sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Pisteen paikka


Potluck by one syntyi rovaniemeläisessä yksiössä kuusi vuotta sitten. Oli kylmä kesä, ja minulla hirvittävän tylsää. En ole koskaan lenkkeillyt, siivonnut ja poiminut mustikoita niin paljon. 

Idea blogin perustamisesta tuli roihahtaen. Kuin olisi tulitikun raapaissut: yhdessä hetkessä haukottelin tylsyyttäni, mutta seuraavassa rintaani syttyi reipas liekki, joka ei hetken lepatettuaan sammunutkaan. Posket hohkaten tutkin amerikkalaisia ruokablogeja, ihastelin siirappia valuvia lettutorneja ja narulla sidottuja keksipinoja, opettelin uusi sanoja kuten shortning ja crostata, ja keräsin aivan uudella innolla lisää mustikoita, jotta olisi jotain mitä crostataan laittaa.

Halusin Martha Stewartiksi Martha Stewartin paikalle; ostaa opintolainalla vuokia, vaniljatankoja ja raidallisia paperipillejä.


Silloinen keittiöni oli pikkuruinen. Säilytin jauhoja keltaisessa kannellisessa leluämpärissä, sokeria turkoosissa jaapala-astiassa. Ruuvasin yhdestä kaapista oven irti, jotta sain kaikki paperiset muffinivuoat ja nomparellipurkit esille. Muuttopäivään mennessä ruuvit olivat moneen kertaan kadonneet. Rahaa oli naurettavan vähän, mutta intoa hirveästi. Kirjoitin reseptejä valkoisella sormivärillä keittiön ikkunaan. Kaamosaikana kuvasin ruokia parvekkeella parinkymmenen asteen pakkasessa, koska se oli ainoa tapa saada mitenkään riitävästi valoa. Kamera hyytyi kylmään viimeistään kymmenen minuutin jälkeen.

Blogin nimi ei oikein tuntunut avautuvan kenellekään. Siksi olin tyytyväinen, kun Tomi Björck tuli joskus vuosia myöhemmin sanomaan, että hyvä nimi. Se tapahtui silloin, kun rovaniemeläinen yksiö oli jo historiaa, blogilla vakiintunut osa elämässäni ja vähän vähemmän kömpelö yläbanneri.


On kulunut kymmenen kuukautta siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Voisin todeta, että on aika lopettaa, mutta se tuntuu turhalta. Lopettaminen tapahtui jo, jonain nimettömänä kevätpäivänä melkein vuosi sitten.

Mutta jos jotain inhoan vielä enemmän kuin pölyisiä johtoja ja kadulle sylkemistä, se on asioiden roikkumaan jättäminen. Sitä, että jotain ei noteerata vaikka kaikki sen huomaavat.

Vaikka tältä sivulta löytyvän kuvamateriaalin perusteella voisi toisin luulla, tässä blogissa ei ole koskaan, tai ainakaan enää pitkään aikaan, ollut ensisijaisesti kyse ruoasta. Potluck by one on ollut ennen kaikkea muistivihkoni. Puolijulkinen pöytälaatikko, lokikirja ja päiväkirja.


Valmistuin puolitoista vuotta sitten. Lähdin koulusta ja ryhdyin etsimään seuraavaa paikkaa, johon telakoitua. Alkoi työnhakurumba, jota tanssiessani pysyin pystyssä pitämällä fokuksen yhdessä asiassa: halusin jonnekin, missä voisin kirjoittaa työkseni. Onnistuminen vaati vakuuttelua ja vaikutuksen tekemistä. Tuntui, etten puolen vuoden aikana muuta tehnytkään kuin hioin vastaustani kysymykseen miksi minä. Kerta toisensa jälkeen toistelin olevani se kyvykkäin ja terävin; pystyväni antamaan jotain sellaista, mitä muilla ei ole, kirjoittamaan mistä vain miten vain. Nopeasti, napakasti, hymyillen ja ryhdikkäästi istuen.

Elämme maailmassa, joka on täynnä… kaikkea. Kuvia, sanoja, blogeja, tilejä, kokemuksia, vaihtoehtoja, reseptejä, reittejä, polkuja, strategioita, mielipiteitä, kysymyksiä, vastauksia, tyylejä, tapoja, kärkiä ja kulmia. Niiden seasta erottautuminen ja läpi pääseminen vaatii jotain terävää. Esimerkiksi terävän kynän, jolla puhkaista itsensä esiin.

Minulle kävi onnekkaasti. Rumba ja haastattelusta toiseen hyppely loppui aikanaan, vakuuttelua ja nyökyttelyä seurasi lopulta rauhoittava kädenpuristus. Mutta minusta tuntuu myös siltä, että kynästäni ehti kulua kärki kokonaan.

Olo oli pitkään, ja on vieläkin kuin raivoisan koetilanteen jälkeen, jossa on kirjoittanut kynä ja konsepti sauhuten, mutta kun tilanne on ohi ja kaikki on annettu, on kynästä jäljellä vain tylsä, nihkeä nysä. Siihen ei tee mieli tarttua ihan heti uudestaan.

Tällä hetkellä minulta puuttuu tarvittava terä. Voin siis kai sanoa, että kirjoittamisesta, ainakin tässä muodossa, meni maku.

Maun menettäminen on jotenkin osuva syy lopettaa ruokablogi.


Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää laittaa pisteitä. Se onnistuu myös tylsällä kynällä, jolla muuten on tympeä kirjoittaa.

Tämä piste on raskas. Ehkä sen takia sen asettamisessa kesti niin kauan. Siinä on kiinni hurja määrä tarinoita. Se sulkee sisälleen merkittävän ajanjakson elämästäni; paljon muistoja ja ties miten monta kiloa jauhoja ja voita. Se on sokerissa ja kookoshiutaleissa lukuisia kertoja kieritelty, vuosien aikana painavaksi marinoitunut.

