perjantai 23. syyskuuta 2016

Muutoksen makuinen | Pehmeät pretzelit


Katsokaas noita kuvan rinkeleitä. Mitä mieltä olette? Kummasta päästä ne alkavat, kumpaan loppuvat?

Palautin viime viikolla graduni. Olen koittanut makustella, onko tilanteessa enemmän lopun vai alun makua. Joskus niiden kahden välille on vaikea tehdä eroa. Loppuhan on automaattisesti aina myös alku. Vaikka unohdettaisiin tunteelliset puheet sulkeutuvien ovien myötä avautuvista ikkunoista ja tarkasteltaisiin loppujen ja alkujen suhdetta aivan neutraalilla tasolla, niin tottahan se on. Lopun jälkeen alkaa aina jotain uutta. Vähintään lopun jälkeinen aika.

Unohdetaan siis loput ja alut, puhutaan vain muutoksesta. Muutoksista tosin on vaikea puhua ilman kliseitä. Varmaan siksi niiden läpi tekee monesti mieli vain pyyhältää sen kummempia sanomatta. Minun ainakin. Mitäpä sitä itsestäänselvyyksiä toistelemaan, ajattelen. Minä olen se, joka mieluiten vain livahtaisi hiljaa eteisestä ulos ja lähtöportista sisään. Minua pelottaa se, ettei tilanne mahdukaan sanoihin, että on tyydyttävä toteamaan jotain latteaa, kuten no niin, tässä sitä nyt ollaan.

Vähän aikaa sitten luin kuitenkin jutun siitä, miten tavattoman tärkeää juuri tulemisten ja lähtemisten hetkillä, alkujen ja loppujen äärellä olisi avata suunsa. Mikä merkitys onkaan sillä, että muuttuva tilanne noteerataan. Sillä jos jäähyväisiä ei jätetäkään, ne muuttuvat helposti hiljaiseksi taakaksi. Tiedättehän sen tunteen? Miten sanomattomista sanoista tulee pala kurkkuun, paino rintaan. Tai vähintään vähän hölmö olo, kun jokin ilmiselvä jää huomioimatta.

Joten nyt kai koitan puhua isoa muutosta itselleni pienemmäksi. Todeta, että no niin, tässä sitä nyt ollaan. En tiedä, miten lause sitten jatkuu. Onko sen sävy iloinen vai haikea? Uuden edessä innostunut vai hämmentynyt? Lopun vai alun makuinen? Ehkä se selviää myöhemmin. Nyt olkoon vain toteamisen aika.

Tähän postaukseen päättyy myös yhteistyövuoteni K-ruoan kanssa. Vuosi oli kiva ja innostava, ja siksi tuntuu sopivalta lopettaa se pretzel-ohjeeseen (joka löytyy muuten myös tuoreimmasta K-ruoka -lehdestä). Pretzeleissä kun on selkeästi alku ja loppu. Mutta kumpi on kumpi? Onko sillä mitään väliä? Pretzel – joka olkoon vertauskuva ihan kaikelle elämässä – tarvitsee joka tapauksessa molemmat.


Pehmeät pretzelit
8 kpl

2,5 dl lämmintä vettä
1 pss kuivahiivaa
1 tl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl sulatettua voita
5-6 dl vehnäjauhoja

5 dl vettä
4 rkl ruokasoodaa

karkeaa suolaa
75 g voita sulatettuna

1. Sekoita kuivahiiva ja sokeri lämpimään veteen.
2. Kun hiiva kuplii, lisää suola ja voisula.
3. Lisää jauhoja vähitellen, kunnes taikinasta muodostuu pehmeä pallo. Kaada taikina jauhoitetulle alustalle ja vaivaa noin 10 minuuttia. Anna taikinan kohota peitettynä kaksinkertaiseksi.
4. Valmista ruokasoodaliuos keittämällä vettä ja lisäämällä joukkoon ruokasooda. Anna liuoksen jäähtyä kädenlämpöiseksi.
5. Jaa kohonnut taikina kahdeksaan osaan ja pyöritä osat noin 40 cm pitkiksi tangoiksi. Pyöräytä tangot pretzeleiksi kuvan mukaisella tavalla.
6. Kasta pretzelit ruokasoodaliuokseen pariksi minuutiksi ja nosta sitten varovasti leivinpaperilla päällystetylle uunipellille. Ripottele märkien pretzelien päälle karkeaa suolaa.
7. Paista pretzeleitä 250 asteessa noin 8 minuuttia tai kunnes niiden pinta on saanut kauniisti väriä.
8. Voitele pretzelit voisulalla heti uunista ottamisen jälkeen.

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.


Keittiössää soi: Elephant Revival, Bear's Den

torstai 25. elokuuta 2016

Pienet ja siksi isot asiat | Paahdetut valkosipuli-papuleivät



Puistobulevardilla oli mies, ja miehellä hattarakone.

Moni ei pidä hattarasta. Minä pidän. Pidän vaikka se tahmaa posket ja tarttuu tukkaan. Hattaran synnyssä on jotain hypnoottista. On kutkuttavaa katsoa, miten lämpö notkistaa pienet tiukat kiteet pitkiksi siimoiksi, saa ne takertumaan toisiinsa ja kehrääntymään makeaksi harsoksi.

Istuin penkille hattarakärryä vastapäätä. Kaivoin laukustani viikatun neuleen ja taittelin sen auki. Neule oli selvästi jonkun itse tekemä. Minulle sen oli antanut tuntematon tyttö parikymmentä minuuttia aikaisemmin. Myynnissä se oli alun perin ollut, mutta koska laukustani ei ollut kääntelystä ja ähellyksestä huolimatta löytynyt kolikon kolikkoa, sain neuleen lahjaksi.

