lauantai 25. elokuuta 2012

Syy ja seuraus


Vaikka rakastankin keittiössä pyörimistä, joskus silti ilahdun suuresti, kun tajuan pääseväni helpolla. Siksi olenkin jo hyvän tovin etsinyt hyvää leipäreseptiä, jossa taikinaa ei tarvitse vaivata. Saa vain sekoittaa, kohottaa ja paistaa.

Eilinen pähkinälimppu oli jo ihan hyvä, ja ehkä jaan sen kanssanne pienen tuunailun jälkeen. Sillä aikaa saatte kuitenkin jotain parempaa, mutta yhtä vaivatonta kuin etsimäni leipä. Saatte reseptin, jonka ainoa haaste on unohtaminen. Näitä herkullisia, marinoituja ja uunissa paahtuneita tomaatteja voi nimittäin olla vaikea saada mielestä.

Laitoin tomaatit leivänpaiston jälkilämpöihin, sammutin uunin ja menin nukkumaan. Aamuun mennessä Valintatalon tarjoustomaatit olivat muuttuneet makeiksi ja pehmeiksi, ja saivat muuten vain kelvollisen leivän maistumaan ensiluokkaiselta. Uuni kannattaa  siis napsauttaa päälle pelkkiä tomaattejakin varten.

 Yön yli paahtuneet tomaatit

5 tomaattia/ rasiallinen kirsikkatomaatteja
3 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa
0,5 tl sokeria
runsaasti oreganoa, basilikaa, mustapippuria, timjamia, muita haluamiasi mausteita

1. Leikkaa tomaatit lohkoiksi tai kirskikkatomaatit puoliksi. 
2. Aseta tomaatit uuninkestävään vuokaan leikkuupinta ylöspäin. Valuta päälle oliiviöljyä ja ripottele mausteet.
3. Kuumenna uuni 225 asteeseen, anna tomaattien paistua noin viitisen minuuttia ja sammuta uuni.
4. Jätä tomaatit uuniin yön yli tai päiväksi.

Keittiössä soi: Fiona Apple, Russian Red

perjantai 24. elokuuta 2012

Mysteerinnälkäisille

Kesäisin olen kahden televisiosarjan orja.

Toinen niistä on Suurin pudottaja, toinen Agahtha Christien kirjojen filmatisoinnit.

Varsinkin sunnuntaisten Marple- tai Poirot-hetkien ympärille on kehittynyt omat rituaalinsa. Olennaisia osia ovat vahvan mustaherukkateen juominen, naisten asujen päivitteleminen ja yleinen vintage-huumassa vellominen. Kenties myös pieni herkuttelu, sillä seuraavat viisi päivää ruutua hallitsevat taas Bob ja Jillian. Nämä luumuleivonnaiset ovat vaivattomia, sopivan retrohenkisiä ja sisältävät asiaankuuluvan arvoituksen.

Luumukupit
4 kpl

125 g voita
1 dl sokeria
2 kananmunaa
1 tl vaniljasokeria
2 dl pähkinärouhetta
1 dl vehnäjauhoja
2-4 isoa luumua

4 uuninkestävää kuppia tai vuokaa

1. Vaahdota voi ja sokeri.
2. Lisää muut ainekset paitsi luumut, ja sekoita.
3. Voitele vuoat.
4. Leikkaa luumuihin ristikkäisviillot ja poista kivet. No niin, tässä on mielestäni reseptin mysteeri! En ymmärrä, miten tämän pitäisi käytännössä tapahtua. Itse luovutin 20 muussaantuneen luumun jälkeen, halkaisin luumut, poistin kivet ja laitoin kuppeihin puolikkaat.
5. Aseta yksi luumu(n puolikas) kuhunkin vuokaan ja lisää taikinaa niin, että luumun pää jää näkyviin.
6. Paista 200 asteessa noin 20 minuuttia.

Nauti laatuviihteen ja vaniljakastikkeen kera.