Kun se putoaa paikalleen, tuntuu kuitenkin siltä, että juuri siihen se nyt kuuluukin.

Kaikella on aikansa, ja tämän blogin aika tässä.

Kiinnostus kirjoittamiseen ei suinkaan ole lopullisesti hävinnyt. Sille on vain löydettävä – tai rakennettava – uusi näyttämö. Niin tulee kyllä tapahtumaan. Löydän vielä uuden innon, uuden väylän.

Ennen pitkää syttyy uusi tulitikku.

Nähdään seuraavan tarinan alussa. Jooko?


Keittiössä on kuluneen vuoden aikana soinut erityisesti: Philip Glass, ALMA, Rihanna, Iisa, Moddi, Seija Simola, Sia, Reino Nordin, Anna Puu, Luke Sital-Singh, ABBA, Kai Engel, Paula Vesala, Pave Maijanen, Planet Earth 2:n soundtrack, Jonathan Johansson, Oskar Linnros, Karl Jenkins, Camille Saint-Saëns, Strandels, Litku Klemetti

maanantai 6. helmikuuta 2017

Voittajan valinta | Paistetut papu-seesaminuudelit


Maanantai on tiukka päivä. Aina viimeistään kello 16 alkaa hieman jännittää. Sunnuntain kortinpeluusta voidaan joskus vähän joustaa, mutta maanantain ohjelma on jämpti: se on pubivisapäivä, piste. Joka maanantai kello puoli seitsemän Hannunvaakunoiksi nimetty joukkueemme istuu itsevarmasti lähikuppilan loossissa ja on jälleen - kaikista aiemmista nöyryytyksistä huolimatta - vakuuttunut siitä, että tänään. Tänään lähtee!

Siksi, jotta ehdin vielä lukea Hesarin urheilusivut ja nakutella hetken aikaa Wikipediasta satunnaisia artikkeleita (Ravensburg - ANSI-taide - pelikaaniankerias - Liaoi Hui - Intian Superliiga), aion tavoistani poiketen mennä suoraan asiaan. Jättää spekulaatiot, jossittelut, pohdinnat ja runoilut sikseen ja todeta vain, että kyllä kiire kannattaa, jos sen verukkeella saa vedellä nuudeleita kahdesti päivässä. Paistetut papu-seesaminuudelit - voittajan valinta!

Hyvää & helppoa viikkoa!


Paistetut papu-seesaminuudelit

300 g pakastettuja vihreitä papuja
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
3 rkl seesamiöljyä
1 tl oliiviöljyä
2-3 rkl soijakastiketta
2 rkl hunajaa
1 limen mehu
maun mukaan sriracha-kastiketta
1 rkl vettä
0,5 dl seesaminsiemeniä
2 levyä munanuudeleita
2 kananmunaa

1. Ota pavut sulamaan hyvissä ajoin tai liota niitä hetken aikaa kuumassa vedessä. Laita pavut siivilään kuivumaan.
2. Hienonna valkosipulinkynnet ja sipuli.
3. Kuumenna pannulla ruokalusikallinen seesamiöljyä ja teelusikallinen oliiviöljyä. Kuullota sipuleita öljyssä hetken aikaa.
4. Lisää pavut. Paista kunnes pavut ovat saaneet hieman väriä.
5. Keitä nuudelit.
6. Yhdistä soija, hunaja, limemehu, sriracha ja vesi. Sekoita tasaiseksi ja kaada papujen päälle. Lisää myös seesaminsiemenet. Kääntele sekaisin.
7. Lisää valutetut nuudelit. Paista hetken aikaa.
8. Riko kananmunien rakenne ja valuta ne tasaisesti nuudelipaistoksen joukkoon. Sekoita nopeasti. Tarjoile heti.

Keittiössä soi: Cab Calloway

perjantai 27. tammikuuta 2017

Jos saisin valita | Pinaatti-perunacurry


Jos saisin valita, en tekisi töitä perjantaisin.

Jos en tekisi töitä perjantaisin, kävisin aamulla uimassa.
Jos en jaksaisikaan uida, menisin syömään aamupalaa jonnekin, mistä näkisin meren.
Jos näkisin meren, ajattelisin kaikkia niitä erilaisia ihmisiä, jotka sen rannalla asuvat.
Jos itse asuisin meren rannalla, avaisin pimeinä iltoina ikkunat ja antaisin myrskyn viedä murheeni.
Jos myrsky ei veisi aivan kaikkea, ripottelisin loput raesokerina pullan päälle tai leivänmuruina ankkalampeen.
Jos minua toruttaisiin ankkojen ruokkimisesta, käskisin ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka meren rannalla asuvat.
Jos toruja tekisi niin kuin käskisin, hän tuskin enää jaksaisi välittää lintujen luvattomasta ruokinnasta.

Jos en tekisi töitä perjantaisin, kirjoittelisin päivisin kirjeitä.
Jos minulta loppuisivat kirjekaverit, alkaisin kirjoittaa kirjeitä tuntemattomille.
Jos saisin kirjeeni kirjoitettua, jakaisin niitä pujahtelemalla postimiehen perässä porraskäytäviin tai sujauttelemalla niitä liukuportaissa ihmisten kauppakasseihin.
Jos kirjeeni tulisivat luetuiksi, toivon että niistä kerrottaisiin hekotellen illallispöydissä.