Ei neuleen hinta olisi ollut kuin euron. Mutta kun se annettiin lahjana, sen arvo saman tien moninkertaistui. Iloni ainakin oli ehdottomasti euron ostovoimaa suurempaa. Hypistelin neuleen palmikoitua pintaa ja katsoin taas miestä kärryjen takana. Tiesittekö, että yhteen hattaraan tarvitaan vain teelusikallinen sokeria? Sekin on osoitus siitä, miten jo ihan pienestä määrästä hyvää voi kasvaa iso myönteinen pilvi.

Viime viikot ovat olleet vähän epävakaita. Kesän työputki alkaa kai viimein tuntua. Pidän syksystä, enkä haluaisi olla sen kynnyksellä väsynyt. Toisaalta, väsymys on otollinen olotila juuri pienille iloille. Ihan hassut asiat alkavat naurattaa, pienet positiiviset teot ja asiat melkein itkettää.

Sellaisia ovat muun muassa hyvät iltapalat, suloisen kaihoisa syysmusiikki, uutiset poliisin löytämästä pehmolelusta ja sen pääsemisestä takaisin kotiin. Ja tämä sympaattinen Russel Hobbs -leivänpaahdin. Sain sen lahjaksi KitchenTimelta, ja siitä tuli heti keittiömme uusi kulta. Ilahdun siitä joka aamu.


Paahdetut valkosipuli-papuleivät
5:lle

2 valkosipulinkynttä
1 sipuli
puolikas punainen paprika
2 rkl oliiviöljyä
1 tl jauhettua paprikaa
1 tl kuminansiemeniä
0,5 tl jauhettua kuminaa
1 tl jauhettua kardemummaa
2 tlk isoja valkoisia papuja
100 g tomaattipyreetä
1 dl vettä
ripaus sokeria
suolaa
mustapippuria

5 palaa leipää
2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi

(raastettua parmesaania)

1. Pilko valkosipulinkynnet, sipuli ja paprika mahdollisimman pieneksi.
2. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Lisää sipulit ja paprikapalat pannulle yhdessä mausteiden kanssa. Paista kunnes sipulit ja paprikat ovat pehmenneet.
3. Valuta ja huuhdo pavut. Lisää ne pannulle ja paista hetken aikaa.
4. Lisää tomaattipyree ja vesi. Mausta suolalla, mustapippurilla ja ripauksella sokeria.
5. Paahda leipäviipaleet. Sivele paahdetut leivät oliiviöljyllä. Halkaise valkosipulinkynsi ja vetele sillä leipien pintaa.
6. Levitä paputäyte leiville. Koristele tuoreilla yrteillä ja halutessasi parmesaanilla. Tarjoile heti.

Keittiössä soi: Leonard Cohen

Leivänpaahdin saatu lahjaksi KitchenTimelta.

maanantai 15. elokuuta 2016

Potluck by one 4 vuotta! | Luumusangria


Syntymäpäivinä on tapana katsoa taakse. Koska Potluck by one täyttää tänään neljä vuotta, tein niin. Kelasin kuluneen vuoden alkuun ja aloin katsoa kohtauksia uudestaan.

Niitä oli aika monta. Huolimatta siitä, miten väsähtänyttä täällä on välillä ollut, vuodessa on ehtinyt kertyä taas aika monta reseptiä, valokuvaa ja ennen kaikkea tekstiä.

Välillä bloggaaminen ja oikeastaan koko blogikulttuuri mietityttää. Miksi muita kiinnostaisi, mitä minä tänään ajattelen saati mitä minä pienessä pölyisessä keittiössäni kokkaan? Miksi jakaminen on niin tärkeää?

Aa! Siinä lieneekin avainsana. Jakaminen. 

Jakamisen taustalla on ajatus siitä, että toinenkin saa jotain. Se ei ole paljastamista huomion saamiseksi, vaan omastaan antamista toivoen, että myös vastaanottaja ilahtuu.

Äsken oikoluin tekstiä, josta graduni taiteellinen osio alkaa. Luettuani hymyilin: teksti tuntui selittävän täydellisesti myös sitä, miksi tämä blogi on edelleen niin tärkeä. On ihanaa, että on paikka, joka on minun, mutta jossa en kuitenkaan ole esillä. Paikka, jossa saan samaan aikaan olla omanlainen ja näkymätön. Jossa voin sekä tehdä täysillä että olla taustalla. (Näissä kuvissa tosin on taustalla kaunis ystäväni Ida.)

Potluck by one on minulle ainutlaatuinen jakamisen väylä. Eikä se voisi olla sellainen ilman teitä. Jakaessa sekä antajalla että saajalla on yhtä tärkeä rooli. Kiitos, että saan jakaa. Että otatte vastaan ja välillä niin kauniisti saamastanne kiitätte. Sillä on väliä. Sillä on kauheasti väliä.


Se olisi kuin leija. Tarinani, kirjani.

Kuin leija.

Rakennan sen työhuoneellani. Laitan leijaan kaiken aikani, annan sille aamuni ja iltani. Tehdessäni menen polvilleni maahan, kurkotan korkealle, en malta suojata seiniä. Teen täysillä.

Lopulta tulen siihen tulokseen, että se on valmis. Että leijani toimii, on tarpeeksi vahva noustakseen ja lentääkseen. Silloin vien sen ulos. Etsin hyvän paikan, hyvän hetken. Ja sitten, sydän pamppaillen, päästän irti.

Yhtenä hetkenä leija on vielä liiman ja maalin sotkemissa käsissäni, mutta seuraavassa se jo nousee. Katson sen lentoa. Mitä korkeammalle leija kiipeää, sitä vähemmän minä voin sen liikkeisiin enää vaikuttaa. Taivaalle päästyään leija ei ole enää ainoastaan minun, vaan tarkoitettu kaikille, jotka sen näkevät.