Keittiössä soi: Aretha Franklin, Regina Spektor, Jillianin paheksuva ääni

tiistai 21. elokuuta 2012

Having pizza like never before

 

En tiedä teistä, mutta minulle pitsa on viikonloppuruokaa. Lapsena se oli harvinaista perjantaiherkkua, ja itsetehdyn pitsan kaverina piti yleensä syödä samassa suhteessa kaaliraastetta.

Mitä sitten tulee pitsaan ja viikonloppuihin opiskeluaikana... Sanotaanko, että olisin todellakin voinut syödä vähän enemmän kaalia.

Mutta tämä pitsaohje on erilainen, monestakin syystä. En ollut ennen käyttänyt soijarouhetta pitsassa, mutta se ehdottomasti kannatti. Pohjassa oli puolet ruista, mikä oli myös hyvä ratkaisu. Tomaattikastike tuli tölkistä, mutta sai hautua kattilassa meheväksi. Valmistin pitsaa maanantaiaamuna ja söin sitä lenkiltä tultuani. Kaiken kaikkiaan siis aivan toisenlainen pitsakokemus – ja ehdottomasti yksi elämäni parhaista.

Mehevä kasvispitsa
2 keskikokoista pitsaa

Pohjataikina:
2 dl vettä
2 dl vehnäjauhoja
2 dl ruisjauhoja
1/2 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
1 tl sokeria
1 rkl öljyä

1. Liota kädenlämpöiseen veteen hiiva, suola ja sokeri.
2. Lisää öljy ja jauhot. Tarkkaile jauhon määrää, lisää kunnes taikina on pehmeää mutta kiinteää.
3. Anna kohota peitettynä noin puoli tuntia. Valmistele sillä aikaa täytteet.

2 dl soijarouhetta
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
öljyä paistamiseen
oreganoa, basilikaa, suolaa, pippuria, paprikaa

(ananasta, herkkusieniä, sipulirenkaita, juustoa)

4. Kuullota pilkottua sipulia ja valkosipulia öljyssä.
5. Lisää kuiva soijarouhe ja paista sitä pannulla hetki. Lisää vähitellen kiehuvaa vettä kunnes rouhe pehmenee.
6. Mausta haluamallasi tavalla.

1 tlk tomaattimurskaa
1 tl suolaa
1 tl sokeria
(1 tl ketsuppia)
oreganoa, basilikaa, lipstikkaa, pippuria

7. Laita aineet kattilaan ja anna kiehua miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia.
8. Vaivaa kohonnut pitsataikina ja kauli siitä kaksi pyöreää levyä. Levitä tomaattikastike ja täytteet. Raasta päälle juustoa.
9. Paista 275 asteessa noin 15 minuuttia.

Nauti kaaliraasteen kanssa tai ilman.

Keittiössä soi: Frank Sinatra

maanantai 20. elokuuta 2012

Muisto mazariineista


Kun olen keittiössä, ajattelen usein äitiäni. 

Tärkeimmät asiat, niin keittiössä kuin sen ulkopuolellakin, olen oppinut häneltä. Äiti ei opettanut ainoastaan leikkaamaan, keittämään tai vaivaamaan, vaan myös kokeilemaan, nautiskelemaan ja hulluttelemaan. Virheistä tai sotkusta ei valitettu, vaikka molempia riitti.

Kun äidilläni oli viime perjantaina syntymäpäivä, tein mazariineja vain voidakseni kunnolla ajatella häntä. Lauantaisiivouksen jälkeen kotona juotiin aina siivouskahvit, ja joskus syötiin vaaleanpunaisella sokerikuorrutteella päällystettyjä mazariineja. Paketissa oli neljä leivosta, joten viisihenkiselle perheelle paketteja piti ostaa kaksi. 

En muista äidin silti koskaan ottaneen itselleen toista.

Mazariinit
n. 10 kpl
 
250 g mantelimassaa 
125 g voita
2 kananmunaa
0,5 dl vehnäjauhoja/mantelijauhoja

muffinsivuokia tai pieniä leivosvuokia

Toskakuorrute:
75 g voita
75 g mantelilastuja/pähkinärouhetta
0,75 dl sokeria

1.Vaahdota pehmeä mantelimassa ja voi. 
2.Lisää kananmunat yksitellen, edelleen vatkaten. 
3.Kääntele joukkoon jauhot.
4. Paista mazariineja 200 asteessa 12-15 minuuttia.
5.Valmista sillä aikaa toskakuorrute. Laita kaikki ainekset kattilaan ja anna kiehahtaa. Ota mazariinit uunista, levitä niiden päälle kuoruute ja paista vielä hetki, kunnes pinta on kauniin värinen.

Mazariinit voi tarjota myös esimerkiksi vaniljakastikkeen ja marjojen kanssa.


Keittiössä soi: Cat Power, Norah Jones

lauantai 18. elokuuta 2012

Rintamaruokaa






Kuten jo mainitsin, suhteeni ruokaan on aika ailahtelevainen. En kutsuisi itseäni välinpitämättömäksi, mutta prioriteettini vaihtelevat tilanteen mukaan.  Katseeni kohdistuu milloin hintalappuun, milloin ravintoarvotaulukkoon, milloin valmistajamaahan. Joskus näen ainoastaan keksihyllyn.

Olenkin aina kuvitellut seuraavani ruokavalintojeni suhteen kultaista keskitietä: edennyt maalaisjärkeen ja kohtuuteen luottaen, mutta myös harha-askeleet sallien. Tänään kuitenkin näin dokumentin Vegucated, joka alleviivaa liha-ja maitotalouden sekä tehotuotannon haittoja. Ensimmäistä kertaa tajusin, että kenties keskellä tietä kulkeminen ei riitä. Ei auton ajaminen keskiviivalla ole kovinkaan paljon parempi vaihtoehto kuin väärän kaistan valitseminen. Vai?

Pidän kuitenkin sanonnasta "pick your battles", valitse taistelusi. Se on armollinen toteama maailmassa, jossa usein tuntuu olevan kaikki pielessä ja samaan aikaan lukemattomia ainoita oikeita ratkaisuja. Olenkin edelleen sitä mieltä, että aivan kaikesta ei voi kantaa huolta. Sokea tai välinpitämätön ei saa olla, mutta kaikissa sodissa ei yksinkertaisesti voi olla eturintamassa. Siksi tämä pata onkin mainio ruoka. Se on tuhtia, terveellistä, halpaa ja helppoa- sopii siis kaikille riippumatta siitä, kenen joukoissa seistään tai minkä puolesta taistellaan.

Dokumentti ei tehnyt minusta vegaania, eikä varmaan ihan heti totaalikasvissyöjääkään. En nähnyt tänään mitään, mistä en olisi kuullut tai lukenut jo aikasemmin. Minut valtasi kuitenkin halu hidastaa tahtia, lyödä jarrut pohjaan ja pysähtyä kunnolla miettimään, mihin suuntaan tästä kannattaisi jatkaa. Ja miettiessä syödä bataatti-papupataa.

Bataatti-papupata
alkuperäinen ohje kirjasta "Puolialaston kokki"

1 bataatti
3 porkkanaa
1 paprika
1 sipuli
2-3 valkosipulinkynttä
1 tlk vesikastanjoita
1 tlk papuja ( esim. valkoisia papuja, kikherneitä, kidneypapuja)
1 tlk tomaattimurskaa
1 pss maissia/ 1 tlk minimaisseja
öljyä pannulle
basilikaa, oreganoa, paprikaa, suolaa, pippuria, chiliä

1. Viipaloi ja palottele bataatti, sipuli, valkosipulit, paprika ja porkkanat.
2. Kuullota kasviksia öljyssä kunnes ne ovat kypsyneet, mutta edelleen rapeita.
3. Lisää tomaattimurska, anna hautua noin 15 minuuttia.
4. Lisää lopuksi pavut, vesikastanjat, maissit ja yrtit.
5. Syö sellaisenaan tai pastan, riisin, kuskusin tai patongin kanssa.
























Keittiössä soi: Mumford & Sons, Lenni-Kalle Taipale

perjantai 17. elokuuta 2012

Rieskaa kaikelle kansalle

Aloitin blogini ehkä vähän epäreilusti. Tarkoitushan oli jakaa kokemuksia, joihin liittyy pieni keittiö ja pieni budjetti.

