maanantai 31. elokuuta 2015

Soppa surullisille


Aika lailla tasan vuosi sitten minulla oli paha mieli ja särkevä hammas. Suutuspäissäni tein keittoa, otin siitä kuvan ja käytin sitä tekosyynä kirjoittaa mielipahastani tänne.

Historia toistaa itseään: minulla on taas kulhollinen keittoa, kovat hammaskivut ja jotain sydämellä. Tällä kertaa en tosin ole vihainen, vaan surullinen. Vuosi sitten pudistin vihaisena päätäni, mutta nyt annan sen vain painua. Vihassa on parhaimmillaan ponnekasta uhmaa, energiaa ja voimaa, mutta surussa sitä ei ole. Suru on käsien nostamista pystyyn, ajamista tien sivuun. Se on pysähtymistä ja pienentymistä.

Jos viha on pauhaavia rumpuja ja jyllääviä vaskisoittimia, niin suru on haikeita jousia. Ei ole melodiaa, ei rytmiä, ainoastaan pitkiä vetoja ja niistä jääviä viiltoja.

Paitsi silloin kun se on hiljaisuutta. Äänettömyyttä, joka lamauttaa muutkin aistit. Näköalattomuutta, kyvyttömyyttä nähdä eteenpäin. Sitä ei kuule, mitä muut sanovat, eikä näe, minne he osoittavat.

Sellaisessa surussa tippuu pyöreään yksinäisyyteen. Ajatukset kiertävät ympyrää. Ne tulevat ja menevät, palatakseen joko muuttumattomina tai entistä voimakkaimpina takaisin. Välillä vaikuttaa siltä, että niihin on saanut hiukan etäisyyttä, mutta ne ovatkin vain keränneet kierroksillaan vauhtia ja voimaa.

Eikä ympärillä tunnu olevan mitään, mihin tarttua ja minkä avulla kammeta itsenä ylös. On vain ajatusten ja tunteiden kehä. Se on pyöreä, liukas eikä siinä tosiaan ole kulman kulmaa, josta ottaa tukea noustakseen pystyyn.

Se on kolkko paikka, ja taidan olla siellä nyt.

Mutta silti - kaikesta kirjoittamastani ja musiikkiaiheisista metaforista huolimatta - ei hätää.

Koska kyllä tämä tästä. Olen yhtä yllättynyt omista tunteistani kuin ne lukijat, jotka ovat täällä ensimmäistä kertaa ja tulivat etsimään kakkureseptiä, ovat luultavasti tästä kirjoituksesta. Hei vain teille, ei tämä ihan aina tällaista ole. (Lukekaa vaikka tämä juttu.) Mutta niin kuin pieni kivi hiertää kivuliaasti kengässä, ja yksi hyttynen voi isossakin huoneessa inistessään viedä kaiken huomion, saattaa myös näennäisen pieni, superpallon kokoinen suru riittävästi vauhtia saatuaan iskeä yllättävän kovaa.

Kehä kolmosen ulkopuolella kasvaneena tiedän kuitenkin kokemuksesta, että vaikka siltä ei aina tunnu, tämän oman kehäni ulkopuolella on elämää. Ja onhan minulla tosiaan erinomaista keittoa, jota syödä ulospääsyä odotellessa. Ja sitä hetkeä varten Pharrel Williamsin Happy levylaatikossa päällimmäisenä.


Basilikalla ja vuohenjuustolla maustettu tomaatti-porkkanakeitto
3:lle

2 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 sipuli
2 porkkanaa
6 kypsää tomaattia
kourallinen tuoretta basilikaa
pieni kourallinen tuoretta oreganoa / reilu teelusikallinen kuivattua oreganoa
1 tl ruokokidesokeria
rouhittua mustapippuria
sormisuolaa
kuivattua rosmariinia
75 g vuohenjuustoa
(1 dl maitoa tai vettä)

1. Hienonna sipulit ja raasta porkkanat karkeaksi raasteeksi.  Kuumenna kattilassa oliiviöljyä ja kuullota sipuleita ja porkkanaraastetta hetken aikaa.
2. Leikkaa tomaatit kuutioiksi ja lisää kattilaan.
3. Revi basilika ja oregano pieneksi, ja lisää muiden mausteiden kanssa kattilaan. Anna keiton kiehua rauhallisesti noin vartin verran.
4. Viipaloi vuohenjuusto ja lisää keittoon. Soseuta.
5. Tarkista maku. Jos keitto tuntuu liian paksulta, lisää joukkoon maitoa tai kiehuvaa vettä. Sekoita tasaiseksi ja tarjoile tuoreen basilikan ja paahtoleivän kanssa.