Jos en tekisi töitä perjantaisin, aloittaisin oman illalliseni valmistelun hyvissä ajoin.
Jos aloittaisin illallisen valmistelun hyvissä ajoin, luulisin aikaa olevan loputtomiin ja unohtuisin katsomaan Planet Earthia.
Jos unohtuisin katsomaan Planet Earthia – ei se mitään. Näinpähän taas upeita kuvia koralliriutoista ja savanneista.
Jos unohdukseltani vielä ennen illallista ehtisin, laittaisin jälkiruoaksi lettutaikinan turpoamaan.
Jos lettutaikinastani tulisi vahingossa taas viisilitrainen, toivon että ystävät tulisivat syömään lettuja vielä lauantaina ja sunnuntainakin.
Jos he eivät ehtisi kuitenkaan tulla, toivon että he viihtyisivät pitkään perjantaina.
Jos ystävieni olisi täytynyt tehdä töitä perjantaina, toivon että he olisivat päivän saavutuksistaan ylpeitä.
Jos jotain erityisen hyvää olisi saavutettu, sille skoolattaisiin.
Jos mitään erityistä ei olisi saavutettu, skoolattaisiin tietysti silti, ennen kuin käytäisiin syömään.

Jos olisin saanut ystäväni tänään syömään, olisin tarjonnut tätä.


Pinaatti-perunacurry
4:lle

5 perunaa
1 pss pakastepinaattia
100 g pakasteherneitä
(pieni munakoiso - sellainen sattui löytymään jääkaapista, joten nakkasin mukaan. Voi jättää poiskin!)
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl seesamiöljyä (tai toinen rkl oliiviöljyä)
2 tl currya
1–2 tl jauhettua paprikaa
1–2 tl kokonaisia kuminansiemeniä
1 tl jauhettua inkivääriä
2 tl rouhittua kardemummaa
1 tl chilihiutaleita tai maun mukaan chilijauhetta
1 tlk kikherneitä
suolaa maun mukaan
2 tl sokeria tai 1 rkl hunajaa
puolikkaan limen mehu
2 dl kookosmaitoa

1. Laita perunat kiehumaan ja ota pakastepinaatti ja -herneet sulamaan.
2. Hienonna valkosipulinkynnet ja sipuli.
3. Kuumenna pannulla öljyä ja lisää sipulit ja mausteet. Kuullota hetken aikaa.
4. Valuta kikherneet ja lisää ne pannulle. (Lisää myös pilkottu munakoiso.) Anna kypsyä noin 10 minuuttia.
5. Pilko perunat ja lisää pannulle yhdessä pinaatin kanssa.
6. Lisää kookosmaito, suola ja sokeri tai hunaja. Lisää lopuksi herneet ja limemehu. Kääntele tasaiseksi. Tarkista maku. Tarjoile curry paksun maustamattoman jogurtin kanssa.

Keittiössä soi: AURORA

maanantai 23. tammikuuta 2017

Samalla puolella | Vegaaniset suklaa-kaurakeksit


Sunnuntai-iltaisin pelaamme korttia. Suvi, Roosa, Vilma ja minä. Pelaamme canastaa, jonka opettelemiseen meni monta viikkoa. Vielä toissa kerralla pelistä poistettiin sääntöjä, joiden tajusimme kuuluvan sittenkin johonkin ihan toiseen korttipeliin.

Illoissa on aina sama kaava. Ensin syömme soppaa ja käymme läpi päällimmäiset. Miten se tyyppi, miten se työ, mites tuo mekko, onko uusi. Ootko jaksanut käydä salilla, pitääkö uutena vuotena aloitettu sipsilakko edelleen. Ai. No, mutta jos juhlissa vähän niin eihän sitä lasketa.

Millainen viikko oli, millainen viikko tulee. Millaisia lounaita, jumppia ja keikkoja. Millaisia tunteita, ajatuksia ja kohtaamisia.

Sitten korjaamme pöydän, laitamme teevedet tulemaan. Asetumme matolle, otamme pakat esiin. Naksautamme sormet, jaamme kortit.

Kun pelaamme, pelaamme pieteetillä. Kauniisti sanoen. Joka kerta yllätyn siitä, miten hurjaksi peli menee. Korttien takaa huudetaan ja kiroillaan. Voittajat tuulettavat, häviäjät sähisevät ja syyttävät vilpistä.

Kierrosten välissä rauhoitutaan juomalla teetä ja syömällä sokeria. (Eilen tarjottiin pieniä korvapuusteja, mustikkapiirakkaa ja suklaa-kaurakeksejä – niitä sellaisia, joita esimerkiksi Ikeasta saa, ja joita minun on tehnyt mieli siitä asti, kun selasin jonkun bussiin jättämää kuvastoa pari viikkoa sitten.) Palataan soppalautasten ääressä alustettuihin aiheisiin. Niin, vielä siitä tyypistä. Vielä siitä hommasta. Vielä viime viikosta.

Ollaan taas samalla puolella kaikkia soittamatta jättäneitä tyyppejä, tuskaisia töitä ja sipsilakkoja vastaan.

Sitten pelataan taas. Huudetaan ja heilutaan ja syytetään surkeita sääntöjä.

Juodaan teetä ja mietitään, pitäisikö jatkossa juoda sherryä tai konjakkia. Sellainen sopisi tunnelmaan, eikö sopisikin. Kai me juodaan ja pelataan yhdessä vielä 70-vuotiainakin. Tietty pelataan. Ja nytkin pelataan vielä yksi kierros.

Viimeisen kierroksen jälkeen voittajat ja häviävät makaavat matolla hetken aikaa yhtenä joukkueena. Sitten noustaan, tiskataan ja suoristetaan matot. Varmistellaan, että kai taas ensi sunnuntaina. Totta kai taas ensi sunnuntaina. Ennen kuin erotaan, halataan. Tiukasti. Viikoksi varastoon. Lopulta laskeudutaan jo yöpuulle käyneille kadulle ja yritetään ehtiä bussiin, joka vie mukanaan maanantaihin.


