. Sekoita vehnäjauhojen joukkoon leivinjauhe, ruokokidesokeri, vanilja ja suola.
2. Sulata voi ja lisää hunajan, sitruunan kuoriraasteen ja sitruunamehun kanssa kuivien aineiden joukkoon.
3. Sekoita kananmuna, jogurtti ja vesi keskenään ja yhdistä muiden aineiden kanssa. Lisää unikonsiemenet. Sekoita tasaiseksi, mutta älä liikaa.
4. Kuumenna vohvelirauta ja laita paistolevyille hieman voita. Paista vohveleita, kunnes ne ovat kauniin ruskeita.

Keittiössä soi: Young Galaxy, The Parting Gifts, kummallinen virolainen iskelmäkanava keittiön uudesta radiosta

torstai 4. syyskuuta 2014

Soppa suuttuneille


Istuin eilen yliopiston ruokalassa ja olin vihainen. Lusikoin kalakeittoa äkäisesti ja ajattelin pahaa eräästä ihmisestä. Voi kyllä, todellakin ajattelin. Enkä pelkästään ajatellut, vaan yksityiskohtaisesti ja antaumuksella listasin mielessäni kyseisen henkilön huonoja piirteitä. Olin juuri pääsemässä ilkeiden ajatusteni kanssa kunnolla vauhtiin - sellaiseen, jossa tympeän kiukun sijaan alkaa tuntea nautinnollista uhmaa - kun puraisin kiveen.

Ei minun tarvitse kuvailla teille, miltä kivi hampaiden välissä tuntuu. Voin kuitenkin kuvailla, mitä se tällä kertaa aiheutti: kovaäänisen parkaisun, refleksinomaisen nyrkiniskun pöytään, mikä tietysti sai kalakeittolautasen kaatumaan ja vieressä istuvan heiveröisen japanilaistytön säikähtämään, tai oikeastaan säikähtämään entisestään, sillä hän vaikutti olevan melko järkyttynyt silakkapihveistään jo ennen koko hammasepisodia.

Siinä sitten nyyhkytin ja yritin samalla olla kuin en nyyhkyttäisi, syljin hampaanpalasia tyhjälle lautaselle ja koitin ohjailla keittonoroja valumaan muualle kuin syliin. Tunsin itseni todella tyhmäksi. Niin tyhmäksi, että olen onnellinen, että tajusin vasta myöhemmin, että kalakeittoa oli kaatunut melko paljon myös käsilaukkuun ja siellä olevien kirjaston kirjojen päälle. Jos olisin huomannut tämän samaan syssyyn haljenneen hampaan kanssa, japanilaistyttö olisi päässyt todistamaan meille tyynille suomalaisille niin harvinaista huutoitkukohtausta.

Mutta siis. Tuntui tyhmältä. Olo oli kuin mopopojalla, joka makaa verta vuotavana asfaltilla huudettuaan viisi sekuntia aikaisemmin "kattokaa, ilman käsiä". Pitikin uhitella. Pitikin ajatella pahoja. Totta kai se kivi tai poranterän palanen tai mikä lie niin käsittämättömän kova pieni asia, joka oli jostain syystä päätynyt pakasteseitipalojen joukkoon, tuntui rangaistukselta aikaisemmista ajatuksistani. Kalakeitot sylissä, kyyneleet silmissä ei ollut enää pokkaa olla raivokas.

Vihalla aika harvoin ratkaistaan mitään. Kyllä suuttua saa ja riehuakin saa, ja jos tilanne niin vaatii, saa sitä japanilaisiakin säikytellä. Vihaamista kannattaisi silti välttää. Sitä yleensä satuttaa itseään enemmän kuin vihansa kohdetta. Vaikka olisin saanut ajatella ajatukseni loppuun, tehdä niistä listan ja teetättää siitä plakaatin ratikan kylkeen, olisin luultavasti joka tapauksessa jossain vaiheessa päätynyt tuntemaan itseni tyhmäksi. Todennäköisesti hyvin tyhmäksi.

Joistain tunteista pääsee eroon vain unohtamalla ne. Se ei tietenkään ole helppoa. Helppoa on unohtaa maksaa sähkölasku ja ostaa vessapaperia. Jylläävien tunteiden unohtaminen vaatii aktiivisia yrityksiä poistaa ne mielestä, mikä yleensä johtaa kaikkeen muuhun kuin unohtamiseen. Siksi niitä pitää vain kestää, kunnes eräänä päivänä tajuaa, että nyt sen tunteen taas muistaa, mutta äsken oli hetki, kun ei. Sitten sitä taas tekee jotain muuta, unohtaa vähän pidemmäksi aikaa ja lopulta huomaa, että vaikka sen tunteen olemassaolon vielä muistaisi, siitä ei saa enää samalla tavalla kiinni. Ja kun ei itse pidä kiinni, ei tunnekaan enää kauaa pysy paikallaan.