On mahdollista, että leijan lentoa ei huomaa kukaan muu. Että uurastuksestani huolimatta leijassani ei ole tarpeeksi voimaa nostamaan ihmisten katseita maasta.

Mutta on myös mahdollista, että viereisen virastotalon kolmannessa kerroksessa istuva virkailija sattuu katsomaan ulos juuri oikeaan aikaan ja näkemään taivaalla tanssivan leijan. Ja ehkä talon takana olevassa puistossa leikkivät lapset huomaavat sen myös, vetävät vanhempiaan hihoista ja osoittavat taivaalle. Ehkä leijan näkee joku pysähtyessään tienristeykseen, joku nostaessaan katseensa uuvuttavasta työstään. Joku huomaa sen laittaessaan hautajaisten jälkeen hattua päähänsä, joku etsiessään oikeaan suuntaan osoittavaa opastetta.

Ja niin, katsoessaan leijaa, he eivät hetken aikaa näekään katujen harmautta, niiden teräviä kiviä ja kiveyksiä vasten rutistuneita metallitölkkejä. He eivät näe rakennuksia, jotka on rakennettu pysymään paikallaan, eivät pysäkkien aikatauluja eivätkä kelloja ranteissaan, eivät väitteitä mainostauluissa tai vaatimuksia puhelimiensa ruuduilla, eivät liikennemerkkejä, eivät punaisiksi muuttuvia valoja, teiden kaistaviivoja tai kylttejä, jotka kieltävät ylittämästä niitä.

Huomatessaan leijan ihmiset pysähtyvät. Ja hymyilevät. Niin minä ainakin todella toivon – että he hymyilisivät. Kenties katsoessaan leijan kieppumista, sen vapautta, he tuntevat hymyjensä takana jotain muutakin.

Leijoissa on mainiota se, että maasta katsottuna ei huomaa, mistä ne on tehty. Että ne on tehty siitä, mitä on kertynyt keittiön laatikkoihin ja sänkyjen alle. Ne on tehty kuluneista tilkuista ja vanhoista vaatteista, tikuista ja kepeistä ja pihapuun oksista. Leikeissä rikkoutuneista, juhlista jääneistä, kuluneista ja käytetyistä asioista. Leijat on tehty kaikesta siitä, mitä on koko ajan ja kaikkialla. Siitä, mikä on tavallisinta ja tutuinta. Siitä, mikä on jo kertaalleen hylätty.

Yläilmoja halkova leija on tehty täällä alhaalla. Ja vaikka se nostaa katseen ja ajatukset korkealle, saa ne kaartelemaan ja kevenemään, se on koko ajan yhteydessä maahan. Ilman sitä yhteyttä leija karkaisi. Pian se olisi niin kaukana, ettei sitä enää tunnistaisi. Siihen ei voisi enää samastua, sillä tuntemattomasta ei tunnista itseään.

Ennen luulin, että halusin kirjoittaa, jotta muut huomaisivat minut. Jotta ihmiset pysähtyisivät katsomaan ja kuuntelemaan minua. Mutta oikeasti minä haluan vain lennättää leijaa. Haluan seisoa maassa muitten joukossa ja päästää vapaaksi jotain, joka ilmaan noustessaan hetkeksi vapauttaisi meidätkin. 

Katsoessani ylös en katsoisi itseäni, vaan sitä, mihin puutteistani huolimatta pystyn.


Luumusangria
5:lle

10 kypsää luumua
1 nektariini
3 sitruunaa
pieni pala inkivääriä
ripaus jauhettua vaniljaa
1,5 dl vettä
1,5 dl sokeria
1 pullo kuivaa valkoviiniä
tonic-vettä
jääpaloja

koristeeksi tuoreita hedelmiä ja minttua

1. Pilko luumut ja nektariini.
2. Raasta inkivääri ja kuoret kahdesta sitruunasta. Laita ne kattilaan yhdessä vaniljan ja hedelmäpalojen kanssa. Lisää sokeri, vesi ja raastettujen sitruunoiden mehu.
3. Anna hedelmäseoksen kiehua rauhallisesti, kunnes hedelmät ovat pehmenneet. Anna jäähtyä.
4. Siivilöi hedelmäliemi. Jos haluat, voit toki lisätä kypsennettyjä hedelmiä myös sangriaan. Loput söimme lettujen kanssa!
5. Purista kolmannen sitruunan mehu ja annostele sitä laseihin. Lisää hedelmäsiirappia, kylmää valkoviiniä, tonic-vettä ja jäitä. Koristele tuoreilla hedelmillä ja mintunlehdillä.


Ps. K-kauppojen -lahjakortin voitti arvonnassa Heidi. Kovasti onnea!


Keittiössä vuoden aikana soinut ainakin: Lord Huron, Pearl and the Beard, The Who, Good Old War, J. Karjalainen, The Apache Relay, Chuck Berry, Elvis, Toto, WILD, Joseph, Houndmouth, Sia, Ian William Craig, Howard Shore, Mikko Joensuu, Max Richter, Philip Glass, Yann Tiersen, Delicate Steve, We Have Band, Paperwhite, Efterklang, Federico Albanese, Abba, Flyte, Kari Kimmel, Low Roar, Sin Cos Tan, The Turtles, Jonas B. Ingebretsen, Pet Shop Boys, Kids of 88, Lesley Gore, Libby Kash, Johnny Cash.

perjantai 12. elokuuta 2016

Ensin mitä, sitten miten | Mehevä rieskakakku


Pari viikkoa sitten, veljeni hääjuhlassa, nousin ylös ja puhuin. Se oli ja ei ollut suunniteltua. Suunniteltua siinä mielessä, että olin pohtinut puhetta viimeiset puolitoista vuotta. Suunnittelematonta taas siksi, että häitä edeltävänä iltana jouduin toteamaan, etten vieläkään tiennyt, mitä sanoa.