Vegaaniset suklaa-kaurakeksit

150 g maidotonta margariinia
2 dl sokeria
0,5 dl vettä
1 tl vaniljasokeria tai hieman jauhettua vaniljaa
ripaus suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
125 g maidotonta tummaa suklaata

1. Sulata margariini mikrossa tai kattilassa.
2. Yhdistä sokeri, vesi, vaniljasokeri, suola ja leivinjauhe keskenään.
3. Lisää hieman jäähtynyt margariini. Sekoita tasaiseksi.
4. Lisää lopuksi vehnäjauhot ja kaurahiutaleet. Sekoita taas.
5. Nosta taikinasta ruokalusikalla nokareita leivinpaperilla päällystetylle pellille. Jätä nokareiden väliin reilusti leviämisvaraa.
6. Paista keksejä 175 asteessa noin 12 minuuttia tai kunnes keksien reunat ovat saaneet hieman väriä. Anna keksien jäähtyä kunnolla ennen niiden siirtämistä.
7. Sulata suklaa mikrossa tai vesihauteessa. Etsi kekseille sopivan kokoiset parit. Kasta toisen keksin reunat sulaan suklaaseen. Levitä toiselle keksille noin teelusikallinen suklaata ja paina keksit varovasti yhteen. Anna suklaan kovettua ennen keksien tarjoilua.

Keittiössä soi: Colin & Caroline, Gregory Alan Isakov

tiistai 17. tammikuuta 2017

Tyhjä, hiljainen, täysi vai millainen | Täytetyt uuniperunat


Vaahtosin eilen ystävälle hiljaisuudesta. Heilutin puhelinta kädessäni ja kysyin, mitä tästä pitäisi ajatella. Kun mitään ei kuulu. Tarkoittaako se, että mitään ei ole? Miten tyhjyyttä tulkitaan?

Sitäkin kun voi olla niin hitsin monenlaista.

On hiljaisuutta, joka on päätös; on hiljaisuutta, joka on tahattomien sattumien summa. On hiljaisuutta, joka on tarkoitettu viestiksi ja hiljaisuutta, joka vain odottaa seuraavaa. On yöllistä hiljaisuutta, joka katkeaa aamuun ja ydinlaskeumahiljaisuutta, joka merkitsee kaiken loppua. On hiljaisuutta, joka syntyy puheen väliin. On hiljaisuutta, joka itsessään puhuu.

On lempeää, höveliä hiljaisuutta. On painavaa lähdön jälkeistä hiljaisuutta.

Hiljaisuutta, jonka toivoisi jaksavansa tai ehtivänsä murtaa. Ja hiljaisuutta, jonka taakse mennään tietoisesti toisilta piiloon.

Laskin puhelimen pöydälle ja huokasin syvään. Olisipa generaattori, joka kääntäisi hiljaisuuden kirjaimiksi ja merkeiksi – muiksikin kuin raivokkaiksi kysymysmerkeiksi. Joka tunnistaisi sävyt ja nyanssit, duurit ja mollit, piiloviestit ja tulkittavaksi jätetyt teemat.

Ja joka toimisi myös toisin päin. Selittäisi myös minua silloin, kun en itse jaksa sitä tehdä. Koska kukapa minä olen kenenkään hiljaisuudesta hermostumaan. Olen ollut viime kuukausina surkea viestijä. Sen takia myös melko surkea ystävä, kaveri ja perheenjäsen.

Olen ollut huonosti tavoitettavissa ja tavoitetuksi tultuani huonolla tuulella. Luvannut ja unohtanut, vannonut ja unohtanut taas, muistanut lopulta mutta ollut liian nolona korjatakseni asiaa. Vastannut viivytellen, antanut vähän.

Antanut todella vähän. Mutta siitä huolimatta ajatellut paljon. Teitäkin.

Ajattelin teitä joulukuussa kerätessäni persimoneja paperipussiin. Istuessani aatonaattona torikahvilassa. Selatessani kampaajalla lehteä ja katsoessani kiiltäviä kuvia pikkublineistä ja muista sormiherkuista, joita trenditietoinen, huoleton emäntä kattaa uudenvuoden juhlapöytään. Uudenvuoden juhlapöytäni ollessa makuuhuoneen matto. Todetessani loppiaisena, että ainuttakaan joululeivonnaista en muuten tehnyt. Syödessäni viime viikolla uuniperunaa puolalaisessa pikkukahvilassa. Katsoessani kotiinpaluuyönä tyhjään jääkaappiin.

Miettiessäni viime vuotta ja tätä uutta. Kaikkia menneitä vuosia ja kaikkia tulevia.

Toivoessani, että ajatuksista olisi hiljaisuuden rikkojiksi.



Täytetyt uuniperunat

4 isoa uuniperunaa
1 rkl oliiviöljyä

3 sipulia
puolikas paprika
3 valkosipulinkynttä
1,5 dl ranskankermaa
1,5 dl raastettua parmesaania (tai muuta juustoa)
suolaa
mustapippuria
kuivattua oreganoa ja basilikaa

tuoretta basilikaa

1. Pese uuniperunat. Pistele niiden pintaan haarukalla reikiä ja hiero niihin oliiviöljyä.
2. Paista uuniperunoita 200 asteessa noin 1,5 tuntia tai kun ne ovat pehmenneet. 
3. Kun perunoilla on noin puoli tuntia paistoaikaa jäljellä, halkaise sipulit. Kuoria ei tarvitse poistaa. Laita sipulit perunoiden viereen uunipellille leikkuupinta alaspäin. 
4. Testaa haarukalla, ovatko perunat varmasti riittävän kypsiä. Ota pelti uunista ja anna perunoiden ja sipulien hieman jäähtyä. Hienonna sillä aikaa valkosipulinkynnet ja pilko paprika.
5. Koverra perunoiden pehmeä sisus kulhoon. Kuori paahtuneet sipulit ja pilko ne. Yhdistä perunamassa, sipulit, hienonnetut valkosipulit, pilkottu paprika, ranskankerma ja puolet parmesaanista. Mausta seos suolalla, mustapippurilla, oreganolla ja basilikalla. Sekoita ja tarkista maku.
6. Lusikoi täyte takaisin perunoiden kuoriin. Ripottele päälle loput parmesaanista. 
7. Paista perunoita 225 asteessa noin vartin verran. Koristele valmiit uuniperunat tuoreella basilikalla. Tarjoile perunoiden kanssa esimerkiksi ranskankermaa ja uppomunia.

