Kakun ja kaikkien sanojen arvoinen - Potluck by one 2 vuotta

Tulin kirjoittamaan Potluck by one:n toista syntymäpäiväpostausta kahvilaan. Korvapuusti on syöty ja kolme kahvikuppia nyt juotu, enkä vieläkään tiedä, mitä haluaisin sanoa. Tiedän vain, että haluaisin sanoa paljon.

Miksi, miettii joku. Syntymäpäiväsankari kun ei ole oikeastaan kukaan tai mikään, joka onnitteluja kaipaisi. Tai ehkä edes ansaitsisi. Suhteessa koko blogosfääriin Potluck by one on vain pieni sokerista, kookoksesta ja sämpyläjauhoista koostuva hiukkasrykelmä. Sen kirjoittaja ei tunne Helsingin ravintoloita, omistaa kaksi leikkuuveistä, jotka ovat molemmat Ikeasta, ja ostaa välillä kaupan halvimpia nakkeja. Se on ruokablogi, jonka vuoden suosituin artikkeli käsitteli sitä, miten turhaa ruokabloggaaminen välillä on. Se on pikseleitä, koodinpätkiä ja tunteetonta dataa.

Ja silti leivoin sille kakun. Totta kai leivoin sille kakun.

Tein kakun samanlaisella rakkaudella kuin olisin tehnyt kenelle tahansa muulle, joka on lohduttanut hädän hetkellä, opettanut uutta ja auttanut pakenemaan arkea. Leivoin kakun ajatuksella ja kiitollisuudella, ja nyt haluaisin keksiä saatesanat, jotka kuvastaisivat tunteitani http://potluckbyone.blogspot.fi:ä kohtaan.

Tunteiluani selittää se, että kulunut vuosi oli elämäni raskain. Vaikeat ajat eivät ehkä välittynyt tänne blogiin - ja hyvä niin. Itse pystyn kuitenkin lukemaan merkintöjäni päiväkirjanomaisesti ja palauttamaan mieleeni, millaisissa tunnelmissa kutakin postausta kirjoitettiin. Muistan, miten itkin aamiaiskakun taikinaan (ei muuten mennyt siitä miksikään). Siihen aikaan aamut tuntuivat niin ankeilta, etteivät ne helpottuneet edes kakulla ja kyynelillä. Ja minä kun vannoin, ettei ole mitään, mitä ne eivät parantaisi. 

Viime vuonna vertasin blogiani omaan huoneeseen - turvalliseen paikkaan, jota saa sisustaa ja sotkea miten mieli tekee. Silloin en mitään muuta toivonutkaan, kuin nurkkaa, jonne piiloutua ja jossa pysyä. 
Mutta kuluneen vuoden aikana tämä pieni bloginpahaiseni on osoittautunut huoneen sijaan oveksi siitä suljetusta huoneesta ulos. Oven takaa on löytynyt vaikka ja mitä: mahtavia paikkoja ja makuja. Mahdollisuuksia. Sinisiä cocktaileja ja siistejä tyyppejä. Blogi on tarjonnut poispääsyn omasta arjesta, koulukiireistä, kirkuvasta kalenterista ja alle 30 neliön pölyisestä asunnosta. Toisaalta niiden pariin on ollut helpompi palata, kuin on välillä tullut käytyä tuulettumassa muualla - milloin kömpelösti kallistelemassa lasia viininmaistajaisissa, milloin vain etsimässä toskakakkureseptiä Nigellan nettisivuilta. 

Tämä blogi on ollut välillä jotain aivan muuta, kuin oikea elämäni. Juuri sen takia se on ollut keino saada myös se oikea elämä järjestykseen. 

Blogi on vienyt hienojen asioiden luo, enkä voi muuta kuin kiittää niistä. Vielä kiitollisempi olen kuitenkin ollut siitä, että ovesta on kuljettu toiseenkin suuntaan. Olen ollut äärimmäisen otettu joka kerta, kun joku on halunnut kurkistaa sieltä puolelta sisään. Tullut tykö ja jättänyt terveisiä. Lukijoiden kiinnostus ja kannustus on ollut ehdottomasti parasta, mitä olen blogini kautta saanut. 