Tai no, tiesin kyllä mitä halusin sanoa. Mutta miten vaikeaa oli keksiä miten sen sanoisin.
Ja siksi lopulta tulin siihen tulokseen, että tarpeeksi vaikuttavien sanojen puutteessa olisi parempi olla sanomatta yhtään mitään.

Se oli hölmö ajatus. Ei lahjaa jättäisi antamatta sen takia, ettei sille ole löytänyt tarpeeksi komeaa käärepaperia. En ole koskaan aivan ymmärtänyt sanontaa vauvan heittämisestä pesuveden mukana, mutta luulen, että tähän se kävisi. Puhetta suunnitellessani pidin show'ta sisältöä tärkeämpänä, ja lopulta luovuin molemmista.

Oikeiden sanojen löytäminen on välillä piinallisen hankalaa. Toisilta se käy helpommin. Jotkut meistä osaavat kertoa tunteistaan häkellyttävän hyvin, loksauttaa ajatuksensa niille täydellisesti sopiviin lauseisiin. Kenties sen takia olennainen on välillä vaarassa unohtua: vaikka puhuminen ja kirjoittaminen ovat taitolajeja, tunteminen ei ole. Sen, mitä sanotaan, tulisi aina olla tärkeämpää kuin se, miten sanotaan.

Luovuttuani aikeestani pitää puhe, päätin kirjoittaa hääparille kirjeen. Sovin itseni kanssa, että jos tilanne olisi sopiva, lukisin sen ehkä ääneen. Mutta silti - toisin kuin puhe - kirje ei olisi esitys tai teos. Sitä ei olisi kirjoitettu minkään muun kuin sen sisällön takia. Vaikka kirjeen kieli olisi kulunutta tai kömpelöä, sen viesti olisi vilpitön.


Olen tuijottanut tämän voileipäkakun kuvia hyvän tovin ja yrittänyt keksiä, mitä siitä kertoisin. Pelkät kehut eivät tunnu riittäviltä. Haluaisin kovasti kehittää niille jonkinlaiset kehykset. Mutta häistä viisastuneena taidan vain antaa mennä. Kehottaa teitä saatesanojen sijaan keskittymään kuviin ja niissä olevaan kakkuun. Se on tehty 30 vuotta täyttävän Pirkan kunniaksi. Suosittelen tutustumaan syntymäpäiviä varten ideoituun ruokalistaan. Juhlamenusta löytyy mainioita vinkkejä myös muiden sankareiden muistamista varten.

Sillä muistakaa: jos sanoja ei millään meinaa löytyä, on kakku aina oiva tapa kertoa tunteistaan.


Mehevä rieskakakku
12:lle

14 rullarieskaa (2 pkt)

1/2 kesäkurpitsa
2 keitettyä maissintähkää
400 g Pirkka suomalaisia pakasteherneitä
200 g Pirkka maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl voita
hieman sitruunamehua
1 prk Pirkka tilli-mantelipestoa
1 prk (200g) Pirkka raejuustoa
1 kurkku
2 avokadoa
tuoretta avokadoa
suolaa
mustapippuria

voita ja öljyä paistamiseen

1. Aloita ottamalla pakasteherneet sulamaan.
2. Leikkaa kesäkurpitsa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Leikkaa terävällä veitsellä maissintähkästä reunat irti niin, että maissinjyvät pysyvät kiinni toisissaan.
3. Kuumenna pannulla voita ja oliiviöljyä. Paista kesäkurpitsaviipaleita, kunnes ne ovat pehmenneet. Mausta suolalla ja pippurilla. Paista seuraavaksi maissilevyt, kunnes ne ovat saaneet hieman väriä.
4. Soseuta pakasteherneet, 100 g tuorejuustoa ja 2 rkl voita. Mausta hernetahna suolalla, sitruunamehulla ja mustapippurilla.
5. Ota kurkusta noin 10 cm:n pätkä ja raasta se. Sekoita keskenään kurkkuraaste, raejuusto ja puolet tilli-mantelipestosta.
6. Viipaloi avokadot. 
7. Kokoa voileipäkakku: levitä rieskalle ensin pestoa ja sen päälle kesäkurpitsaviipaleita. Aseta päälle toinen rieska ja levitä sille hernetahnaa. Laita seuraavalle pesto-raejuustotäytettä, sitten pestoa ja avokadoviipaleita, lopuksi tuorejuustoa ja maissia.  Jatka haluamassasi järjestyksessä.  
8. Levitä viimeisen rieskan päälle tuorejuustoa. Asettele päälle kurkkuviipaleita.
9. Anna kakun tekeytyä kylmässä hetken aikaa. Koristele kakku tuoreella oreganolla ennen tarjoamista. 

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.



Keittiössä soi: F.R.David

maanantai 1. elokuuta 2016

Harrastukseni haikailu | Kardemumma-karviaispiirakka


Elokuu on suosikkikesäkuukauteni. Pidän siitä, että se on samaan aikaan jo ja vielä. 

Esimerkki: illat, jotka ovat jo pimeitä mutta vielä lämpimiä - yhtä aikaa arvoituksellisia ja lempeitä. Tai sää, jossa tuntuu sekä kesä että syksy. Pidän kauluksista ja pitkistä hihoista, mutta myös siitä, että ne ovat useina päivinä vielä aivan liikaa. Pidän lähestyvän syksyn herättämästä tomeruudesta: reppumainoksista, hillo-ohjeista, kirjakauppojen kalenteripinoista. Pidän tumman vihreistä puista, ruskettuneista ihmisistä, kirjavista kukkakimpusta ja katulamppujen lämpimästä keltaisesta. Siitä, että samaan aikaan syödään jäätelöä ja säilötään syksyä varten.