Mutta koska unohtamiseen voi mennä hetki, kannattaa sillä välin tehdä muita asioita. Helppoja, hyväntuulisia asioita. Kookoksella maustettu appelsiini-porkkana-sosekeitto on sellainen asia. Se sopii ihan kaikille, mutta erityisen hyvin kaikille vihaisille ja hammassärkyisille.


Lempeä appelsiini-porkkana-kookoskeitto
alkuperäinen resepti Kätevä kokki Jamie -kirjasta
3:lle

1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
1 rkl oliiviöljyä tai wokkiöljyä
1 appelsiinin kuoriraaste ja mehu
2 cm:n pala tuoretta inkivääriä
5 porkkanaa
6 dl vettä
2 dl maissia
1 tlk kookosmaitoa
1 tl kanelia
1-2 tl currya
1 tl hunajaa
ripaus mustapippuria
suolaa
1 rkl seesamöljyä

1. Kuumenna kattilassa öljyä. Pilko sipulit pieniksi ja raasta appelsiinista kuori, ja laita ne kattilaan.
2. Kuori ja pilko inkivääri pieneksi hakkelukseksi. Laita pilkottujen porkkanoiden kanssa kattilaan. Pyörittele seosta kattilassa noin 10 minuuttia.
3. Lisää kattilaan kiehuva vesi. Anna kiehua, kunnes porkkanat ovat pehmeitä.
4. Lisää kattilaan maissit ja kookosmaito. Soseuta.
5. Mausta keitto kanelilla, currylla, hunajalla, mustapippurilla ja suolalla. Lisää lopuksi seesamöljy. Tarjoile raejuuston kanssa.

Keittiössä soi: The Middle East

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Hyvää näkyy

Scottish National Museumissa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuvattavaa kuin omat kengät ja Lindexin legginssit.


Kävin matkalla ja nyt tekee mieli näyttää sieltä kuvia.

Ei siksi, että olettaisin, että minun lomakuulumiseni kiinnostaisivat muita. Vaan siksi, että Edinburgh oli minulle niin kovin hyvä. Tuntuisi epäkohteliaalta olla antamatta sille julkista kiitosta.

Edinburghissa näkyi paljon kauniita harmaita rakennuksia, kahvilakylttejä, kukkia, viskikauppoja, hyvinpukeutuvia miehiä ja hyvinpukeutuvia naisia. Näin hienon teatteriesityksen ja todella hienon sirkusesityksen. Kiipesin pimeälle kukkulalle ja näin sieltä ilotulituksen, ja se vasta hieno olikin. Aurinkoa näkyi hyvin vähän, mutta sitähän on saanut katsella koko kesän Suomessa.

Nyt istun uudessa kodissa, jossa näkyy paljon muuttolaatikoita ja kuplamuovia. Niistä ei tee mieli näyttää kuvia, mutta nekin ovat juuri nyt kaunis näky. Siitäkin on varmaan kiittäminen hyvää lomaa ja hyvää Edinburghia.

Matkalla  ja uudessa keittiössä soi: Fleet Foxes, Magic Man, King Creosote

tiistai 26. elokuuta 2014

Parasta juuri nyt


Reissussa olemisessa parasta oli se, ettei ollut omaa keittiötä. Sai syödä jokaisen aterian ja välipalan ulkona. Ihanaa!

Kotona olemisessa parasta on se, että on oma keittiö. Saa laittaa ja suunnitella jokaisen aterian ja välipalan itse. Ihanaa!

Vanhempien luona olemissa parasta on se, että täällä on iso keittiö, jossa voi laittaa ruokaa, jos sattuu huvittamaan. Viimeistään siivousvaiheessa yleensä huvittaa mennä katsomaan televisiota. Silti sotkut keittiössä jotenkin putsaantuvat. Ihmeellistä. Ja ihanaa!

Toki vanhempien luona kyläilyssä on myös muita hyviä puolia, kuten vanhemmat. Ja se, että kaapeissa on aina hyvin aineksia extempore-kokkailuja varten (tällä kertaa oli paljon melkein ylikypsiä avokadoja). Koemaistajia on aina paikalla. Nettikin on nopeampi.

Kyllä täällä on ruokabloggaaja-tyttären hyvä. Ainakin kunnes tyttären on parempi siirtyä taas omaan keittiöön.


Avokado-suklaamousse
Alkuperäinen resepti kirjasta, jota pläräsin Arlandan lentokentällä, mutta jonka nimen unohdin.
4:lle

100 g tummaa suklaata
2 rkl hunajaa
3 rkl kookosöljyä
4 kypsää avokadoa
2 rkl pikakahvijauhetta
ripaus suolaa

1. Sulata suklaa, hunaja ja kookosöljy kattilassa.
2. Pilko avokadojen hedelmäliha kulhoon.
3. Yhdistä avokadot ja suklaaseos. Vatkaa sähkövatkaimella tai käytä tehosekoitinta, kunnes seos on kuohkeaa.
4. Lisää pikakahvijauhe ja suola. Vatkaa vielä hetki.
5. Jaa mousse annosmaljoihin ja laita kylmään ainakin pariksi tunniksi.