Viime vuoden suosikkini oli belgialainen vohvelirauta. Innostuin siitä niin, että jossain vaiheessa paistoin kananmunatkin sillä. Halusin tehdä aiheesta postauksen, mutta kaverin mielestä se olisi ollut outoa.

Ja niin. Se kakku. Tein sen kyllä. Ajatuksella ja tunteella, kuten jo mainitsin. Tein sen siitä huolimatta, ettei minulla ole tulevan muuton takia asunnossani muita astioita kuin muutama lautanen, parit aterimet ja tyhjiä muovisia jogurttipurkkeja. Vaniljakastikkeenkin ajattelin vaahdottaa sauvasekoittimella, koska muuta vatkainta ei ollut. Kakun piti olla paitsi täynnä makua, myös täynnä vertauskuvia: suunnittelin kokoavani sen lasipurkkiin ja kirjoittavani siitä, miten aina ei tarvitse jaksaa pysyä kasassa ilman ulkopuolista tukea. Kakkupohjan tein yhdistämällä pakastamiani, pieleen menneitä leipomuksia - osoituksena siitä, että epäonnistumisista voi myöhemmin seurata jotain hyvää. Piti olla yleviä sukupolvien ketjuja mummini hillo-ohjeen myötä ja mitä kaikkea. 

Mutta sitten yllättäen kaikki ei taaskaan mennyt ihan niin kuin ruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa. Piti raastaa sitruunankuorta, mutta eihän minulla mitään raastinta enää ole. Käytin kuorimaveistä, kömpelöin ja verisin tuloksin. Sauvasekoittimeni ylikuumeni eikä vaniljakastike vaahtoutunut. Päätin sekoittaa joukkoon jogurttia, ja sain koko jutun juoksettumaan. Kokoamisvaiheessa purkkikakkuni kauniit yksittäiset kerrokset sekoittuivat yhdeksi punaruskeaksi massaksi. Katsoin juhlaherkkuani, joka näytti purkilliselta raakaa maksaa. Menin makaamaan sängylle ja harkitsin hermostumista. 

Mietin aforismia, joka tiivistäisi tilanteen, mutten keksinyt mitään.

Sitten päätin, että en edes yritä tiivistää tunteitani. Että en yritä pitää järjestyksessä asioita, joiden on parempi antaa mennä sekaisin. Että kirjoitan teille kaiken sen, mitä haluan sanoa. Koska internetistähän ei tila lopu. Eikä tästä kahvilasta, jossa edelleen istun, kahvi ja pulla. Eikä maailmasta kakut, joita leipoa; virheet, joista oppia tai hyvät kappaleet, joiden tahtiin keittiössä jammailla. 

Eikä varsinkaan minulta kiitollisuus, jota teitä kaikkia kohtaan tunnen.  Kiitos tästä vuodesta. Teidän takianne odotan jo seuraavaa.

(Olen silti laittanut amerikkalaisen esseistin R.W. Emersonin lausahduksen korvan taakse: "We dare not trust our wit for making our house pleasant to our friend, so we buy ice cream." Varsinkaan tämän vuodatuksen jälkeen en uskalla luottaa siihen, että pysyisitte kuuntelemassa juttujani ilman tarjoiluja. Jotta palaisitte vieraikseni jatkossakin, aion saada purkkikakun onnistumaan ja tarjoilla siitä teille jokaiselle ajatuslusikallisen.)

Keittiössä soi: Goldfrapp, Kaseva, Rhye, Erik Satie, France Gall, Muuan mies, The Swell Season, Rubik, Brandi Carlile, FKA twigs, Joose Keskitalo, Modern Talking, Pepe Willberg, Foster the People, Jean Sibelius, How To Dress Well, Elvis, Zee Avi, Charles Bradley, Drake, Blood Orange, The 1975, Björk.