Elokuu on mielestäni vuoden parasta aikaa. Siitä huolimatta se saa minut myös aavistuksen alakuloiseksi. Pitämisen ja kaiken kivan ja kirkkaan alla hohkaa haikeus. Haikeus on kuin tuuli, joka illalla saapuu heiluttamaan puutarhajuhlien ylle ripustettuja viirejä ja muistuttaa siitä, että ennen pitkää ne on otettava alas. Tuuli ei ole kylmä, ei viiltävä tai pureva, mutta kuitenkin puhaltamassa suvea syrjään.

Toki syksykin on mielestäni hyvää aikaa. Mutta vaikka siirtyisi hyvästä hyvään, voi silti kynnyksellä tehdä mieli vuodattaa muutama kyynel.

Joskus sanotaan, että kaipaaminen on ajanhukkaa. Että sillä ei saavuta mitään, että se on energian kaatamista aukkoon joka ei voi koskaan täyttyä. Ajan ikävöiminen on kai sitten turhista turhinta.

Mutta ehkä juuri siksi loppukesä onkin haikeuden aikaa. Koska lomalla kuuluu saada tehdä myös sellaista, mistä ei ole varsinaisesti mitään hyötyä. Maata auringossa, katsoa uusintoja ja pyöräillä paljain jaloin, ja elokuussa haikailla sitä kaikkea. Piirakan äärellä, jos vain mahdollista.


Kardemumma-karviaispiirakka

130 g voita
0,5 dl sokeria
0,5 tl jauhettua kardemummaa
2,5 dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa

5 dl karviaisia
2 dl sokeria
1 dl vettä
1 t jauhettua kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
1 tl raastettua sitruunankuorta
0,5 dl vehnäjauhoja
3 kananmunaa

1. Nypi voi, sokeri, kardemumma, vehnäjauhot ja suola sekaisin.
2. Painele taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Paista piirakkapohjaa 175 asteessa 15 minuuttia.
3. Valmista pohjan paistuessa karviaistäyte. Laita karviaiset, 1 dl sokeria, kardemumma ja vesi kattilaan. Keitä, kunnes karviaiset ovat täysin pehmenneet. Painele karviaissose siivilän tai lävikön läpi. (Itse käytin lävikköä, jonka reiät olivat siivilää suuremmat mutta pitivät silti marjojen karat ja kuoret loitolla.)
4. Ota erilleen 3 dl karviaissosetta. (Jos sosetta on enemmän, sitä voi käyttää vaikka drinkkipohjana!) Lisää karviaissoseen joukkoon vielä 1 dl sokeria, vaniljasokeri, raastettu sitruunankuori, vehnäjauhot ja kananmunat. Sekoita tasaiseksi ja kaada piirakkapohjan päälle.
5. Paista piirakkaa 175 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes täyte on hyytynyt. Koristele jäähtynyt piirakka sitruunaviipaleilla ja tarjoile esimerkiksi vaniljajäätelön kanssa.

Keittiössä soi: Joseph

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Sen muistan | Sitruksinen mansikkakakku


Ensi viikonloppuna on häät. Ei omat, mutta jonkun, joka on aina ollut yksi omista.

Isojen tapahtumien edessä pakostakin tulee ajatelleeksi isoja. Ja samaan aikaan kuitenkin myös kaikkea niin kumman pientä. Mielen pinnalle alkaa pulpahdella yksityiskohtia menneestä. Ääniä, nauruja, makuja, maisemia. Sanoja laulujen keskeltä, kohtauksia muuten kohinaksi muuttuneista tarinoista. Tapahtumia, jotka jostain syystä ovat läpäisseet muistoja karsivan, vuosi vuodelta tihenevän seulan.

Veljen hääpäivä on sama kuin vaarin nimipäivä. Se on sattumaa, mutta tuntuu silti mukavalta. Vaaria ei enää ole, mutta nyt kun olen kaivellut, muistoja onneksi ilahduttavan paljon.

Nimipäiviä on meillä juhlittu aina. Kakun verran ainakin. Vaarin nimipäiväkakut, niin kuin oikeastaan kaikki mummin tekemät täytekakut, olivat aina samanlaisia. Kaupan pohja ja kauheasti kermaa. Oman maan mansikoita päällä, sivuilla ja välissä.

Muistan kakkuvadin, jolla kakku oli. Ja lusikoiden koristeelliset päät. Sinikuvioiset lautaset. Äidin toppuuttelut kolmannen kakkupalan kohdalla – toisen, jos illalla oli edessä vielä automatka kotiin. Puutarhaan katetun pöydän vieressä huojuvat herukkapensaat ja siellä surisevat ampiaiset. Vakuuttelut, että ei se pistä, jos olet paikoillasi.

Kermakakut ovat kokeneet viime vuosina aikamoisen inflaation. Täällä on kuitenkin vielä yksi vannoutunut fani. Toki on kiva, että nykyään on tarjolla raakaa, juustoista, nakua, marmoroitua, shakkiruutuista, glitterillä ja oikeilla kukilla päällystettyä. Mutta ei silti ole mansikkakakun voittanutta, ei heinäkuussa ainakaan.

Siksi kerran kesässä on tehtävä makumatka mummin kahvipöytään - siihen, jonka ääressä istui kaksi vuosikymmentä sitten sekä vaari että veli. Tämänpäiväinen kakkuversio syntyy helposti yhdestä kääretorttupohjasta, eli tarpeen tullen vaatimattomassakin mökkikeittiössä. Välissä on mansikkaa, mansikkaa ja mansikkaa, ihan niin kuin mummilassakin. Muita täytteitä ja ulkoasua on vähän päivitetty, mutta silti kakku vie varmasti jonnekin sinne alkuperäisen tunnelman tienoolle.