Keittiössä soi: Frans Bak, Sophie Hutchings, Viitasen Piia

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Yhden viikon FAQ | Banaani-suklaafudge


Tällä viikolla olen miettinyt muun muassa, että:

Miten aamu-uinnin jälkeistä oloa voisi pullottaa? Tai sitä tunnetta, mikä tulee tuntemattoman kanssa saunan lauteilla käydystä keskustelusta? Sitä sellaista lämmintä, lohdullista varmuutta siitä, että vaikka meistä suomalaisista ja ihmisistä ylipäätään sanottaisiin mitä tahansa, niin kyllä meissä on myös paljon samaa. Saunassa ainakin.

Onko nyt talvi? Vai palattiinko lumien sulamisen myötä syksyyn? Mikä määrittää talven? Kalenteri vai hanki?

Miksi entuudestaan tuntemattomaan kahvilaan meneminen emmityttää?

Monelta viimeistään pitäisi pukeutua arkiaamuisin? Jos on kahdeltatoista vielä yöpaidassa, pitääkö huolestua?

Mikä tekee fudgesta fudgen, browniesta brownien, mutakakusta mutakakun? Mikäköhän tuossa kuvassa nyt oikeaoppisesti on?

Voisiko vohveliraudalla paistaa joulutorttuja? Laittaa voitaikinalevyn paistolevyille, kannet muutamaksi minuutiksi kiinni ja tadaa? Hillot päälle ja heti suuhun?

Voiko ihminen olla samaan aikaa kiireinen ja tylsistynyt?

Miten jonkun ihmisen voi tunnistaa poiskäännetystä poskesta, hupusta, siluetista? Miksi juuri ne ihmiset, ne jotka tunnistaa puolella vilkaisulla kahdenkymmenen metrin päästä, monesti myös jäävät sellaisiksi -  poiskääntyneiksi silueteiksi?

Pitäisikö yhden kappaleen mittaisista soittolistoista tuntea häpeää? Olen kuunnellut samaa kappaletta koko viikon. Uudelleen ja uudelleen. Toistokertoja täytyy olla jo satoja. Teininä minulla oli Demi-kalenteri. Siihen merkattiin joka kuukauden päätteeksi kuun suosikkikappale (ja meikki, tv-sarja, kaveri ja kundi). Kirjattakoon ylös, että marraskuun 2016 kappale on Mikko Joensuun Dying Rain.

Miten hyvältä tuntuukaan lukea! Parina viime vuotena en ole saanut kuin vain muutaman kirjan luettua loppuun saakkaa. Hankin kyllä kirjoja, ostan ja lainaan niitä, pakkaan toiveikkaana matkalukemiseksi, pinoan yöpöydälle ja nojatuolin viereen. Uusin viisi kertaa ja palautan lopulta myöhässä. Harvoin kuitenkaan saan luettua kokonaan. Nyt sain, ja vielä kerralla: yhdessä päivässä, yhdeltä istumalta, yhden poikkeuksellisen kauan kestäneen viinilasin ääressä. Kirjattakoon ylös, että marraskuun 2016 kirja on Hanna Weseliuksen Alma!

Eilen näin tytön, jolla oli lippalakki, jossa luki RIP YOUTH. Lipan alla oli tummaksi rajatut silmät ja niissä terävä katse. Suussa oli laiskasti jauhautuva purkka. Välillä suusta tippui myös sanoja. Ne koskivat iltaa, kaljaa ja sitä, miten päästä kahdentoista jälkeen Konalasta keskustaan. Teki mieli sanoa tytölle, että ei hätää, ei sinun nuoruutesi ole mihinkään kuollut.

Olenko minä vielä nuori? Jollain mittareilla kyllä, toisilla en todellakaan. Idols-osallistujana, startup-yrittäjänä tai ensisynnyttäjänä en olisi enää mainittavan nuori. Joitain portteja on sulkeutunut jo kokonaan. Viulistia tai ammattiurheilijaa minusta ei voi enää tulla. Eikä sillä, olenko koskaan halunnut viulistiksi tai urheilijaksi, ole tässä ajatusleikissä väliä. Tai sillä, onko nuoruus edes jokin kaivattava asia. Nuorenahan sitä oli kaikesta epävarma, siis vieläkin epävarmempi kuin nyt. Ei tiennyt edes, miten päästä Konalasta keskustaan.

Mutta kunhan mietin.


Banaani-suklaafudge
alkuperäinen ohje täältä
16 palaa

1 kypsä banaani
2 kananmuna
1 dl juoksevaa hunajaa
1,2 dl kaakaojauhetta
0,75 dl täysjyvävehnäjauhoja
hieman jauhettua vaniljaa
hieman suolaa
(2 tl hienoksi jauhettua kahvia)
0,75 dl kookosöljyä
75 g tummaa suklaata

25 g suklaata
seesaminsiemeniä ja pähkinöitä

1. Soseuta banaani ja yhdistä se kananmunien kanssa. Sekoita joukkoon hunaja.
2. Yhdistä kaakaojauhe, vehnäjauhot, vanilja, suola ja halutessasi jauhettu kahvi.
3. Sulata kookosöljy ja suklaa mikrossa tai kattilassa.
4. Yhdistä kaikki aineet keskenään. Sekoita taikina tasaiseksi, mutta älä sekoita liikaa!
5. Kaada taikina voideltuun vuokaan (20 cm x 20 cm). Paista fudgea 175 asteessa noin 20 minuuttia.
6. Vetele sulatetulla suklaalla raitoja jäähtyneen fudgelevyn päälle. Ripottele päälle siemeniä ja pähkinöitä. Leikkaa kokonaan jäähtynyt fudge paloiksi.

