maanantai 27. lokakuuta 2014

Kuvan jälkiruoka ei liity tapauksiin

Heti alkuun kerrottakoon, että tämän merkinnän kuvat ovat hämäystä. Laitoin ne tähän yksinkertaisesti siitä syystä, että kaksi kuvaa ja palstallinen Verdanaa näyttää mukavammalta kuin pelkkä palstallinen Verdanaa. Olen visuaalisen alan opiskelija - tiedän, mitä teen.

Irrallisten kuvien väliin aion kirjoittaa irrallisia poimintoja viime aikojen tapahtumista. Tekstikappaleita ei sido yhteen muu kuin se, että painan kutakuinkin samalla tavalla enteriä kaikkien niiden välissä.

Aloitetaan. [Enter]

Kävimme ystäväni kanssa Tallinnassa. Kahdeksan tunnin aikana ehdimme käydä kuudessa eri ruokakaupassa, kahdella torilla, yhdessä kahvilassa ja yhdessä ravintolassa.  Ravintolassa söin pelmeneitä - 25 pelmeniä, jos tarkkoja ollaan. Ostin kahdet lapaset ja hävitin yhdet. Ennen laivaan astumista ostin kolme ruusua ja viinipullon. Kotimatkalla söimme vohveleita, paketillisen hassuja juustotikkuja, tuoreita viikunoita ja halvaa. Halvasta nauttimisen kannalta kapteeni heilutti laivaa aivan liikaa.

Olin luennol Luin sekunti sitten uutisen, jonka mukaan Ismo Leikola on valittu maailman hauskimmaksi henkilöksi. Olen pahoillani, mutta tässä on käynyt virhe. Tämän maailman hauskin henkilö on Shrekin Aasi.

Olen alkanut seurata underground-sarjaa nimeltä Twin Peaks. Mahdattekohan tietää. Yritin kylläkin aloittaa sarjan jo kolme vuotta sitten. Latasin ensimmäisen jakson jostain luotettavasta nettilähteestä, mutta en ymmärtänyt siitä yhtään mitään. Nyt toisella katselukerralla olen tajunnut sen verran, että aikoinaan katsomani ensimmäinen jakso olikin sarjan neljäs jakso. Se selventää asioita tiettyyn pisteeseen asti.

Tein animaation, jossa renessanssimaalauksen naiselle piirtyy nahkatakki ja nenärengas. Isäni mainitsi, ettei ole liian myöhäistä opiskella itselleen ammattia.

Löysin tekstitiedoston, josta piti tulla (ensimmäinen bestseller-)kirja(ni). Se on peräisin viime vuosikymmeneltä. Kirja kertoo kauppa-autosta, mutta pureutuu todellisuudessa syvempiin - kipeisiinkin - teemoihin, kuten siihen, miten raskasta on, jos kesälomalla ei ole mitään tekemistä.

Lisäsin lentokenttäsoittolistaani uuden kappaleen. Se on Crystal Fightersin At Home.
Lentokenttäsoittolistan kappaleet ovat sellaisia, jotka voisivat soida taustalla kohtauksessa, jossa kävellään dramaattisesti lentokentän porteista kohti jotain uutta. Viime hetkellä joku saattaa juosta perään ja huutaa nimeltä, tai sitten päähenkilö joutuu toteamaan, että vaikka viimeiseen asti elätteli salaa toiveita, kukaan ei aio juosta ja huutaa.

Kuuntelin soittolistaani viimeksi kävellessäni Hyvinkäälle menevään R-junaan. Minulla oli kuulokkeet korvissani enkä siksi voi mennä vannomaan, mutta olen melko varma, että kukaan ei huutanut perääni.


En tosin malta kuitenkaan olla ihan hiljaa yllä oleviin kuviin liittyen: olen hurahtanut johonkin, jota veljeni kutsuisi "mössöksi", Uuni Turhapuro -fani "sörsselssöniksi" ja minä itse pikaherkuksi. Sekaisin esimerkiksi rahkaa, maapähkinävoita ja hunajaa, ja avot! Tässä satsissa pohjalla oli avokado-hunaja-kaakao-kahvivaahtoa ja päällä raparperihilloa. Ihan edustuskelpoinen jälkiruoka parissa minuutissa.

Keittiössä soi: The Shins, The Jezabels 

tiistai 14. lokakuuta 2014

Keksejä ja aamua edeltävästä yksinäisyydestä


Öisin sitä on yleensä aika yksin.