Miltä teidän lapsuutenne maistuu? Mikä on teidän makumuistoistanne mieluisin, tai mieleenpainuvin? Onko se mökkipaikkakunnan erikoisuus, tai joku tietty kesäherkku?

Jos hyvin käy, se löytyy lähikaupastasi. Käy tutustumassa lähituottajiin K-supermarket.fi:ssä ja kerro mikä on suosikkituotteesi. Kommentoijien kesken arvotaan 30 euron arvoinen lahjakortti, joka käy kaikissa K-ruokakaupoissa.

Muista jättää kommenttiin myös oma nimesi tai nimimerkkisi ja sähköpostiosoitteesi. Tietojasi ei käytetä muuhun tarkoitukseen. Arvontaan voit osallistua 9.8. saakka.



Sitruksinen mansikkakakku

Kakkupohja:
4 kananmunaa
1,5 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
2 dl vehnäjauhoja

8 dl Pirkka kuohukermaa
1 tl vaniljasokeria
1 sitruunan raastettu kuori
1 dl Pirkka turkkilaista jogurttia
1,5 dl lemon curdia
1 sitruunan mehu
2 rkl vettä
2 rkl sokeria

1. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. 
2. Sekoita leivinjauhe ja vehnäjauhot keskenään, ja lisää vähitellen kananmuna-sokerivaahdon joukkoon. Kääntele tasaiseksi.
3. Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille. Paista kakkupohjaa 225 asteessa 8-10 minuuttia.
4. Kumoa pohja sokeroidulle leivinpaperille. Anna jäähtyä.
5. Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta se sitruunankuorella ja vaniljasokerilla.
6. Yhdistä lemoncurd ja turkkilainen jogurtti. Jos haluat, lisää joukkoon hieman sitruunan kuoriraastetta.
7. Leikkaa kakkupohja neljään osaan. Yhdistä sitruunanmehu, vesi ja sokeri. Kostuta ensimmäinen pohjaneliö ja levitä sille ensin sitruunajogurttitäytettä, sitten kermavaahtoa ja lopuksi puolitettuja mansikoita. 
8. Aseta päälle seuraava pohja ja toista.
9. Kun kakku on koottu, levitä loppu kermavaahto kakun päälle ja reunoille. Koristele kakku haluamallasi tavalla, esimerkiksi vetelemällä haarukalla sen pintaan korikuvio. Viimeistele muutamalla mansikalla.

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.


Keittiössä soi: The Barr Brothers

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lepo vaan | Yön yli tekeytyvä persikkajäätee


Huoneessani on uusi nojatuoli. Se tuli tänne kesäkylään ystävän ullakolta. Vieraani on iso ja muhkean punainen. Ja niin uskomattoman mukava. Tuntuu kuin istuisi halauksessa!

Istun tuolissa nytkin. Viimeisen tunnin olen kuitenkin miettinyt sitä, miten minun ei pitäisi. Koska olisi yksi kirjoitustehtävä. Muutama kuva piirrettävänä. Se yksi kappale graduun olisi myös hyvä viimeistellä. Pyykit nyt ainakin pitäisi ripustaa. Ja jos heti lähtisin lenkille, ehtisin vielä ennen sadetta.

En pidä tästä. Miten huono olen olemaan paikallani. Tai kyllähän minulta joutenolo sujuu. Mutta siitä nauttiminen on vaikeaa. Hyvin usein velvollisuudet - tai niiden ajattelu - syövät sunnuntaistani leijonanosan. Siitäkin huolimatta, että tiedän, miten hyödytöntä rästihommien sörkkiminen on. Tuskin saan mitään kunnolla aikaan, mutta en enää ehdi nauttia tauostakaan.

Kuin yrittäisi laihduttaa ja kieltäytyisi ottamasta omaa leivosta, mutta nippisi salaa jämiä muiden lautasilta. Silloin menettää ilon molemmista: sekä tavoitteessa pitäytymisestä että herkulle antautumisesta.

Molempi pahempi. Äh.

Mutta onneksi on tämä suloisen upottava tuoli, josta on vaikea nousta ylös. Siitä johtuen tuolin viereen on muodostunut kirjapino. Äsken otin käteeni kirjoista päällimmäisen. Sen välistä tippui nippu graduun liittyviä muistiinpanoja. Yhdessä niistä oli viesti universumilta, hohtavaksi yliviivattu Auguste Rodinin sitaatti:

Patience is also a form of action.

Ihan kuin minulle olisi yritetty sanoa: istu, Terhi, siinä nyt vaan, niin kauan kuin siltä tuntuu. Älä hötkyile. Sillä on niin paljon sellaista, mikä vaatii syntyäkseen rauhaa ja aikaa.

Kuten ideat. Oivallukset. Ajatusten loksahdukset.

Ja alla oleva jäätee.


Yön yli tekeytyvä persikkajäätee

1 litra kiehuvaa vettä
2-3 pussia mustaa teetä
1 sitruunan raastettu kuori
1 sitruunan mehu
1 appelsiinin mehu
1 dl hunajaa
2 persikkaa

mintunlehtiä koristeeksi

1. Kaada vesi isoon astiaan ja lisää joukkoon teepussit.
2. Raasta sitruunan kuori. Purista sitruunan ja appelsiinin mehu. Lisää mehut ja kuoriraaste teehen yhdessä pieneksi pilkottujen persikoiden ja hunajan kanssa. Tarkista maku. Lisää tarvittaessa hunajaa.
3. Jätä tee jäähtymään huoneenlämpöön yön yli. Siirrä tee aamulla kylmään.
4. Sekoita jääteetä ennen tarjoilua. Kaada laseihin ja koristele mintunlehdillä.

Vinkki! Jatka drinkiksi lisäämällä vaaleaa rommia ja hieman sitruunavichyä.