Keittiössä soi: Postiljonen

tiistai 15. marraskuuta 2016

Tekemistä ikävä | Punasipuli-purjopiirakka


Viikonloppuna olin keikalla. Seisoin kaukana lavasta, huonolla paikalla. Ihmistiheikön läpi en nähnyt lavalta muita kuin rumpalin. En tosin häntäkään kuin silloin tällöin, sillä hän kokovartaloheilui niin että katosi jatkuvasti kuvasta. Rumpali kallisteli ja kääntyili jakkarallaan, ravisteli päätään, kauhoi välillä tukkaa pois silmien edestä. Oli ja soitti täysillä.

Kun olin lapsi, ja vielä vähän vanhempanakin, sanotaan 15-vuotiaaksi asti, minut tunnetiin siitä, että kämmeneni olivat aina värikkäiden viivojen peitossa. Olin kova piirtämään, ja kun piirsin, unohdin rajat. En ajatellut sitä mihin paperi päättyi tai mistä käsi, pöytä tai pöytäliina alkoi. Seurasin tussista lähteviä viivoja niin keskittyneesti, että olin lopulta itsekin niiden peitossa.

Itse en kiinnittänyt värjääntyneisiin käsiini juurikaan huomiota. Muutaman vuoden takaisessa luokkakokouksessa kävi kuitenkin ilmi, että tahroista oli tullut tavaramerkkini; asia, jonka muut olivat laittaneet merkille ja josta minut edelleen muistettiin.

Katsoessani riehuvaa rumpalia, mietin käsiäni. Tai lähinnä niitä aikoja, kun ne olivat jatkuvasti raidalliset. Ja yhtäkkiä olin rumpalille ihan hirveän kateellinen. Minäkin haluan heilua noin, ajattelin. Haluan olla jostain niin innoissaan, että en meinaa tuolilla pysyä. Haluan taas tahraiset kädet, maalin tai taikinan tai hien takuttaman tukan. Haluan hengästyä ja väsyä ja silti haluta jatkaa. Haluan keskittyä niin että katoan, ja kadotessani löytää sen jonkin minkä äärellä olen juuri oikeassa paikassa.


En aio sanoa, että se jokin olisi sipulipiirakka. Niin hyvä kuin siitä tulikin, sen tekeminen ei täyttänyt tekemisen nälkääni. Mutta eilen, katsoessasi käsiäni taikinassa, jossain missä ne eivät ole olleet pitkään aikaan, tunsin jonkinlaista helpotusta. Hetkessä oli jotain samaa kuin ensimmäisessä pyöräilyssä talven jälkeen. Sitä aloittaa rauhallisesti, arastelee kuivuuttaan kitiseviä ketjuja ja varoo vielä mahdollisesti liukasta maata.

Salaa kuitenkin riemuitsee jo siitä, että ennen pitkää mennään taas lujaa.


Punasipuli-purjopiirakka

Pohja:
2 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
100 g voita
2-3 rkl vettä

3 valkosipulinkynttä
3 isoa punasipulia
20 cm:n pala purjoa
2 rkl voita
2 dl kermaviiliä
1 dl maitoa
3 kananmunaa
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl kuivattua rosmariinia
1 tl hunajaa
1 tl omenaviinietikkaa

1. Tee ensin pohja. Sekoita keskenään jauhot, suola ja pehmeä voi. Lisää vettä vähitellen ja sekoita taikinaa käsin, kunnes se pysyy kasassa.
2. Painele taikina voidellun piirakkavuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja reunoille. Laita vuoka vartiksi kylmään. Pistele piirakkapohjaan haarukalla reikiä. Esipaista pohjaa 10 minuuttia.
3. Kuumenna paistinpannulla voita. Hienonna valkosipulit ja leikkaa purjo ja punasipulit renkaiksi. Lisää kasvikset pannulle ja anna niiden hautua kannen alla kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Yhdistä kermaviili, kananmunat, mausteet, hunaja ja omenaviinietikka.
5. Levitä sipuli-purjotäyte esipaistetulle piirakkapohjalle. Kaada päälle kermaviiliseos.
6. Paista piirakkaa 200 asteessa noin 30 minuuttia.

Keittiössä soi: Fruit Bats, Graeme James, Mikko Joensuu

lauantai 8. lokakuuta 2016

Valitsen sinut | Marinoitu peruna-papusalaatti


Tasan vuosi sitten kirjoitin valitsemisen vaikeudesta. Siitä, miten väsyneenä pienistäkin päätöksistä tulee isoja. Miten ne kasvavat niin, että niiden ääriviivat ja muoto katoavat; että niitä ei pysty enää suhteuttamaan ympäristöönsä; että vaihtoehtoja pohtiessa alkaa hikoiluttaa ja hermostuttaa vaikka kysymys ei loppujen lopuksi olisi ollut sen vaikeampi kuin että laitetaanko pakasteet pieneen pussiin.

Vuoden takainen kirjoitus on jossain määrin todellisuuttani myös tänään. Kun päivät ovat pitkiä ja puhti poissa, aiheuttavat vähäpätöisetkin valinnat tuskastunutta ähinää.

Arjessa, jossa mitä tänään syötäisiin -tyyppiset kysymykset ovat astmakohtausriski, sitä oppii pian arvostamaan kaikkea varmaa. Yksi sellainen asia on tämä marinoitu peruna-papusalaatti. Se on valinta, jonka kanssa ei voi mennä vikaan. Helppo, halpa ja aihhhhhitsit miten hyvä salaatti onnistuu ja ilahduttaa aina. Aina!