Jos yöllä on seuraa, sitä on tietysti vähän vähemmän yksin. Jos sattuu esimerkiksi nukkumaan jonkun vieressä, ei teknisesti ottaen ole yksin ollenkaan. Teknisesti ottaen on oikeastaan hyvin vaikeaa olla koskaan yksin planeetalla, jolla elää yli 7 miljardia muutakin ihmistä.

Mutta teknisistä sivuseikoista huolimatta väitän, että öisin ihminen on melko yksin, ainakin enemmän yksin kuin päivällä. Kun hyvät yöt on toivotettu, alkaa aika, jolloin on tarkoitus olla itsekseen. Nukkua, ehkä, mutta vähintään olla häiritsemättä niitä, jotka nukkuvat. Ollessani nuorena seurakunnan leireillä ohjaajat ohjeistivat, että jos uni ei yöllä tule, pitää maata sängyssä ja mietiskellä. Sängystä sai nousta vasta kello 7.00. Minusta mietiskely tuntui todella turhalta puuhalta, jos vaihtoehtoisesti olisi voinut juosta ja juoksun päätteeksi liukua villasukkasillaan pitkin leirikeskuksen käytävää, mikä oli sekin tietysti kielletty, mutta jota harrastettiin ahkerasti siitä huolimatta. Tai siitä johtuen.

Miksi mietiskellä, jos voi liukua. Kysymys, jota kysyn itseltäni nykyään aivan liian harvoin.

Hyvinkään seurakunnan leirikeskuksen kerrossängyn kovalla patjalla kello 6.30 maatessani muistan kokeneeni olevani todella yksin. Ei se ollut ahdistavaa yksinäisyyttä, mutta tietoisuus siitä, että tässä olen nyt vain minä, oli vahva. Pussipää-niminen pehmolelunikin tippui yleensä aina jossain vaiheessa yötä sängyn alle. En uskaltanut hakea sitä, koska sängystä nousemista piti välttää. Vaikka olisin periaatteessa mielelläni liukunut käytävillä ja uhmannut ohjaajia, olin kuitenkin kiltti tyttö, jolle vielä liukumistakin tärkeämpää oli hyvästä käytöksestä jaetut tarrat. Minä ja pehmoleluni pysyimme siis erillämme. Pussipää oli aivan yhtä yksin sängyn alla kuin mitä minä olin yläsängyssä, mutta sehän yksinäisyyden tunteessa onkin: vain omansa tuntee.

Myös hetki sitten, Helsingissä sijaitsevan talon 6. kerroksen parvekkeella kello 3.20 seisoessani, koin olevani yksin. Asuintaloni heijastuu kokonaisuudessaan vastapäisen rakennuksen ikkunoista. Näin, että omaani lukuun ottamatta talon kaikki ikkunat olivat pimeinä. Kauempana kadulla vilkkuivat keltaiset liikennevalot. Suhteessa siihen, että parvekkeeni sijaitsee vajaan kilometrin päässä maan suurimman kaupungin ydinkeskustasta, oli hyvin hiljaista. Suhteessa siihen, että samassa kaupungissa kanssani asuu yli 600 000 muutakin ihmistä, olin hyvin yksin.

Kylmillä parvekelaatoilla paljain jaloin seistessäni ajattelin ystäviäni. Sen tyyppisiä asioita sitä alkaa yleensä yksin pimeässä korkeilla paikoilla ollessaan miettiä: ystäviä, elämää, tulevaisuutta, unelmia, liukumisen hienoutta. Ajattelin erityisesti yhtä ystävää. Näen häntä harvoin. Teknisesti ottaen, hypoteettisesti ajatellen, teoriassa, käytännössä, periaatteessa näen häntä aivan liian harvoin. Parin päivän päästä kuitenkin taas näen. Päätin leipoa hänelle keksejä. Päätöksen jälkeen tuntui heti vähemmän yksinäiseltä.

Katsoin alas ja näin lehdenjakajan.

Olin enää hyvin vähän yksin.


Seesami-suklaakeksit
alkuperäinen resepti Better Homes and Gardens -lehdestä
12 kpl

125 g tummaa suklaata
2 rkl voita
3 rkl tahinia (jos käytät suolatonta tahinia, lisää myös ripaus suolaa)
1,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl kaakaojauhetta
0,5 tl leivinjauhetta
2 kananmunaa
1 tl jauhettua vaniljaa
1,2 dl fariinisokeria

1,5 dl seesaminsiemeniä (käytin kuorittuja)

1. Pilko suklaa pieneksi. Sulata suklaa ja voi kattilassa. Sekoita joukkoon tahini.
2. Yhdistä vehnäjauhot, kaakaojauhe ja leivinjauhe keskenään.
3. Vatkaa kananmunia hetki. Lisää joukkoon vanilja ja fariinisokeri. Jatka vatkaamista, kunnes ainekset ovat kunnolla sekoittuneet.
4. Lisää kananmuna-sokerivaahtoon ensin suklaa-voiseos, sitten jauhoseos. Vatkaa tasaiseksi. Laita peitetty taikinakulho kylmään vähintään tunniksi.
5. Ota taikinasta pingispallon kokoisia nokareita ja pyöritä palloiksi. Pyöräytä pallot seesaminsiemenissä ja laita leivinpaperilla vuoratulle pellille. Jätä keksien väliin hieman leviämisvaraa. Paina taikinapallot sormilla tai haarukalla litteiksi.
6. Paista keksejä 175 asteessa 10-12 minuuttia. Anna jäähtyä.

Keittiössä soi: Jónsi, Jónsi, Jónsi, aina vaan Jónsi!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Virta ja resepti, eikä siltaa välissä


En ole koskaan osannut kirjoittaa tajunnanvirtaa. Jos olen kovin ahdistunut tai inspiroitunut tai muuten vain minusta tuntuu, että päässä vellovia ajatuksia olisi hyvä päästä purkamaan, saatan yrittää. Puhdistavasti soljuva tekstivirta tyrehtyy kuitenkin aina melko pian, sillä takerrun epäolennaisuuksiin. Kuten siihen, kirjoitetaanko tajunnanvirta varmasti yhteen. Älä välitä siitä, sanoo tweedtakkinen psykologi päässäni, mutta minä en kuuntele, koska olen mennyt jo katsomaan nettisanakirjaa. Saatuani varmuuden tajunnanvirtaan liittyen minun pitää vielä tarkistaa tweedtakin oikeinkirjoitus, ja sitten alkaakin tehdä mieli kahvia. Kahvitauolta palattuani luen mitä olen kirjoittanut, häpeän sitä, poistan sen ja lopetan.

Tänään kuitenkin päätin taas yrittää. Istuin kirjastossa ja katsoin kelloa huomatakseni, että olin istunut siellä jo kolme tuntia. Katsoin tietokoneeni ruutua ja huomasin, että olin saanut luotua sille tekstiä kuuden lauseen verran. Lauseet olivat melko pitkiä ja sisälsivät vaikeita sanoja kuten contradictory ja multidiciplinary. Kyseiset seikat eivät silti poistaneet sitä tosiasiaa, että minulta oli mennyt kuuden lauseen kirjoittamiseen kolme tuntia. Leikin hetken ajatusleikkiä nimeltä "kauanko minulta menee graduni kirjoittamiseen", mutta sitä leikkiä ei tehnyt mieli jatkaa kovin kauan.

Koska tekstin, jota minun olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoittaminen oli niin vaikeaa ja tahmeaa, päätin kokeilla, syntyisikö jotain toisenlaista tekstiä helpommin. No kyllä syntyi. Aloin kirjoittaa siitä, miltä ympärilläni näytti ja mitä ihmiset kirjastossa tekivät. Nainen puhui puhelimeen - ärsyttävää. Mies makasi säkkituolilla ja joi kotikaljaa  - erikoista. Toinen mies selasi raivokkaasti nuottihyllyä kohdalta "Saksofoni 786.44", luovutti ja otti hyllystä teoksen "One Direction: 18 Smash Hits" - minä näin kyllä! Työntekijät näyttivät väsyneiltä. Yksi työntekijä näytti nuorelta Bruce Springsteeniltä.

Tekstiä syntyi siihen malliin, että olin hieman närkästynyt, kun kirjastossa alettiin näyttää elokuvaa - en tiennyt, että siellä tapahtuu sellaistakin. Päätin lähteä kirjoittamaan vellovia kirjoituksiani muualle. Kävelin kirjastosta ulos. Kuuntelin musiikkia. Kuuntelen nykyään melkein aina musiikkia, kun siirryn paikasta toiseen. Olen alkanut pitää kaikenlaisista siirtymisistä, kuten bussimatkoista ja junamatkoista ja metroon vievissä rullaportaissa seisomisesta. Musiikki eristää minut ulkomaailmasta ja muista paikasta toiseen siirtyvistä ihmisistä, mutta samalla se sitoo minut ja ympäristöni yhteen. Nautin suunnattomasti, jos huomaan liikennevalojen vilkkuvan tai hissin ovien avautuvan samaan tahtiin kuuntelemani musiikin kanssa. Jos mikään muu ei liiku musiikin tahtiin, minä yritän kävellä oikeassa rytmissä. Ja jos oikeassa rytmissä kävely on hankalaa, kuten se saattaa bussissa istuessa olla, vilkuilen puolelta toiselle ja liikuttelen silmiäni musiikin tahtiin. Sitä voi melkein kuvitella olevansa musiikkivideolla.