Keittiössä soi: -

maanantai 24. elokuuta 2015

Tehokas ja lempeä


Äitini lähetti minulle viime viikolla kortin, jossa hän toivotti onnea 17. kouluvuodelleni. Luvun nähdessäni olin järkyttynyt - seitsemästoista vuosi, ei voi olla! Suoritettuani tarkistuslaskennan kuitenkin huomasin, että ei se tosiaan niin ollutkaan. Äitini oli kuin olikin laskenut väärin.

Viime viikolla alkoi 18. kouluvuoteni.

Ainoa kommentti, jonka pystyn asiasta sanomaan, on sopivasti kuin suoraan 18-vuotiaan suusta: Whatttttttaaaaaaaaaaaaa.

Muistan hyvin, miten kaikki aikoinaan alkoi.

Ensimmäisen kouluvuoteni ensimmäisenä aamuna söin aamupalaksi muroja. Ne olivat kanelilla ja e-aineilla maustettuja hunajamuroja, joita ostettiin erityisesti tärkeää päivää varten ja joita ikinä koskaan muuten en olisi saanut. Minulla oli neonoranssi fleece ja sen kanssa pahasti riitelevä rusehtava, nallekuvioisesta gobeliinikankaasta tehty reppu. Kaulassani oli avainauha ja siinä yksi avain. Minulla ei ollut puhelinta - sellaisen sain vasta parin vuoden päästä veljen eksyttyä hiihtoreissulla metsään -, mutta minulla oli Tamagotchi, jonka unohdin sinä aamuna ruokkia, koska olin niin jännittynyt.

Jännittynyt siitä, miten sitä tulisi pärjäämään.

Viime viikolla odottaessani ratikkaa aloittaakseni 18. kouluvuoteni, söin aamupalaksi kynsiäni. Kaulassani oli avainnauha, jossa on 27 tavallista avainta, kolme sähköavainta, matkakortti ja ostoskärrypoletti. Minulla oli puhelin, joka valitti ettei voi varmuuskopioida itseään, koska sen muisti on lähes täynnä. Repussani oli tietokone, joka on myös kova valittamaan; kalenteri ja yksi kynä, jolla tehdä kiivaasti merkintöjä kalenterin jokaiselle sivulle. Olin väsynyt, nälkäinen ja jännittynyt.

Jännittynyt siitä, miten sitä tulisi pärjäämään.

On mielenkiintoista, miten jännitys on immuuni kokemukselle ja järjelle. Jännitystä ei poista tietoisuus siitä, että onhan tässä tavalla tai toisella pärjätty jo aika monta vuotta. Koulut ja kaupungit ovat vaihtuneet, vaatimukset kasvaneet ja tahti kiihtynyt, mutta aina on selvitty. Joka syksy oltu eri pisteessä kuin vuotta aiemmin.

Mutta sepä se. Kuljettu matka ei välttämättä poista pelkoa ottaa seuraavaa askelta - eihän juuri sitä ole koskaan aikaisemmin otettu.

Kenties jännitys onkin rohkeuden mitta. Sillä ei kai rohkeutta ole se, ettei pelkää, vaan se, että tekee ja menee pelosta huolimatta.

Näillä sanoilla yritin kerran kannustaa ystävää ajamaan autoa Sörnäisissä.
Samoilla sanoilla yritän kannustaa itseäni aloittamaan 18. ja toivottavasti viimeisen kouluvuoteni.

Yritän kannustaa itseäni myös pitämään itsestäni parempaa huolta. Tamagotchin laiminlyömisestä selvisi painelemalla vuorotellen kolmea näppäintä, mutta ihmiset tuppaavat tarvitsemaan vähän enemmän huomiota. Oikeita aterioita, syviä unia, levollisia hetkiä.