Näitä rieskoja keittokomerossani leipoessani poltin reiteni kuumaan peltiin ja sitä säpsähtäessäni kaadoin siirappipurkin lavuaariin.  Mutta ei se mitään. Jos on nimittäin olemassa virallinen Things that make you feel better Top 10 -lista, niin nämä rieskat ovat siellä. Ne sopivat aamuun, iltaan, pieniin keittiöihin, suuriin saleihin, minne tahansa. Juuston tai hillon kanssa, tai palkkapäivänä vaikka molempien.

Perunarieskat
n. 15 kpl

noin 4 dl perunamuussia
2 dl jauhoja
0,5-1 rkl siirappia
1 kananmuna
1 tl suolaa

1. Sekoita kaikki aineet keskenään.
2. Muotoile taikinasta leivinpaperille pyöreitä rieskoja.
3. Paista 200 asteessa noin 15 min.

Keittiössä soi: Nat King Cole

torstai 16. elokuuta 2012

Voi Fudge


Uudet tilanteet ainä vähän hämmentävät. Pari viikkoa sitten vietettiin ensimmäisen näyttelyni avajaisia. En oikein tiennyt miten käyttäytyä (menenkö kommentoimaan teostani? Menenkö sanomaan, hei, minä olen sitten se taiteilija? Saanko mennä jo piiloon?) tai mitä laittaa päälle (onko musta mekko liian tylsä? Pitäisikö tätä asua jotenkin vähän taiteellistaa? Terhi, ota se origamilintu pois hiuksistasi.)

En myöskään tiennyt, mitä tarjota. Halusin jotain pientä, mutta kuitenkin persoonallista. Ei mitään liian hienoa, muttei ihan tavallisintakaan. Olin näyttelyn pystytyksen ja valmistelun jäljiltä lisäksi aika väsynyt. Jos olisin amerikkalainen, suustani olisi muutaman kerran saattanut päästä eräs f-sana.  Se sana ei ole fudge, mutta päätin valmistaa sitä.

Fudge ei ollut paras valinta, koska...

... parin helteisen tunnin jälkeen vieraat saivat kaapia fudgensa tarjottimelta sormillaan.
... pehmennyt ja vihertävä fudge ei ollut näyistä viehättävin.

Toisaalta olin kuitenkin tyytyväinen, koska...

... fudgeja oli helppo valmistaa, ja ne olivat riittoisia.
... maku oli erinomainen.

Valkosuklaa-limefudge
Kinuskikissan ohjetta soveltaen
n. 40 kpl

200 g valkosuklaata
2 limeä
2 dl kuohukermaa
2 dl sokeria
100 g voita
(muutama tippa vihreää ja keltaista elintarvikeväriä)

1.Rouhi valkosuklaa, raasta kahden limen kuori ja purista toisen mehu.
2. Mittaa kuohukerma, sokeri ja voi kattilaan. Keitä miedolla lämmöllä koko ajan sekoittaen noin 10 minuuttia.
3. Lisää valkosuklaarouhe, limen kuoriraaste, limemehu ja halutessasi elintarvikeväri.
4. Kaada seos leivinpaperilla vuorattuun reunalliseen vuokaan (20 x 20 cm) ja nosta jääkaappiin jähmettymään.
5. Leikkaa parin sentin kokoisiksi annospaloiksi. Säilytä makeiset ilmatiivissä rasiassa kylmässä.



Keittiössä soi: Belle & Sebastian, To All My Friends

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia



Tämän kesän merkittävin löytöni on metsä.

En ole ennen ollut metsäihmisiä. Siellä aina joku pistää ja puree, anorakki hiostaa ja viimeistään silloin, kun tajuaa juuri tehdyn patikoinnin olleenkin vain siirtymistä autolta luontopolun alkuun, tulee vessahätä. Entinen minä ihaili pohjoisen metsämaisemia mielummin Polar-juuston mainoksessa kuin paikan päällä.