Turvareseptilläni osallistun myös Ruoka.fi:n ja Urtekramin maustehaasteeseen. Jos henkinen kapasiteettinne riittää valitsemaan yhden suosikin yli 30 hyvän reseptin joukosta, tehkää se täällä!


Marinoitu peruna-papusalaatti

1 kg perunoita
400 g vihreitä papuja (pakaste)
1 iso kesäkurpitsa
250 g kirsikkatomaatteja

2 tl hunajaa
2 rkl soijakastiketta
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

marinadi:
2 valkosipulinkynttä
1 dl oliiviöljyä
3 rkl omenaviinietikkaa
3 rkl vettä
1,5 rkl sinappia
1,5 rkl hunajaa
1 tl suolaa
2 tl Urtekram Provencen yrtit -maustetta
maustemitallinen tai maun mukaan Urtekram chili-hiutaleita
maustemitallinen Urtekram sinappijauhetta

1. Laita perunat kiehumaan. Ota pavut sulamaan hyvissä ajoin tai pidä niitä hetken aikaa kuumassa vedessä. Jätä pavut valumaan.
2. Leikkaa kesäkurpitsa pituussuunnassa noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi.
3. Levitä kesäkurpitsat leivinpapereilla päällystetyille pelleille. Sivele kesäkurpitsaviipaleet oliiviöljyllä ja ripottele päälle suolaa. Paahda viipaleita 250 asteessa kunnes ne ovat saaneet väriä ja ovat täysin pehmenneet.
4. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Laita pavut pannulle. Yhdistä hunaja ja soijakastike ja kaada papujen päälle. Mausta mustapippurilla. Paista papuja kunnes ne ovat saaneet hieman väriä.
5. Valmista marinadi: Hienonna valkosipulinkynnet. Yhdistä kaikki aineet keskenään ja sekoita tasaiseksi. Tarkista maku.
6. Pilko keitetyt perunat ja kirsikkatomaatit. Leikkaa paahdetut kesäkurpitsat sopivan kokoisiksi paloiksi.
7. Laita perunat, tomaatit, pavut ja kesäkurpitsapalat kulhoon. Kaada päälle marinadi. Sekoita ja laita kylmään. Anna salaatin tekeytyä vähintään pari tuntia.

Jos korvaat hunajan siirapilla tai fariinisokerilla, on resepti vegaaninen.

Mausteet saatu Urtekramilta.


Keittiössä soi: Grubert, Mike Oldfield

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Ilahtuisitko | Donitsit



Pari päivää sitten olin iltakävelyllä. Kävelin väsyneesti tuulista rantaa pitkin. Kuulokkeissa soi jokin kaunis ja mollivoittoinen. Se peitti viereisestä ravintolalaivasta kuuluvat äänet.

Rantaa myötäilevä meri oli pimeä ja loputon, saumaton osa taivasta. Katselin mustalle ulapalle, mutta en nähnyt mitään. Se oli eristäytynyt, sokea hetki – täydellinen ajatuksiin vaipumiselle. Päätin istua seuraavalle penkille ja olla vähän aikaa alakuloinen.

Ja niin olinkin juuri aikeissa tehdä, kun näin, että penkille oli jätetty kukkakimppu. Se oli selvästi vähän kylmissään, mutta muuten erinomaisessa kunnossa. Kimpussa oli vihreitä ja valkoisia krysanteemeja. Se oli väreiltään heleä, eikä siinä ollut mitään syksyistä tai synkkää.

Nostin kimpun käteeni ja katselin ympärilleni. Tie oli tyhjä, kimppua ei näyttänyt kaipaavan kukaan. Tuntui suorastaan siltä, että se olisi jätetty siihen minulle. Ihan kuin joku olisi tiennyt, että tulen kävelemään juuri sille penkille, suunnitelmanani olla surullinen. Ja siksi paikalle olisi jätetty kukkia, ikään kuin lempeänä kysymyksenä, että mikä piristäisi. Ilahtuisitko näistä?

Ilahduin tietysti. Tuntui kuin joku olisi laittanut aivoissani lampun päälle. Otin kukat mukaani ja jatkoin matkaa. Muutaman korttelin päässä laitoin jazzia soimaan.

Seuraavana aamuna leivoin donitseja. Asettelin ne ruokapöydälle riveihin, enkä voinut olla hymyilemättä. Jo donitsien katsomisessa on jotain penkille jätettyjen kukkien kaltaista. Jotain sellaista, mistä ei voi olla piristymättä. Murheet tarttuvat varmasti viimeistään donitsien tahmeaan pintaan.


Donitsit
n. 50 kpl

Huom! Ohje on iso, sillä pidettiin parikymmenpäinen tupariporukka pitkään tyytyväisenä. Pienemmälle joukolle ohje kannattaa puolittaa.

1,5 pss kuivahiivaa
6 dl maitoa
1,5 tl suolaa
1,2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
(1 tl jauhettua kardemummaa)
4 kananmunaa
200 g sulatettua voita
n. 1 kg vehnäjauhoja