Sellaisia kuten vaikka viikonloppuna. Istuin parvekkeella ja katselin parvekelaatikoissa huojuvia yrttejä. Kuuntelin sunnuntain helteistä huminaa. Sisällä kuumassa asunnossa puhelin valitti jälleen jostain, tietokone jostain ja välillä kun höristin korviani, niin selkeästi myös yläkerran naapuri jostain, mutta siinähän valittivat. Minulla oli lautasella lettu, lasissa ihanan raikasta ja kohmeista persikka-banaanismoothieta eikä juuri sillä hetkellä valitettavaa mistään.

Smoothieni surauttelin Boschilta saamallani lahjalla, uudella MUM5 yleiskoneella. Boschilta kysyttiin, haluaisinko testata konetta. Lisähuomiona mainittiin, että sitä olisi saatavilla suloisissa retrosävyissä. Sehän oli kysymyksenä samaa tasoa kuin että haluisinko olla koskaan enää maksamatta laskuja. No joo-o, mikä ettei!

Palataan koneen pariin myöhemmin paremmin, kun olen ehtinyt tutustua siihen kunnolla. Ensivaikutelman perusteella voin tosin jo sanoa, että kyseessä on sympaattisen näköinen ja silti kovin voimakas tyyppi.

Sellaista vuottakin minä kai toivon. Tehokasta mutta lempeää.


Jäinen persikka-banaanismoothie
3:lle

4 kypsää persikkaa pilkottuna ja pakastettuna
2 banaania pilkottuna ja pakastettuna
2 dl maustamatonta jogurttia (laitoin 1 dl turkkilaista jogurttia ja 1 dl tavallista)
1 sitruunan mehu
maun mukaan hunajaa

tuoretta minttua

1. Laita kaikki ainekset blenderiin. Anna blenderin käydä, kunnes juoma on tasaista.
2. Kaada juoma lasiin ja koristele mintulla.

Keittiössä soi: Modern Talking, The Proclaimers

Yleiskone saatu Boschilta.

perjantai 14. elokuuta 2015

Tämän minä tiedän - Potluck by one 3 vuotta



Kun olin kolmevuotias, tiesin paljon asioita.

Tiesin, että tuo on äiti, tuo on isä, tuo on veli ja tuo tuossa toinen, ja että me ei olla rikkaita eikä köyhiä vaan just sopivia.
Tiesin, että parasta maailmassa jouluaaton ja uimalelujen ohella on saada ripotella tomusokeria legojen päälle ja kuvitella, että sataa lunta.
Tiesin - jostain syystä - että Tšetšeniassa on sota. En tiennyt, mikä Tšetšenia on.
Tiesin, että on olemassa Etelä-Suomi ja Pohjois-Suomi ja kysyttyäni asiaa veljeltä, myös sen, ettei ole todennäköistä, että näiden kahden välille syttyy sota.
Tiesin, että heikkoja jäitä pitää varoa.
Tiesin ainakin kaksi artistia: Fröbelin Palikat ja Katri Helenan.
Tiesin, että videoiden katsominen ja karkin syöminen lisäisivät huomattavasti hyvinvointiani.
Tiesin, että en koskaan olisi enää vauva, ja se sai minut välillä haikeaksi.
Tiesin, että Jumala loi maailman ja viikon sisään Aatamin, Eevan ja nilkin käärmeen. En ihan tiennyt, miten dinosaurukset ajoittuivat kuvioon.

Tiesin kuitenkin, että kaiken kaikkiaan tiesin jo aika paljon.

Nyt tämä blogi on kolmevuotias, minä 24-vuotias. Periaatteessa tiedän edelleen tietäväni melko paljon, ja muun muassa dinosauruskysymys on viime aikoina selkiintynyt. Päällimmäisenä tällä hetkellä on kuitenkin tietoisuus siitä, miten monia asioita en tiedä.

En tiedä, mitä elämästä tulee. En tiedä, pitäisikö asioiden antaa tapahtua vai laittaa ne tapahtumaan. En tiedä, onko parempi sanoa vai olla sanomatta, ottaa turpaan vai vältellä naarmuja, olla realisti vai optimisti. En tiedä, onko jokaiselle joku, tapahtuuko hyville ihmisille hyviä asioita, saako paha palkkansa. En tiedä, onko maailmanrauha mahdollinen, Kreikan lisälainoissa järkeä, kylmäuutettu kahvi uhka vai mahdollisuus. On lukuisia asioita, joista en tiedä, ovatko ne oikeita, vääriä vai just sopivia.

