sunnuntai 31. elokuuta 2014

Hyvää näkyy

Scottish National Museumissa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuvattavaa kuin omat kengät ja Lindexin legginssit.


Kävin matkalla ja nyt tekee mieli näyttää sieltä kuvia.

Ei siksi, että olettaisin, että minun lomakuulumiseni kiinnostaisivat muita. Vaan siksi, että Edinburgh oli minulle niin kovin hyvä. Tuntuisi epäkohteliaalta olla antamatta sille julkista kiitosta.

Edinburghissa näkyi paljon kauniita harmaita rakennuksia, kahvilakylttejä, kukkia, viskikauppoja, hyvinpukeutuvia miehiä ja hyvinpukeutuvia naisia. Näin hienon teatteriesityksen ja todella hienon sirkusesityksen. Kiipesin pimeälle kukkulalle ja näin sieltä ilotulituksen, ja se vasta hieno olikin. Aurinkoa näkyi hyvin vähän, mutta sitähän on saanut katsella koko kesän Suomessa.

Nyt istun uudessa kodissa, jossa näkyy paljon muuttolaatikoita ja kuplamuovia. Niistä ei tee mieli näyttää kuvia, mutta nekin ovat juuri nyt kaunis näky. Siitäkin on varmaan kiittäminen hyvää lomaa ja hyvää Edinburghia.

Matkalla  ja uudessa keittiössä soi: Fleet Foxes, Magic Man, King Creosote

tiistai 26. elokuuta 2014

Parasta juuri nyt


Reissussa olemisessa parasta oli se, ettei ollut omaa keittiötä. Sai syödä jokaisen aterian ja välipalan ulkona. Ihanaa!

Kotona olemisessa parasta on se, että on oma keittiö. Saa laittaa ja suunnitella jokaisen aterian ja välipalan itse. Ihanaa!

Vanhempien luona olemissa parasta on se, että täällä on iso keittiö, jossa voi laittaa ruokaa, jos sattuu huvittamaan. Viimeistään siivousvaiheessa yleensä huvittaa mennä katsomaan televisiota. Silti sotkut keittiössä jotenkin putsaantuvat. Ihmeellistä. Ja ihanaa!

Toki vanhempien luona kyläilyssä on myös muita hyviä puolia, kuten vanhemmat. Ja se, että kaapeissa on aina hyvin aineksia extempore-kokkailuja varten (tällä kertaa oli paljon melkein ylikypsiä avokadoja). Koemaistajia on aina paikalla. Nettikin on nopeampi.

Kyllä täällä on ruokabloggaaja-tyttären hyvä. Ainakin kunnes tyttären on parempi siirtyä taas omaan keittiöön.


Avokado-suklaamousse
Alkuperäinen resepti kirjasta, jota pläräsin Arlandan lentokentällä, mutta jonka nimen unohdin.
4:lle

100 g tummaa suklaata
2 rkl hunajaa
3 rkl kookosöljyä
4 kypsää avokadoa
2 rkl pikakahvijauhetta
ripaus suolaa

1. Sulata suklaa, hunaja ja kookosöljy kattilassa.
2. Pilko avokadojen hedelmäliha kulhoon.
3. Yhdistä avokadot ja suklaaseos. Vatkaa sähkövatkaimella tai käytä tehosekoitinta, kunnes seos on kuohkeaa.
4. Lisää pikakahvijauhe ja suola. Vatkaa vielä hetki.
5. Jaa mousse annosmaljoihin ja laita kylmään ainakin pariksi tunniksi.

Keittiössä soi: Le Futur Pompiste, Fanfario

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Ei oo pakko


Istun pienessä edinburghilaisessa leipomossa, jonne ryntäsin kymmenen minuuttia sitten raekuuroa pakoon. Syön päivän kolmatta kakunpalaa ja katselen ihmisiä, jotka juoksevat lätäköitä väistellen, takit pään yli vedettyinä ikkunan ohi. Siellä ne menevät kuka minnekin: joku on myöhässä töistä, jotakuta odotetaan kotona, joku on matkalla kuntosalille, joku treffeille.

Minä en odota ketään, eikä kukaan odota minua – ja se on kuulkaa ihanaa. Yhtä ihanaa on, ettei juuri nyt tarvitse saada mitään aikaiseksi. Ei ole pyykkiä, jota pyykätä; ruokaa, jota laittaa tai rästihommia, joihin tarttua. Jos ei pakkaa lenkkareita, ei tarvitse miettiä, pitäisikö mennä lenkille. Koska puhelin sattuu toimimaan huonosti, ei kotimaan kanssa edes kannata kommunikoida täällä ollaan -viestejä runollisemmin. Mitään ei pidä tehdä, mikä on harvinaista.