Keittiössä soi: Le Futur Pompiste, Fanfario

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Ei oo pakko


Istun pienessä edinburghilaisessa leipomossa, jonne ryntäsin kymmenen minuuttia sitten raekuuroa pakoon. Syön päivän kolmatta kakunpalaa ja katselen ihmisiä, jotka juoksevat lätäköitä väistellen, takit pään yli vedettyinä ikkunan ohi. Siellä ne menevät kuka minnekin: joku on myöhässä töistä, jotakuta odotetaan kotona, joku on matkalla kuntosalille, joku treffeille.

Minä en odota ketään, eikä kukaan odota minua – ja se on kuulkaa ihanaa. Yhtä ihanaa on, ettei juuri nyt tarvitse saada mitään aikaiseksi. Ei ole pyykkiä, jota pyykätä; ruokaa, jota laittaa tai rästihommia, joihin tarttua. Jos ei pakkaa lenkkareita, ei tarvitse miettiä, pitäisikö mennä lenkille. Koska puhelin sattuu toimimaan huonosti, ei kotimaan kanssa edes kannata kommunikoida täällä ollaan -viestejä runollisemmin. Mitään ei pidä tehdä, mikä on harvinaista.

Välillä sitä on vaikea uskoa. Saan itseni silloin tällöin kiinni ajattelemasta, että pitäisiköhän sitä kahvilassa istumisen sijaan olla tutkimassa jotain kujaa tai ihastelemassa jotain linnaa. Mutta vaikka turisti-infon esite muuta väittää, Edinburghissa - niin ihana paikka kuin tämä onkin - tai yhdessäkään muussakaan maailman kaupungissa ei ole yhtään museota, puistoa, suihkulähdettä, aukioita tai taideteosta, joka olisi pakko nähdä. Kannattaa ehkä, mutta täydy ei. En ole koskaan kuullut kenenkään kuolleen poistuttuaan Pariisista näkemättä Mona Lisaa.

Tätä blogiakaan ei olisi mikään pakko kesken reissun päivittää, mutta juuri nyt tässä pikkuruisessa kahvilassa Victoria Sandwich -leivoksen rippeiden äärellä istuessani tuli sellainen tunne, että voisin. Haluaisin. Tässä siis Edinburghin tuliaisena teille hyvinkääläisessä keittiössä valmistetun paprika-porkkanapastan resepti. Ihmisen ei ole pakko käydä keskiaikaisessa linnassa, mutta mikä onni, että ihmisen on pakko syödä. Mikään pakkohan ei tietenkään ole syödä juuri tätä ruokaa, mutta jos ennen kuolemaansa pitäisi valita, valmistaako kerran kyseistä pastaa vai jonottaako katsomaan postikortin kokoista maalausta vaivaantuneesti hymyilevästä naisesta, valitsisin ensimmäisen.
 

Paahdettu paprika-porkkanapasta
5:lle

250 g spagettia
5 paprikaa
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
2 porkkanaa
1 rkl voita
1 rkl oliiviöljyä
suolaa
oreganoa
mustapippuria
1-2 tl raastettua sitruunankuorta
2 dl kermaa tai 1 prk maustamatonta tuorejuustoa
kourallinen cashew-pähkinöitä
100 g sinihomejuustoa

1. Pese ja halkaise paprikat. Laita ne leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paahda 250 asteessa grillivastuksen alla. Paprikat ovat valmiita, kun niiden pinta on tummunut lähes mustaksi.
2. Pilko sipulit ja raasta porkkanat. Kuumenna pannulla voita ja oliiviöljyä. Kuullota sipuleita hetken aikaa ja lisää sitten porkkanaraaste pannulle. Paista miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia. Mausta suolalla, mustapippurilla ja oreganolla.
3. Kuori paprikoista mustunut kuori. Tarpeeksi kypsistä paprikoista kuori lähtee helposti vetämällä.
4. Laita paprikat ja sipuli-porkkanaseos tehosekoittimeen. Raasta joukkoon sitruunankuorta ja lisää kerma tai tuorejuusto. Sekoita tasaiseksi. Tarkista maku ja mausta tarvittaessa.
5. Keitä spagetti runsaassa suolavedessä. Sekoita paprika-porkkanakastike ja pasta keskenään.
6. Tarjoile pasta cashew-pähkinöiden ja sinihomejuustomurun kanssa. Myös feta toimii! Koristele tuoreella rukolalla ja basilikalla. Vaikka ei tietenkään ole pakko.
 
Keittiössä soi: Jónsi