Kun on niin paljon, mitä ei tiedä, sitä takertuu asioihin, joista ei ole epäselvyyttä.

Kuten että ei ole mitään, mitään, mikä ei ystävien kanssa katetussa illallispöydässä paranisi. Asiat eivät ehkä ratkea, mutta ne takuuvarmasti helpottuvat.

Että toreilla, elokuvissa ja kävelyillä kannattaa käydä erityisesti silloin, kun niille ei ole aikaa.

Että Nelosen uusi sarja Hottikset pitäisi kieltää.

Että tunteiden näyttämistä ei pitäisi koskaan kieltää.

Että varmuuskopioita kannattaa välillä ottaa.

Että santsikuppi kannattaa aina ottaa.

Että jokaisen pitäisi lukea Olemisen sietämätön keveys ja käydä syömässä Café Esplanadin päänkokoinen korvapuusti.

Ja että jos minä en tiedä, äiti luultavasti tietää. Ja jos äitikään ei tiedä, joku Pinterestissä tietää. Sieltä poimin tämän amerikkalaiskirjailija Flannery O'Connorin sitaatin:

I write to discover what I know. 

Kirjoitan saadakseni selville - mikä lohduttava ajatus silloin, kun epävarmuus on asioista varmin ja todellisin. Vaikka en vielä tiedä, niin muutaman sadan merkin, sanan tai sivun jälkeen ehkä jo. Siksi kannattaa kirjoittaa. Siksi kannattaa blogata. Ja siksi kannattaa leipoa, paistaa lettuja, kokeilla reseptejä, kutsua väkeä kylään, kuunnella tarinoita ja salaa ihmisten ratikkakeskusteluja - jotta on mistä blogata.

Joten vaikka tahti on tänä vuonna vähän hidastunut, tämä kaikki ja ennen kaikkea te kaikki olette minulle edelleen kovin tärkeitä. 

Tietäkää te se.

Rommi-banaanikeikaus
alkuperäinen resepti täältä
8:lle

3 banaania
1,5 dl fariinisokeria
4 rkl voita
jauhettua vaniljaa
3 rkl rommia

4 dl vehnäjauhoja
1,5 dl kidesokeria
2 rkl fariinisokeria
0,5 tl suolaa
2 tl leivinjauhetta
1 dl vettä
0,5 sitruunan mehu
(1 rkl rommia)
3 kananmunaa
8 rkl voita

voita vuoan voiteluun

1. Voitele vuoka (n.  20 cm x 20 cm) ja halkaise banaanit pituussuunnassa. Asettele banaanit vuokaan leikkauspinta alaspäin.
2. Laita pannulle voi, sokeri ja vanilja. Kuumenna seosta kunnes sokeri on liuennut sulan voin joukkoon. Lisää rommi.
3. Kuumenna seosta vielä hetki ja kaada se sitten banaaniviipaleiden päälle.
4. Yhdistä vehnäjauhot, kidesokeri, suola ja leivinjauhe keskenään.
5. Sekoita keskenään vesi, fariinisokeri, sitruunamehu ja halutessasi rommi.
6. Sulata voi ja anna sen jäähtyä.
7. Erottele kananmunista keltuaiset ja valkuaiset. Vatkaa keltuaiset napakaksi vaahdoksi. Lisää sitruunasokeriliemi vaahdon joukkoon varovaisesti vatkaten.
8. Lisää kuivat aineet vaahdon joukkoon vähitellen, edelleen varovaisesti vatkaten.
9. Vaahdota valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää vaahto rauhallisesti käännellen muun taikinan joukkoon. Älä sekoita liikaa!
10. Lusikoi taikina banaaniviipaleiden päälle.
11. Paista kakkua 200 asteessa noin 25 minuuttia. Anna valmiin kakun olla vuoassa hetki ennen kumoamista.

Keittiössä on soinut mm.: Pet Shop Boys, James Newton Howard, Aino Venna, The War on Drugs, Django Django, Chisu, Moddi, Other Lives, The Byrds, Carola, The Who, Danny, Bill Callahan, Kindness, Jonsi, Jonsi, Jonsi, Helios, Edith Piaf, Home Free, Vance Joy, Phil Collins, Agnes Obel, Family of the Year, The Colourist, The Glasser, Sinikka Sokka, Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelma.