tiistai 23. joulukuuta 2014

Mitä yhteistä on...?


Joulusta kirjoittaminen on yhtä vaikeaa kuin kirja-arvion kirjoittaminen Tuntemattomasta sotilaasta. Miten keksiä jotain, mitä ei ole todettu jo tuhanteen kertaan?

Ei ne lahjat, vaan yhdessäolo ja tunnelma.
Suomi pieni, Neuvostoliitto niin kovin iso.
Tekee hyvää rauhoittua kiireen keskellä.
Aika velikultia.

Tuntemattomasta sotilaasta oli keksittävä kirjoitettavaa, koska äidinkielenopettaja käski. Joulusta on keksittävä kirjoitettavaa, koska joulu. Kerran vuodessa vain, ja silleen.

Älkää ymmärtäkö väärin: tämän kirjoituksen aavistuksen kyynisestä aloitussävystä huolimatta olen ihan jouluihmisiä. Pidän lanttulaatikosta, konvehdeista ja nöyryytetyksi tulemisesta Trivial Pursuitissa.

En kuitenkaan jaksaisi suunnitella joulua. Ottaa juhlapyhiä haltuun. Tehdä niistä kokonaisuutta, jota niistä ei itsestään muodostu.  En haluaisi, että joulu tuntuu vuorelta, jonka valloitusta ei kannata yrittääkään ilman asianmukaista varustusta.  Sen sijaan tahtoisin astua aattoon romaani toisessa kädessä, viinipullo toisessa, ja katsoa, mitä tapahtuu.

Kun viime lauantaiyönä astuin ystävieni rappukäytävästä kadulle, alkoi sataa räntää. Kävelin pitkin Kallion katuja kohti kotia. Thai-hierontapaikkojen ja pitserioiden valot vilkkuivat. Vastaan käveli äänekäs ja iloinen poikajoukko. Lukuun ottamatta sitä, että pojat näyttivät pipoissaan ja parroissaan samaan aikaan sekä moderneilta Joosefeilta että tontuilta, mikään ei ollut erityisen jouluisaa. Silti tuntui kovasti joululta. Seuraavana päivänä Stockmannin joulukoristeosastolla glitterillä päällystettyjen porojen ja Saksasta tuotujen stollen-pitkojen keskellä ei enää niinkään.

Joulu on usein enemmän kuin osiensa summa. Se saattaa muodostua vastaan kävelevästä hipsteristä ja vilkkuvasta valosta, vaikka ne eivät yksinään viittaisi jouluun mitenkään.

Tai sitten joulu ei synny, vaikka yhteen laskettaisiin maapallon jokainen joulukoriste, jouluherkku ja joululevy.

Joulu ei ole yhtälö. Ainakaan sellainen, joka ratkeaisi joka vuosi tai jokaiselle ihmiselle samalla tavalla. Minulle joulu tarkoittaa sitä, että asiat, jotka tavallisesti eivät sovi yhteen, liittyvät hetkeksi toisiinsa.

Että yhdessä kuusessa voi olla sekä Stockmannin hopeinen poro ja 20 vuotta sitten päiväkodissa askarreltu käpyenkeli.
Että joulukirkossa virttä voi vierekkäin laulaa henkilö, jolle sen sanoma on kaikki, ja henkilö, jolle se ei ole mitään.
Että saman pöydän antimista voi nauttia perheenjäsenet, jotka syövät tavallisesti ateriansa aivan erilaisissa pöydissä.
Ja että vaikka vieressä istuvalle henkilölle olisi vähän vaikea keksiä sanottavaa, sitä yrittää, koska on joulu.

Ennen ajattelin, että sellainen on teennäistä. Nyt ajattelen, että se on kaunista.

Muistan pitkien pohdintojen jälkeen päättäneeni keskittyä kirjallisuusesseessäni Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen erilaisuuteen. Siihen, miten yhteen komppaniaan mahtui hyviä ja huonoja piirteitä, heikkoutta ja vahvuutta. Porukka muodostui sellaiseksi kuin oli osittain tietoisista päätöksistä johtuen, osittain sattumalta. Oli monenlaisia taustoja, arvoja ja ajatuksia. Jotta mistään tuli mitään, oli erojen sijaan kuitenkin keskityttävä siihen, mikä oli hyvää ja yhteistä.

Joulua varten ei pitäisi tehdä muistilistoja. Jos jotain listoja on pakko tehdä, tekisin unohduslistoja. Listoja asioista, joiden voi antaa mennä, jotka voi antaa anteeksi tai painaa villaisella, koska on joulu. Riidanaiheet ja erilaiset konvehtimieltymykset eivät katoa, mutta hetkeksi voi päättää keskittyä myös muuhun. Jotain hyvää ja yhteistä on aina.


Ennen kun kukaan ehtii kiinnittää turhaa huomiota siihen, että menin juuri vertaamaan joulua jatkosotaan, siirrytään eteenpäin tärkeämpiin aiheesiin, kuten suklaaseen.

Koska joulun ei pitäisi olla tarkkaan hallittu kokonaisuus, Rocky Road -leivokset sopivat erinomaisesti joulupöytään. Jokainen leipuri tehkööt omat valintansa: pohja on sama, mutta sisällöstä kukin voi päättää mielensä mukaan. Ei sen väliä, jos kaikki ainekset ei ihan sovi keskenään. Tai jos tulee vähän liioiteltua.

Kerran vuodessa vain, ja silleen.

Rocky Road -browniet
alkuperäinen resepti Kotiliedestä vuodelta 2009
12 kpl

Brownie-pohja:
300 g tummaa suklaata (käytin 200 g tavallista tummaa suklaata ja 100 g tummaa minttusuklaata)
175 g voita
1,5 dl sokeria
0,5 tl suolaa
3 kananmunaa
2,5 dl vehnäjauhoja

150 g maitosuklaata
150 g tummaa suklaata
keksinmuruja, vaahtokarkkeja, suklaakarkkeja, hedelmäkarkkeja, sulatettua valkosuklaata - tässä kohtaa tyyli on aivan vapaa!
(käytin minttusuklaakeksejä, pätkistä, kirpeitä omenakarkkeja ja vaahtokarkkeja) 

1. Valmista ensin brownie-pohja: Sulata suklaa ja voi kattilassa. Lisää sokeri ja suola.
2. Vatkaa kananmunien rakenne rikki ja lisää kattilaan. Lisää vehnäjauhot. Sekoita tasaiseksi.
3. Voitele vuoan (20 cm x 20 cm) reunat ja aseta pohjalle leivinpaperineliö. Kaada taikina vuokaan. Paista 175 asteessa noin 35-40 minuuttia. Anna valmiin kakkupohjan jähmettyä rauhassa.
4. Sulata maitosuklaa ja tumma suklaa vesihauteessa tai varovaisesti mikrossa. Levitä suklaaseoksesta kolmasosa kakkupohjan päälle.
5. Sekoita täytteen ainekset loppuun suklaaseen ja levitä kakkupohjalle. Koristele halutessasi vaikka sulatetulla valkosuklaalla. Laita vuoka kylmään ainakin pariksi tunniksi.
6. Leikkaa jähmettynyt kakkulevy neliöiksi terävällä veitsellä.

Keittiössä soi: The Real Tuesday Weld, Matthew And The Atlas

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Let me live, love and say it well in good sentences



Sanat ovat minulle tärkeitä.

Minulla on myös tämä blogi ja pidän ruoasta. Nämä tiedoksi siltä varalta, että olet viettänyt aikaa sivuillani vähemmän kuin kaksi sekuntia. Edellä mainitun kolmen asian pitäisi käydä ilmi melko pian.

Kerrottakoon vielä, että inhoan epäkohteliaisuutta, liikun harvoin ehjissä sukkahousuissa ja innostun mm. seuraavista asioista: Benedict Cumberbatch, Benedict Cumberbatch Suomessa?!? -huhut, musiikki, pyöräileminen, kahvi, korvapuustit, 30 pictures that will make you cry -tyyppiset linkit ja how to make your own glitter covered pinata -tyyppiset projektit.

 Noin. Minut on määritelty kokonaan.

Itsensä määrittely on mahdollista, kun on sanoja. Blogin pitäminen on mahdollista, kun on sanoja. Kahvin ostaminen on mahdollista, kun on sanoja. Oleminen, eläminen ja välittäminen on mahdollista, kun on sanoja.

Olen jo useampaan otteeseen tänä vuonna marissut täällä blogissa siitä, miten tekisi mieli kirjoittaa jostain, mutta kun en oikein tiedä, mistä. Se on erikoinen tilanne. Kuin valittaisi nälästä ja samaan aikaan siitä, ettei saa aikaiseksi syödä. Tai miten väsyttää, mutta ei pysty nukahtamaan. Sitä pyörii paikallaan neuvottomana ja vain odottaa, että tilanne jotenkin raukeaisi. Voin melkein nähdä itseni istumassa levottomasti tuossa yläbannerin päällä ja naputtamassa sormiani ärsyttävästi sitä vasten. Bloggerin ylläpidosta tulee ehkä joku tovin päästä ehdottamaan, että mitäs jos Terhi jättäisit kirjoittamisen hetkeksi sikseen ja menisit vaikka naapuriin Pinterestiin katsomaan kuvia juustokakuista. Luultavasti menisinkin, mutta samalla minua vaivaisi kovasti tunne siitä, että jokin asia on kesken.

Siitä lähtien, kun lukiolaisena sain diagnoosin vakavanpuoleisesta puhehäiriöstä, sanoista on tullut minulle vuosi vuodelta tärkeämpiä. Ne ovat tärkeitä niin kuin on mikä tahansa asia, josta on toisinaan pulaa. Välillä en tiedä, mitä sanoa. Välillä tiedän mitä sanoa, mutten miten. Välillä tiedän tarkalleen mitä ja miten sanoa, mutta en pysty. Syömääni onnenkeksiä siteeratakseni: Nothing haunts us like the things we don't say. Sanomattomat asiat vaivaavat, johtuivat ne sitten aivotoiminnallisesta, tunteellisesta tai luovasta blokista.

Viikonloppuna kuulin ison uutisen. Uutisen kertojalle se oli luultavasti elämänsä suurin. Suuri se oli minullekin, mutta nauroin vain tyhmästi ja katsoin kuohuviinilasiin. En tiennyt, mitä sanoa.

Saman päivän iltana toivotin hyvää itsenäisyyspäivää ja annoin maksamani keikkalipun tuntemattomalle jonottajalle. Jonottaja katsoi minua pitkään, eikä selvästi tiennyt, mitä sanoa.

Pari viikkoa sitten kerroin kahvia hifistelevälle tuttavalle, että välillä laiskuudessani mikrotan eilistä kahvia (whoooooos - sinne meni koko ruokablogosfäärin arvostus!). Ilmeestä päätellen hän ei todellakaan tiennyt mitä ja millä voimasanoilla ryyditettynä sanoa.

Kuukausi sitten tein todella hyviä marinoituja munakoisoja. En ole kuitenkaan saanut julkaistua niiden ohjetta, koska en ole keksinyt, mitä niistä sanoa.

Onneksi joku toinen on kuitenkin saattanut keksiä. Let me live, love and say it well in good sentences, totesi Sylvia Plath. Se on ihanasti sanottu, eikö olekin? Elää, rakastaa ja syödä hyvin, ja kertoa siitä kaikesta osuvin lausein.

Siinä on oikeastaan kaikki, mitä tänään halusin sanoa.


Marinoidut munakoisot

3 isoa munakoisoa
suolaa
oliiviöljyä

1 dl oliiviöljyä
0,5–1 dl omenaviinietikkaa
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
3 rkl hunajaa
1 tl basilikaa
1 tl oreganoa

1. Leikkaa pestyt munakoisot pituussuunnassa mahdollisimman ohuiksi siivuiksi. Laita viipaleet keittiöpyyhkeen päälle ja ripottele päälle suolaa. Anna munakoisojen "itkeä" puolisen tuntia. Edit: nykyään en laiskuuksissani jaksa enää itkettää munakoisoja ollenkaan. Toimii aivan hyvin, ellei paremminkin, ilman itkijäisiä!
2. Kuivaa munakoisoviipaleet keittiöpyyhkeellä ja laita ne leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Pirskottele päälle oliiviöljyä.
3. Paahda munakoisoja uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia tai kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Tee marinadi sekoittamalla kaikki ainekset keskenään.
5. Laita munakoisoviipaleet kulhoon ja kaada marinadi päälle. Anna marinoitua vähintään pari tuntia, mielellään yön yli.

Ps. Vielä ehtii! Edellisessä postauksessa mainostetun keittokirjan viimeiseen painokseen on mahdollista tehdä varauksia 11.12. saakka. 

Kirjan hinta on 16,00 € + toimituskulut Postin hinnaston mukaan. Varauksia voi tehdä laittamalla sähköpostilla yhteystietonsa osoitteeseen potluckmail@gmail.com.

Keittiössä soi: Owen Pallett, Agnes Obel