Välillä sitä on vaikea uskoa. Saan itseni silloin tällöin kiinni ajattelemasta, että pitäisiköhän sitä kahvilassa istumisen sijaan olla tutkimassa jotain kujaa tai ihastelemassa jotain linnaa. Mutta vaikka turisti-infon esite muuta väittää, Edinburghissa - niin ihana paikka kuin tämä onkin - tai yhdessäkään muussakaan maailman kaupungissa ei ole yhtään museota, puistoa, suihkulähdettä, aukioita tai taideteosta, joka olisi pakko nähdä. Kannattaa ehkä, mutta täydy ei. En ole koskaan kuullut kenenkään kuolleen poistuttuaan Pariisista näkemättä Mona Lisaa.

Tätä blogiakaan ei olisi mikään pakko kesken reissun päivittää, mutta juuri nyt tässä pikkuruisessa kahvilassa Victoria Sandwich -leivoksen rippeiden äärellä istuessani tuli sellainen tunne, että voisin. Haluaisin. Tässä siis Edinburghin tuliaisena teille hyvinkääläisessä keittiössä valmistetun paprika-porkkanapastan resepti. Ihmisen ei ole pakko käydä keskiaikaisessa linnassa, mutta mikä onni, että ihmisen on pakko syödä. Mikään pakkohan ei tietenkään ole syödä juuri tätä ruokaa, mutta jos ennen kuolemaansa pitäisi valita, valmistaako kerran kyseistä pastaa vai jonottaako katsomaan postikortin kokoista maalausta vaivaantuneesti hymyilevästä naisesta, valitsisin ensimmäisen.
 

Paahdettu paprika-porkkanapasta
5:lle

250 g spagettia
5 paprikaa
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
2 porkkanaa
1 rkl voita
1 rkl oliiviöljyä
suolaa
oreganoa
mustapippuria
1-2 tl raastettua sitruunankuorta
2 dl kermaa tai 1 prk maustamatonta tuorejuustoa
kourallinen cashew-pähkinöitä
100 g sinihomejuustoa

1. Pese ja halkaise paprikat. Laita ne leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja paahda 250 asteessa grillivastuksen alla. Paprikat ovat valmiita, kun niiden pinta on tummunut lähes mustaksi.
2. Pilko sipulit ja raasta porkkanat. Kuumenna pannulla voita ja oliiviöljyä. Kuullota sipuleita hetken aikaa ja lisää sitten porkkanaraaste pannulle. Paista miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia. Mausta suolalla, mustapippurilla ja oreganolla.
3. Kuori paprikoista mustunut kuori. Tarpeeksi kypsistä paprikoista kuori lähtee helposti vetämällä.
4. Laita paprikat ja sipuli-porkkanaseos tehosekoittimeen. Raasta joukkoon sitruunankuorta ja lisää kerma tai tuorejuusto. Sekoita tasaiseksi. Tarkista maku ja mausta tarvittaessa.
5. Keitä spagetti runsaassa suolavedessä. Sekoita paprika-porkkanakastike ja pasta keskenään.
6. Tarjoile pasta cashew-pähkinöiden ja sinihomejuustomurun kanssa. Myös feta toimii! Koristele tuoreella rukolalla ja basilikalla. Vaikka ei tietenkään ole pakko.
 
Keittiössä soi: Jónsi

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Kakun ja kaikkien sanojen arvoinen - Potluck by one 2 vuotta


Tulin kirjoittamaan Potluck by one:n toista syntymäpäiväpostausta kahvilaan. Korvapuusti on syöty ja kolme kahvikuppia nyt juotu, enkä vieläkään tiedä, mitä haluaisin sanoa. Tiedän vain, että haluaisin sanoa paljon.

Miksi, miettii joku. Syntymäpäiväsankari kun ei ole oikeastaan kukaan tai mikään, joka onnitteluja kaipaisi. Tai ehkä edes ansaitsisi. Suhteessa koko blogosfääriin Potluck by one on vain pieni sokerista, kookoksesta ja sämpyläjauhoista koostuva hiukkasrykelmä. Sen kirjoittaja ei tunne Helsingin ravintoloita, omistaa kaksi leikkuuveistä, jotka ovat molemmat Ikeasta, ja ostaa välillä kaupan halvimpia nakkeja. Se on ruokablogi, jonka vuoden suosituin artikkeli käsitteli sitä, miten turhaa ruokabloggaaminen välillä on. Se on pikseleitä, koodinpätkiä ja tunteetonta dataa.

Ja silti leivoin sille kakun. Totta kai leivoin sille kakun.