Tämänkertaisella musiikkivideolla kävelin kirjastosta ulos pehmeän folk-musiikin säestämänä. Tulin suojatielle ja jäin odottamaan liikennevalojen vaihtumista. Kuuntelemani kappaleen tempo kiihtyi hieman. Kadunkulmassa istui resuinen nainen, joka pyysi rahaa. Naisella oli kädessään pahvipurkki. Tajusin, että nainen heilutti pahvipurkkiaan tismalleen samaan tahtiin, kuin José González - tai joku hänen bändistään - soitti lyömäsoitinta. Tempo kiihtyi edelleen. Minä katsoin naista, ja nainen katsoi minua, ja kolikot kilisivät edelleen aivan samassa rytmissä kuin jossain hyvinvarustellussa tukholmalaisessa äänitysstudiossa soitetut rummut. Hetki oli pitkä. Kuulin jousisoittimen. Minua alkoi itkettää ja aloin kaivaa hädissäni nenäliinaa taskustani. Voin aivan hyvin heilutella silmämuniani musiikin tahtiin julkisella paikalla, mutta itkeminen on eri asia. Nenäliinaa etsiessäni käteni osui kolikkoon, ja annoin sen naiselle juuri ennen kuin liikennevalot vaihtuivat. Kävelin kadun yli - tuskin rytmissä.

Do whatever to stay alive, lauloi José González ja minä tajusin, että naiselle antamani kolikko oli ollut Englannin punta.

Tajunnanvirrassa on se huono puoli, että koskaan ei tiedä, minne se vie. Tavallisia virtoja tarkastellessa voi katsoa kartasta, että esimerkiksi Niili alkaa Victorianjärvestä ja päättyy Välimereen. Tajunnanvirran kanssa on toisin. Se voi lähteä liikkeelle tylsästä esseestä ja päättyä kerjäläiseen kadulla. Se voi lähteä liikkeelle pelkkinä hassuina sanoina ja yhtäkkiä muodostua sanomaksi. Sellaiseen ei osaa suhtautua, jos alkuperäinen tarkoitus on ollut kirjoittaa päivän lounaasta, lohi-avokado-vuohenjuustotäytteisestä perunaletusta.

Kerjäläisestä perunalettuun on pitkä matka. Vaikka kerjäläisen kohdatakseen ei tarvitsisikaan ottaa montaa askelta, palaamiseen tarvitaan pitkä tarina. Erittäin hyvä aasinsilta ainakin. Koska olen keskellä tajunnanvirtaa eikä minua siksi voi pitää vastuullisena mistään, mitä kirjoitan, totean, että olen melko hyvä kehittämään aasinsiltoja. Nyt ei kuitenkaan tee mieli. Virta toi tähän, joten olen tässä hetken.

Jos kuitenkin yrittäisin rakentaa jonkinlaista hataraa siltaa kerjäläisnaisen ja lounaani välille, se voisi olla kiitollisuus. Kädet pystyyn -kiitollisuus. Kaikesta.

Vaikka mitä mä nyt tämmösiä. Tyhmää ja tekopyhää, ajattelisin.

Ei se mitään, sanoisi tweedtakkinen psykologi.


Lohella, avokadolla ja vuohenjuustolla päällystetty perunalettu

Perunalettu:
2 isoa jauhoista perunaa
2 tl voita
suolaa, pippuria

Päälle:
100 g kylmäsavulohta
1 avokado
75 g pehmeää vuohenjuustoa
(sitruunamehua)
punasipulirenkaita
mustapippuria

1. Raasta kuoritut perunat pituussuunnassa karkeaksi raasteeksi. Laita raaste siivilään ja painele sitä lusikalla, jotta saat nesteet valumaan pois. Mausta raaste suolalla ja pippurilla.
2. Kuumenna pinnoitetulla paistinpannulla voita. Levitä perunaraaste pannulle ja painele se paistinlastalla tiiviiksi letuksi. Paista lettua parikymmentä minuuttia kääntäen puolessa välissä. Nosta kypsä lettu ritilälle jäähtymään.
3. Sekoita halutessasi vuohenjuuston sekaan sitruunamehu. Levitä vuohenjuusto jäähtyneelle letulle ja nostele päälle viipaloitu avokado, savulohi ja punasipulirenkaat. Ripottele päälle mustapippuria. Leikkaa siivuiksi ja tarjoile heti.

Keittiössä soi: Paula Vesala