Mutta nyt on uusi ääni kellossa. Jotenkin sattumalta harhauduin kesän alussa vakiintuneelta lenkkipolultani hiekkatielle, joka vaihtui pian poluksi, sitten kivikoksi ja lopulta umpimetiköksi. Olin metsässä, eikä siellä ollutkaan hullumpaa. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen palannut ihastelemaan maisemia, juomaan aamukahvia kallionkielekkeelle ja ottamaan lenkkien päätteeksi tiukkoja spurtteja ylämäkiin. Jyrkimissä rinteissä olen jopa saattanut kenties hetkittäin kuvitella olevani Nälkäpelin Katniss, jonka täytyy juosta henkensä edessä. Saattanut.

Mutta nyt kun kyseinen elokuva mainittiin, niin olen kyllä avoimesti sitä mieltä, että sen muuten heppoisessa juonessa on pointtinsa: Nälkäpeliähän ei voiteta kovalla kunnolla tai terävällä veitsellä vaan keräämällä marjoja. Metsän tarjottavia ei siis pidä mennä väheksymään. Jos et satu tarvitsemaan niitä pelastaaksesi henkesi, tarvitset niidä voidaksesi tehdä tätä herkullista ja edullista jälkiruokaa.

Juonipaljastukset päättyvät tähän. 


Hunajainen mustikka-jogurttisorbetti
6:lle

7 dl mustikoita
3 dl maustamatonta jogurttia
0,75 dl sokeria
0,5 dl hunajaa
1 tl vaniljasokeria
1 valkuainen

1.Kiehauta mustikat ja sokeri kattilassa.
2. Ota kattila liedeltä ja sekoita joukkoon hunaja. Anna seoksen jäähtyä.
3. Sekoita joukkoon jogurtti, vaniljasokeri ja kevyesti vatkattu valkuainen.
4. Laita seos kannellisessa astiassa pakkaseen. Sekoita seosta pakastuksen aikana: mitä useammin sekoitat, sitä pehmeämmän ja tasaisemman sorbetin saat.
5. Ota sorbetti kylmästä hetki ennen tarjoilua. Nauti sellaisenaan tai vaikka vaniljakastikkeen ja marenkimurujen kanssa.


Metsässä ja keittiössä soi: Massive Attack, The National, Dreamgirls Soundtrack, Mando Diao 

tiistai 14. elokuuta 2012

Tervetuloa kotiin

Kun palasin vuosin sitten kotiin vietettyäni kesän muualla, minua oli odottamassa asunnossani erääntyneen laskupinon ja kuolleiden kasvien lisäksi sinertävällä karvalla vuorattu jääkaappi. Ovi oli unohtunut kiinni, ja homeitiöillä oli ollut varmasti aika mukavat oltavat jo juhannuksena, elokuun lopusta nyt puhumattakaan. Se hetki, kun rinkka painoi vielä selässä ja pitkän matkan aiheuttama väsymys oli pinnassa, ei ollut kesän parhaimpia.

En haluaisi, että ystäväni joutuvat kokemaan samaa. En aio soitella isännöitsijöille ja käydä jääkaappikierroksilla muiden asunnoissa, mutta kotiinpaluuta voi helpottaa muutenkin. Minusta ainakin olisi kiva, jos kotona olisi tunkkaisen ilman lisäksi vastassa pieni tervetulotoivotus. Sellainen "kiva kun tulit takaisin, menikö matka hyvin, ota tästä vähän evästä ensihätään"- lahja. Näistä kekseistä luulisi saavan energiaa ainakin sen verran, että jaksaa raahautua lähikauppaan.


Kardemummalla maustetut kookos-suklaakeksit
n.30 kpl

170 g voita
1,5 dl sokeria
1,5 dl fariinisokeria
2 kananmunaa
3,5 dl vehnäjauhoja
0,5 rkl leivinjauhetta
0,5 rkl ruokasoodaa
0,5 rkl vaniljasokeria
0,5 rkl kardemummaa
200 g g taloussuklaata
3 dl kaurahiutaleita
3 dl kookoshiutaleita

1. Vaahdota voi ja sokerit. Lisää kanamunat yksitellen, edelleen vatkaten.
2. Yhdistä jauhot, leivinjauhe, sooda, vaniljasokeri ja kardemumma ja lisää voi-sokerivaahtoon.
3. Pilko suklaa ja lisää kaura-ja kookoshiutaleiden kanssa muihin aineisiin. Sekoita, mutta vain sen verran, että aineet sekoittuvat tasaisesti.
4. Lusikoi taikinasta kekoja leivinpaperille ja paista keksejä 175 asteessa noin 10 minuuttia. Jätä keksien väliin runsaasti leviämisvaraa!