Keittiössä soi: Toto, Houndmouth

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kun aika on | Mustapapuburgerit


Tällä hetkellä minua ilahduttaa kovasti:

Se, että kämppis keittää aamukahvit aina meille molemmille.
Radanvarren lupiinit.
Linnanmäeltä kuuluvaan hihkuntaan herääminen.
Torikahvilassa lauantaisin soittava bändi.
Asioiden syöminen ulkona.
Jalkakäytävän reunuksella käveleminen kymmenen senttimetriä alempana olevan jalkakäytävän sijaan.
Matonpesupaikat.
Kappaleet, joissa vihelletään.
Pimenevässä illassa pyöräily.
Kaupassa käyminen yöllä ja tuntemattomien tuotteiden ostaminen.
Pubivisan vetäjä, joka esittelee kuulakärkikyniä kuin Mr. Ollivander taikasauvoja: "Tässä on vankka saksalainen sydän ja hento ranskalainen kuori. Kokeilkaa. Miltä tuntuu?"
Ruoanlaitto.

Niin. Pitkästä aikaa innostaa taas laittaa ruokaa. Kiinnostus kokkaamiseen menee sykleissä, mikä on ihan okei. Ei minua haittaa syödä muroja lounaaksi ja toisenlaisia illalliseksi.

Mutta sitten kun innostus palaa, se tuntuu kuin kesältä - vasta sen alkaessa todella ymmärtää, miten kovasti sitä onkaan kaivannut. Koko settiä: vihannesten tunnustelemista kaupassa, yrttiruukkujen tuoksuttelua, ideointia ja improvisointia, kokeilua, maistelua. Pöydän kattamista ja alas istumista.

Sitä ehkä olenkin kaivannut eniten: ruoan ääressä rauhoittumista, kavereiden kanssa syömistä. Ystäviä tulee harvemmin kutsuttua muroille.

Viime viikonloppuna teimme ja söimme burgereita. Mustapapuburgereita, jotka ilmeisesti ovat olleet joku juttu jo pidemmän aikaa? Ymmärrän kyllä. Hyviähän ne olivat, todella. Alla olevan reseptin lisäksi suosittelen kokeilemaan myös vaikka tätä K-ruoan mustapapuhampurilaisten ohjetta. Ja sitten innostumaan burgereista muutenkin. Muun muassa tämä grillattu juusto-avokadohampurilainen puhuttelee minua kovasti juuri nyt.


Mustapapuburgerit
4 kpl

Mustapapupihvit
1 prk Pirkka mustapapuja (380 g / 230 g)
1/2 keltasipuli
2 valkosipulinkynttä
1/2 paprika
0,5 tl jauhettua paprikaa
1 tl sriracha-kastiketta
1 kananmuna
1 dl Pirkka korppujauhoja
hieman valkopippuria
suolaa
oliiviöljyä paistamiseen

Pikamarinoidut punasipulit
1 punasipuli
2 rkl omenaviinietikkaa
1 tl suolaa
1 tl sokeria

Mehevä maustesalaatti
3 rkl Pirkka kermaviiliä
1 rkl ketsuppia
1 tl sriracha-kastiketta
1 tl worcestershire-kastiketta
1/4 kerä jäävuorisalaattia

4 sämpylää
1 avokado
1 iso tomaatti
tuoretta rucolaa

1. Aloita laittamalla punasipulit marinoitumaan: leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. Yhdistä suola ja sokeri etikan kanssa ja kaada sipulirenkaiden päälle.
2. Valmista mustapapupihvit: Valuta mustapavut. Pilko sipulit ja paprika. Laita ne papujen kanssa kulhoon ja survo sauvasekoittimella. Älä kuitenkaan tee massasta aivan tasaista.
3. Vatkaa kananmunan rakenne rikki ja yhdistä massan joukkoon mausteiden kanssa. Lisää lopuksi korppujauhot vähitellen. Tarkista maku.
4. Muotoile massasta neljä pihviä. Jos pihvit eivät meinaa pysyä kasassa, lisää hieman korppujauhoja. 5. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Paista pihvejä kunnes ne ovat saaneet kauniisti väriä.
6. Valmista maustesalaatti: Pilko jäävuorisalaatti hienoksi. Yhdistä loput aineet ja kaada salaattihakkeluksen päälle. Sekoita.
7. Viipaloi tomaatti ja avokado. Kokoa burgerit haluamassasi järjestyksessä.

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.


Keittiössä soi: Hauschka, Lord Huron

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Nähtyä ja näkemättä jätettyä | Valkosipulimuru-tomaattipasta


Eilen katsoin ja kuuntelin J. Karjalaista. Olin päättänyt lähteä heti kun Hän olisi laulettu ja huojuttu, mutta jäinkin. Eihän sieltä kymmenentuhannen ihmisen puristuksesta olisi kesken kaiken minnekään päässytkään. Hyvä, että niin. Kotimatkalla poimin radanvarresta valtavan päivänkakkarakimpun. Kapaloin sen Metro-lehteen ja vein kaupunkikierrokselle.

Esplanadilla illallistettiin pitkissä pöydissä. Tuuli nappasi yhdestä pöydästä kukat maljakoista, seuraavasta servetit, mutta hyvä tunnelma tuntui olevan tiukassa. Puistossa tanssittiin tangoa. Sitä säesti silmät kiinni soittava viulisti. Hän ei nähnyt, miten osa tanssijoista oli pukeutunut tuulipukuihin. Minä näin, ja se hymyilytti.

Kruununhaka on minun Pariisini. Olen liikkunut siellä vielä sen verran vähän, että voin kuvitella niin. Jokaisella kävelyllä näen uudenlaiset ikkunankarmit tai suihkulähteen, josta en tiennyt. Ennen pitkää opin tunnistamaan kadut ja suunnistamaan mistä tahansa kulmasta kotiin. Kun tuntemattomasta tulee tuttu, Pariisi katoaa. Mutta jos kävelen kuin viulisti, laittaen välillä silmät kiinni, tietoisesti unohtaen missä olen, ehkä niin ei käy ihan vielä.

Kotiin pääsee siltaa pitkin. Sillat ovat suosikkejani. Niillä on pakko ajatella isoja asioita. Katsoa ylös taivaalle, alas veteen tai eteenpäin ulapalle. Tuuli sekoittaa tukan. Hiusten pöllytessä silmien edessä ei ole väliä, missä ollaan. Vain sen tuntee, että on.

Kotona tein pastan - helpon ja ihanan. Soittolistalla oli sekä Karjalaista että Pariisin varpusta.

Vasta syötyäni muistin laittaa kukat veteen.


Valkosipulimuru-tomaattipasta
4:lle
alkuperäinen resepti täältä

500 g (2 rasiaa) erivärisiä kirsikkatomaatteja
3 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulinkynttä
1 tl hunajaa
suolaa
mustapippuria
reilusti kuivattua oreganoa ja basilikaa

2 rkl oliiviöljyä
1/2 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1,25 dl korppujauhoja
suolaa
mustapippuria

150 g täysjyväspagettia
kourallinen tuoretta basilikaa
(raastettua parmesaania)

1. Halkaise kirsikkatomaatit ja laita ne uunivuokaan. Hienonna valkosipulinkynnet ja lisää ne oliiviöljyn, hunajan ja mausteiden kanssa tomaattien sekaan. Sekoita.
2. Kuumenna uuni 225 asteeseen. Paahda tomaatteja noin 10 minuuttia. Sammuta uuni, mutta jätä tomaatit jälkilämpöihin vielä siksi aikaa, kun valmistat valkosipulimurun ja keität pastan. Tomaatit voi valmistaa myös tällä, vanhalla mutta varmalla ohjeella.
3. Keitä spagetti. Ota pari desiä keitinvettä talteen.
4. Hienonna valkosipulinkynnet ja sipuli. Kuumenna pienessä kattilassa oliiviöljyä ja kuullota sipuleita siinä hetken aikaa. Lisää korppujauho. Paahda korppujauhoja kunnes ne ovat saaneet hieman väriä. Mausta suolalla ja pippurilla.
5. Yhdistä paahdetut tomaatit, spagetti, hieman keitinvettä, pieneksi revitty tuore basilika ja puolet valkosipulimuruista. Sekoita. Ripottele päälle loput valkosipulimurut ja halutessasi raastettua parmesaania.

Keittiössä soi: J.Karjalainen, Pearl and the Beard, Edith Piaf

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Jäätelökesä 1998 | Raparperi-mansikkapuikot


Muistoja kesistä. Kesästä. Jo aika kaukaisesta.

Punainen Seat Toledo. Ainoa auto, jonka osaan nimetä. En tiedä autoista mitään, niiden merkit tai meriitit eivät kiinnosta, mutta sen yhden muistan. Rekisterikilven alku TGI. Sama alkukirjain, minulla ja autolla. Iso juttu.

Rannikko lännessä melkein 20 vuotta sitten. Punainen Toledo ja me kiemurtelimme saaristoteitä pitkin. Takapenkillä tunnelma vaihteli kirjaston lukusalista talvisotaan. Joka päivä satoi. Muistan harmaat, toisiaan muistuttavat kylät, joissa kaikissa puhuttiin vierasta kieltä. Silti ei kuulemma oltu ulkomailla. Uskoi, ken tahtoi.

Retkeilymajoissa oli kosteaa, mutta kuitenkin kotoisaa. Keräsin rannoilta muovipussiin simpukoita ja erilaisia rihmaisia kasveja. Yön aikana aarteeni alkoivat haista. Aamulla heitin ne äidin käskystä pois ja keräsin uudet.

Joka päivä seurueemme alaikäisille jäsenille annettiin 8 markkaa jäätelörahaa. Se oli hurja summa, ja vuonna 1998 sillä sai loputtoman määrän jäätelöä. Ainakin automatkailun kannalta aivan liian paljon. Kerran, pysähdyttyämme veljen pahoinvoinnin takia, avasin auton oven ja katsoin alas. Juuri sillä kohdalla makasi maassa kymmenen markan kolikko. Mitä se on nykyrahassa. Noin sata euroa? Ilmassa kaikui kassakoneen ääni, jota hihkuntani säesti.

Silläkin rahalla tietysti jäätelöä. Lisää pysähdyksiä tien viereen.

Lossit veivät sateiselta saarelta toiselle, yhdestä jäätelökaupasta seuraavaan. Radiossa soi Shania Twain.

Hirveän hyvä kesä. Sellaisia ei enää ole. Hyviä on. Mutta ei sellaisia.


Raparperi-mansikkapuikot
8 kpl

3 raparperinvartta
3 dl mansikoita
2 appelsiinia
hieman jauhettua kardemummaa
hieman jauhettua vaniljaa
2 dl turkkilaista jogurttia
0,75 dl hunajaa

mehujäämuotit
jäätelötikkuja

1. Pilko raparperit ja mansikat. Raasta toisen appelsiinin kuori.
2. Purista appelsiinien mehu kattilaan. Lisää raparperit, mansikat, kardemumma, vanilja ja appelsiinin kuoriraaste. Anna seoksen kiehua rauhallisesti kunnes raparperit ja mansikat ovat täysin pehmeitä.
3. Lisää hunaja ja anna seoksen jäähtyä. Soseuta.
4. Yhdistä raparperi-mansikkasose ja jogurtti. Tarkista maku.
5. Jaa jogurttiseos mehujäämuotteihin. Lisää jäätelötikut. Pakasta.
6. Irrota puikot muoteista pitämällä niitä hetken aikaa kuuman veden alla.

Keittiössä soi: Chuck Berry