Tein kakun samanlaisella rakkaudella kuin olisin tehnyt kenelle tahansa muulle, joka on lohduttanut hädän hetkellä, opettanut uutta ja auttanut pakenemaan arkea. Leivoin kakun ajatuksella ja kiitollisuudella, ja nyt haluaisin keksiä saatesanat, jotka kuvastaisivat tunteitani http://potluckbyone.blogspot.fi:ä kohtaan.


Tunteiluani selittää se, että kulunut vuosi oli elämäni raskain. Vaikeat ajat eivät ehkä välittynyt tänne blogiin - ja hyvä niin. Itse pystyn kuitenkin lukemaan merkintöjäni päiväkirjanomaisesti ja palauttamaan mieleeni, millaisissa tunnelmissa kutakin postausta kirjoitettiin. Muistan, miten itkin aamiaiskakun taikinaan (ei muuten mennyt siitä miksikään). Siihen aikaan aamut tuntuivat niin ankeilta, etteivät ne helpottuneet edes kakulla ja kyynelillä. Ja minä kun vannoin, ettei ole mitään, mitä ne eivät parantaisi. 




Viime vuonna vertasin blogiani omaan huoneeseen - turvalliseen paikkaan, jota saa sisustaa ja sotkea miten mieli tekee. Silloin en mitään muuta toivonutkaan, kuin nurkkaa, jonne piiloutua ja jossa pysyä. 
Mutta kuluneen vuoden aikana tämä pieni bloginpahaiseni on osoittautunut huoneen sijaan oveksi siitä suljetusta huoneesta ulos. Oven takaa on löytynyt vaikka ja mitä: mahtavia paikkoja ja makuja. Mahdollisuuksia. Sinisiä cocktaileja ja siistejä tyyppejä. Blogi on tarjonnut poispääsyn omasta arjesta, koulukiireistä, kirkuvasta kalenterista ja alle 30 neliön pölyisestä asunnosta. Toisaalta niiden pariin on ollut helpompi palata, kuin on välillä tullut käytyä tuulettumassa muualla - milloin kömpelösti kallistelemassa lasia viininmaistajaisissa, milloin vain etsimässä toskakakkureseptiä Nigellan nettisivuilta. 



Tämä blogi on ollut välillä jotain aivan muuta, kuin oikea elämäni. Juuri sen takia se on ollut keino saada myös se oikea elämä järjestykseen. 

Blogi on vienyt hienojen asioiden luo, enkä voi muuta kuin kiittää niistä. Vielä kiitollisempi olen kuitenkin ollut siitä, että ovesta on kuljettu toiseenkin suuntaan. Olen ollut äärimmäisen otettu joka kerta, kun joku on halunnut kurkistaa sieltä puolelta sisään. Tullut tykö ja jättänyt terveisiä. Lukijoiden kiinnostus ja kannustus on ollut ehdottomasti parasta, mitä olen blogini kautta saanut. 




Viime vuoden suosikkini oli belgialainen vohvelirauta. Innostuin siitä niin, että jossain vaiheessa paistoin kananmunatkin sillä. Halusin tehdä aiheesta postauksen, mutta kaverin mielestä se olisi ollut outoa.


Ja niin. Se kakku. Tein sen kyllä. Ajatuksella ja tunteella, kuten jo mainitsin. Tein sen siitä huolimatta, ettei minulla ole tulevan muuton takia asunnossani muita astioita kuin muutama lautanen, parit aterimet ja tyhjiä muovisia jogurttipurkkeja. Vaniljakastikkeenkin ajattelin vaahdottaa sauvasekoittimella, koska muuta vatkainta ei ollut. Kakun piti olla paitsi täynnä makua, myös täynnä vertauskuvia: suunnittelin kokoavani sen lasipurkkiin ja kirjoittavani siitä, miten aina ei tarvitse jaksaa pysyä kasassa ilman ulkopuolista tukea. Kakkupohjan tein yhdistämällä pakastamiani, pieleen menneitä leipomuksia - osoituksena siitä, että epäonnistumisista voi myöhemmin seurata jotain hyvää. Piti olla yleviä sukupolvien ketjuja mummini hillo-ohjeen myötä ja mitä kaikkea. 

Mutta sitten yllättäen kaikki ei taaskaan mennyt ihan niin kuin ruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Piti raastaa sitruunankuorta, mutta eihän minulla mitään raastinta enää ole. Käytin kuorimaveistä, kömpelöin ja verisin tuloksin. Sauvasekoittimeni ylikuumeni eikä vaniljakastike vaahtoutunut. Päätin sekoittaa joukkoon jogurttia, ja sain koko jutun juoksettumaan. Kokoamisvaiheessa purkkikakkuni kauniit yksittäiset kerrokset sekoittuivat yhdeksi punaruskeaksi massaksi. Katsoin juhlaherkkuani, joka näytti purkilliselta raakaa maksaa. Menin makaamaan sängylle ja harkitsin hermostumista. 

Mietin aforismia, joka tiivistäisi tilanteen, mutten keksinyt mitään.

Sitten päätin, että en edes yritä tiivistää tunteitani. Että en yritä pitää järjestyksessä asioita, joiden on parempi antaa mennä sekaisin. Että kirjoitan teille kaiken sen, mitä haluan sanoa. Koska internetistähän ei tila lopu. Eikä tästä kahvilasta, jossa edelleen istun, kahvi ja pulla. Eikä maailmasta kakut, joita leipoa; virheet, joista oppia tai hyvät kappaleet, joiden tahtiin keittiössä jammailla. 

Eikä varsinkaan minulta kiitollisuus, jota teitä kaikkia kohtaan tunnen.  Kiitos tästä vuodesta. Teidän takianne odotan jo seuraavaa.


(Olen silti laittanut amerikkalaisen esseistin R.W. Emersonin lausahduksen korvan taakse: "We dare not trust our wit for making our house pleasant to our friend, so we buy ice cream." Varsinkaan tämän vuodatuksen jälkeen en uskalla luottaa siihen, että pysyisitte kuuntelemassa juttujani ilman tarjoiluja. Jotta palaisitte vieraikseni jatkossakin, aion saada purkkikakun onnistumaan ja tarjoilla siitä teille jokaiselle ajatuslusikallisen.)

Keittiössä soi: Goldfrapp, Kaseva, Rhye, Erik Satie, France Gall, Muuan mies, The Swell Season, Rubik, Brandi Carlile, FKA twigs, Joose Keskitalo, Modern Talking, Pepe Willberg, Foster the People, Jean Sibelius, How To Dress Well, Elvis, Zee Avi, Charles Bradley, Drake, Blood Orange, The 1975, Björk.

maanantai 4. elokuuta 2014

Lalalalaa mä en kuule mitään


Käyskentelin eilen kaikessa rauhassa varvastossuissa ja hellemekossa kaupassa, tarkoituksenani ostaa jäätelöä ja vesimelonia, kun yhtäkkiä näin ne: syksyn merkit! Siihen, missä vielä toissapäivänä oli ollut koreittain kirsikoita, oli nyt tuotu iso lasti "syyssadon ensimmäisiä" luumuja. Luumuja! Noita syksyn ja sadonkorjuun tummia symboleita. Kaiken kukkuraksi kassojen luona lehtitelineessä joku naistenlehti kehtasi käskeä "säilömään talteen kesän herkut".

Ei! Ei vielä! En halua säilöä vielä mitään talteen! Haluan syödä kirsikkani tuoreina suoraan pussista, vedellä mansikkaähkyt paikan päällä mansikkamaalla ja herkutella - anteeksi nyt vaan - niillä pirun syyssadon luumuilla vasta kahden kuukauden päästä.

Minne kesä meni, jos nyt jo on aika alkaa valmistautua syksyyn? Miksei missään soiteta Mambaa ja vakuuteta, että vielä on kesää jäljellä? Koska pakkohan sitä on olla. Eihän juhannuksesta ole kuin vasta pari viikkoa. Kesäkuisen Lapin reissun rinkka on edelleen purkamatta. En ole leiponut yhtään mansikkakakkua tai raparperipiirakkaa. Tälle kesälle on vielä aivan liian paljon tekemistä, jotta se voisi edes yrittää alkaa olla ohi.

Koska hyökkäys on paras puolustus, päätin kohdata syksyn symbolit suoraan ja näyttää, kuka tähän aikaan vuodesta vielä määrää. Ostin pussillisen luumuja ja jopa sen ennenaikaista loppua julistavan naistenlehden. Laitoin luumut soseeksi ja banaanien, jogurtin ja kookoshiutaleiden kanssa jäätelöön. Sieltähän voivat koittaa huudella syksyn sanomaansa. Minä en ainakaan kuule mitään, tää sanoo ja kääntää Mambaa kovemmalle.


Luumu-kookos-jogurttijäätelö
4:lle

3 banaania
8 kypsää luumua
2,5 dl turkkilaista jogurttia
1-2 dl kookoshiutaleita
1 sitruunan raastettu kuori
(ripaus kardemummaa)

1. Soseuta banaanit ja luumut.
2. Lisää jogurtti, kookoshiutaleet, sitruunankuoriraaste ja halutessasi kardemumma.
3. Pakasta seosta noin kolme tuntia, sekoita kunnolla, ja laita pakkaseen vielä pariksi tunniksi.

Keittiössä soi: Mirel Wagner ja no, joo... Mamba