Laitoin ensimmäiselle pellille yhdeksän taikinankekoa ja tulos muistutti muhkeaa, tuoksuvaa keksimattoa. Taikinaa kannattaa siis laittaa maltilla, sillä keksit todella leviävät uunissa. En toki valita ensimmäisestäkään satsista- kukapa ei haluaisi rojahtaa pehmeälle pikkuleipäpatjalle tullessaan kotiin?



Keksit olivat paksuja ja rapeita, itse ainakin pidin kovasti. Ne sopivat hyvin myös juuri tähän tarkoitukseen: keksit säilyvät hyvin, joten kavereitani ei (toivottavasti) odota mahdollisten homeisten jääkaappien lisäksi myös homeiset postilaatikot. Suklaan voi halutessaan korvata rusinoilla tai pähkinöillä. Toisaalta, en tiedä onko parempaa keinoa houkutella viimeisiä kesähelteitä kuin viedä ystävän postilaatikkoon suklaata. Mutta ehkä laskutkin on helpompi ottaa vastaan kun niissä on suklaakuorrutus.

 Keittiössä soi: Edith Piaf, Oh Land, Of Monsters and Men

maanantai 13. elokuuta 2012

Rakkaudentunnustus

Kirjoitin tähän äsken "minä rakastan ruokaa", ja pyyhin sen äkkiä pois.

Mutta nyt kirjoitan sen uudelleen. Minä rakastan ruokaa. Sen kiistäminen lienee turhaa, jos on juuri perustanut ruokablogin. Ja muutenkin, tottahan se on!

Ruokablogien määrästä päätellen meitä ruokaan rakastuneita on melko paljon. Miksi siis perustaa vielä yksi lisää? Mikä tässä blogissa on ehkä erilaista? En lupaa, että mikään. Blogin kirjoittamisessa motivoikin pitkälti samat asiat kuin ruoanlaitossa. Molempien takana on pientä itsekkyyttä: on mukavaa päästä kirjoittamaan itsestään. On myös hyvin mukavaa saada vetää uunista pellillinen tuoksuvia korvapuusteja. Jakaminen tekee molemmista kuitenkin vielä parempaa: kirjoittaminen ilman lukijaa on samalla tavalla hieman tympeää kuin pullien laittaminen pakastepussiin- on kivempaa, jos on kavereita, joille jakaa.



Yritin äsken miettiä parasta ruokamuistoani. En osaa nimetä lempiruokalajiani tai mieleenpainuvinta ateriaa, sillä ne ovat luultavasti jääneet osittain lennokkaan keskustelun ja iloisen hälinän alle. Tähän viittaa myös blogini nimi. Potluckin eli nyyttäreiden tärkein pointti ei olekaan välttämättä se, mitä ruokaa tarjotaan vaan se, mitä ruoka saa aikaan ja keitä se tuo koolle.

Siinä lienee oman ruokafilosofiani ydin. Olen kova vaihtamaan koulukuntaa, mitä tulee ruokaan sinänsä: sijoitan mielelläni luomuun mutta loppukuussa luovutan ja lähden Lidliin. Saatan tutkia tunnin kaurahiutaleiden kilohintoja ja sitten kävellä cappuccinolle kahvilaan. Joku viikko mittaan raejuustoa desimitalla ja syön päivälliseksi sosekeittoa, viikonloppuna googletan raivokkaasti parhaan toscakakun ohjetta. Valintojani ohjaa joskus kukkaro, joskus omatunto, joskus Nigella Lawson. Tämän kokin takki kääntyy, kun siltä tuntuu, mutta tahroilta ja palaneilta hihoilta se tuskin välttyy koskaan.