öljyä uppopaistamiseen

1. Liuota hiiva kädenlämpöiseksi lämmitettyyn maitoon. Anna kuplia hetken aikaa.
2. Lisää hiivaseokseen suola, sokeri, vaniljasokeri (ja halutessasi kardemumma), kananmunat ja sulatettu voi. Sekoita tasaiseksi.
3. Lisää jauhoja vähitellen koko ajan sekoittaen. Sekoita taikinaa ensin paksulla haarukalla ja ala sitten alustaa käsin. Voit myös käyttää yleiskonetta. Lisää jauhoja ja kääntele taikinaa, kunnes se alkaa irrota kulhon reunoista.
4. Anna taikinan kohota peitettynä kaksinkertaiseksi.
5. Kaada taikina jauhotetulle alustalle ja vaivaa siitä nopeasti ilmakuplat pois.
6. Kauli taikina noin sentin paksuiseksi levyksi ja leikkaa siitä ympyröitä pyöreällä muotilla tai esimerkiksi juomalasilla, jonka halkaisija on n. 7 cm. Tee pienemmällä muotilla, esimerkiksi pullonkorkilla, ympyröihin reiät.
7. Anna donitsien kohota peitettyinä noin puoli tuntia.
8. Kuumenna kattilassa öljyä. Testaa öljyn lämpötilaa yhdellä donitsin reikäpalalla: jos pala nousee nopeasti öljyn pintaan, öljy on tarpeeksi kuumaa. Paista donitseja öljyssä, kunnes ne ovat kauniin ruskeita. Nosta donitsit talouspaperille valumaan. Jos haluat kierittää donitsit sokerissa, tee se heti paistamisen jälkeen. Muussa tapauksessa anna donitsien jäähtyä ennen kuorruttamista.

Kuorrutin donitseja mm. kinuskilla (osviittaa tarvittavaan kuorrutemäärään täältä), sokerikuorutteella (ja täältä), sulatetulla suklaalla ja mokkapalojen kuorrutteella. 


Keittiössä soi: Basia Bulat

perjantai 23. syyskuuta 2016

Muutoksen makuinen | Pehmeät pretzelit


Katsokaas noita kuvan rinkeleitä. Mitä mieltä olette? Kummasta päästä ne alkavat, kumpaan loppuvat?

Palautin viime viikolla graduni. Olen koittanut makustella, onko tilanteessa enemmän lopun vai alun makua. Joskus niiden kahden välille on vaikea tehdä eroa. Loppuhan on automaattisesti aina myös alku. Vaikka unohdettaisiin tunteelliset puheet sulkeutuvien ovien myötä avautuvista ikkunoista ja tarkasteltaisiin loppujen ja alkujen suhdetta aivan neutraalilla tasolla, niin tottahan se on. Lopun jälkeen alkaa aina jotain uutta. Vähintään lopun jälkeinen aika.

Unohdetaan siis loput ja alut, puhutaan vain muutoksesta. Muutoksista tosin on vaikea puhua ilman kliseitä. Varmaan siksi niiden läpi tekee monesti mieli vain pyyhältää sen kummempia sanomatta. Minun ainakin. Mitäpä sitä itsestäänselvyyksiä toistelemaan, ajattelen. Minä olen se, joka mieluiten vain livahtaisi hiljaa eteisestä ulos ja lähtöportista sisään. Minua pelottaa se, ettei tilanne mahdukaan sanoihin, että on tyydyttävä toteamaan jotain latteaa, kuten no niin, tässä sitä nyt ollaan.

Vähän aikaa sitten luin kuitenkin jutun siitä, miten tavattoman tärkeää juuri tulemisten ja lähtemisten hetkillä, alkujen ja loppujen äärellä olisi avata suunsa. Mikä merkitys onkaan sillä, että muuttuva tilanne noteerataan. Sillä jos jäähyväisiä ei jätetäkään, ne muuttuvat helposti hiljaiseksi taakaksi. Tiedättehän sen tunteen? Miten sanomattomista sanoista tulee pala kurkkuun, paino rintaan. Tai vähintään vähän hölmö olo, kun jokin ilmiselvä jää huomioimatta.

Joten nyt kai koitan puhua isoa muutosta itselleni pienemmäksi. Todeta, että no niin, tässä sitä nyt ollaan. En tiedä, miten lause sitten jatkuu. Onko sen sävy iloinen vai haikea? Uuden edessä innostunut vai hämmentynyt? Lopun vai alun makuinen? Ehkä se selviää myöhemmin. Nyt olkoon vain toteamisen aika.

Tähän postaukseen päättyy myös yhteistyövuoteni K-ruoan kanssa. Vuosi oli kiva ja innostava, ja siksi tuntuu sopivalta lopettaa se pretzel-ohjeeseen (joka löytyy muuten myös tuoreimmasta K-ruoka -lehdestä). Pretzeleissä kun on selkeästi alku ja loppu. Mutta kumpi on kumpi? Onko sillä mitään väliä? Pretzel – joka olkoon vertauskuva ihan kaikelle elämässä – tarvitsee joka tapauksessa molemmat.


Pehmeät pretzelit
8 kpl

2,5 dl lämmintä vettä
1 pss kuivahiivaa
1 tl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl sulatettua voita
5-6 dl vehnäjauhoja

5 dl vettä
4 rkl ruokasoodaa

karkeaa suolaa
75 g voita sulatettuna

1. Sekoita kuivahiiva ja sokeri lämpimään veteen.
2. Kun hiiva kuplii, lisää suola ja voisula.
3. Lisää jauhoja vähitellen, kunnes taikinasta muodostuu pehmeä pallo. Kaada taikina jauhoitetulle alustalle ja vaivaa noin 10 minuuttia. Anna taikinan kohota peitettynä kaksinkertaiseksi.
4. Valmista ruokasoodaliuos keittämällä vettä ja lisäämällä joukkoon ruokasooda. Anna liuoksen jäähtyä kädenlämpöiseksi.
5. Jaa kohonnut taikina kahdeksaan osaan ja pyöritä osat noin 40 cm pitkiksi tangoiksi. Pyöräytä tangot pretzeleiksi kuvan mukaisella tavalla.
6. Kasta pretzelit ruokasoodaliuokseen pariksi minuutiksi ja nosta sitten varovasti leivinpaperilla päällystetylle uunipellille. Ripottele märkien pretzelien päälle karkeaa suolaa.
7. Paista pretzeleitä 250 asteessa noin 8 minuuttia tai kunnes niiden pinta on saanut kauniisti väriä.
8. Voitele pretzelit voisulalla heti uunista ottamisen jälkeen.

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.


Keittiössää soi: Elephant Revival, Bear's Den