Tapahtui New Yorkissa | Paprika-tofupasta

Kun olin 15-vuotias, matkustin New Yorkiin. Emme me, ei perheeni, vaan minä, yksin. Menin tapaamaan ystävääni, silloin 27-vuotiasta Jiniä, johon olin tutustunut puoli vuotta aikaisemmin pienessä Stendis-nimisessä kylässä Tanskassa. Koko tarina tanskalaisine pikkukaupunkineen ja Amerikan matkoineen on kieltämättä melko erikoinen, mutta sellaisiahan ystävyydet parhaimmillaan ovat. Erikoisia ja ainutlaatuisia.

Hieman erikoista tarinassa on tietysti myös se, että ylipäätään sain lähteä. Lupa heltisi kuitenkin niin helposti, ettei mieleeni tainnut aikoinaan edes juolahtaa, että kaikkien 9.-luokkalaisten vanhemmat eivät kenties olisi yhtä myötämielisiä. Äidilläni sattui kuitenkin olemaan kova luotto yläkertaan, eikä siksi mitään syytä pelätä minunkaan puolestani.  Juuri käydyistä rippileireistä huolimatta hengellisyys ei ollut 15-vuotiaiden keskuudessa sitä aivan cooleinta, mutta se vei minut loppujen lopuksi Manhattanille, mikä nyt puolestaan oli cooleinta koskaan ja missään.

Joten niin lähdin. Lensin. 12 tuntia myöhemmin, heti JFK:n tuloporteilla paljastui, että ystävälläni Jinillä ei sillä hetkellä ollut asuntoa. Ei se mitään. Seuraavassa lauseessa paljastui, että hänellä sen sijaan olisi koko tuleva viikko tiiviisti töitä. Ei sekään mitään. Yhdistelmä kuitenkin tarkoitti käytännössä sitä, että punkkasimme joka yö eri kaverin luona, ja että päivät kiersin yksin kaupunkia ruutupaperille piirretyn kartan avulla. Aamuisin söin muroja aina uuden pöydän ääressä, uusien ihmisten seurassa. Sen jälkeen pakkasin Marimekon olkalaukkuni ja suuntasin milloin Bronxista, milloin Brooklynistä kohti kaupungin keskustaa. Kävelin kaduilla niska kenossa, ostelin pinssejä ja kortteja, söin pitsaa. Väistelin keltaisia takseja, joskin hetken aikaa luulin silti jääneeni sellaisen alle ja päätyneeni paratiisiin, joka kuitenkin paljastuikin kaupaksi nimeltä Urban Outfitters. Vaikka termi selfie oli vielä tuntematon, otin sellaisia paljon. Kertakäyttökameralla, tietenkin.

Yhtenä iltana tapasin toisen Tanskassa saamani ystävän siskon ja tämän miesystävän, Suomi-fani Paulin, joka oli aikoinaan kouluvuosinaan ollut Klaukkalassa vaihdossa. Söimme Paulin kattohuoneistossa hapankorppuja, sisuja ja sipsejä, ja hän kysyi asioita kuten Do you go to lukio ja Is there a Hesburger where you live. Sitten hän esitteli ylpeänä olohuoneen seinälle kiinnitettyä Suomen karttaa ja näytti sieltä Klaukkalan, ja minä ajattelin, että on tämäkin, että pitää matkustaa toiselle puolelle maailmaa kuullakseen, että kotimaassa on sellainen paikkakunta kuin Klaukkala.

Viimeisenä iltanani New Yorkissa laitoimme Jinin kanssa ruokaa jonkun hänen ystävänsä ahtaassa keittokomerossa. Olohuoneen seinälle oli kiinnitetty polkupyörä, mikä oli mielestäni kovin kummallista. Eihän sellaista tehnyt Suomessa kukaan, paitsi että 10 vuoden päästä kaikki. Valmistimme paprikapastaa. Jin laittoi pannulle aivan järkyttävän määrän öljyä, mikä oli kuitenkin kuulemma vain puolet siitä, mitä hänen äitinsä laittaisi. Paprikoista tuli ihania, niin rapeita ja makeita, että en oikein vieläkään tajua, miten paprika voi muuttua sellaiseksi. Ehkä vain New Yorkissa voi. Öljyä tihkuvia paprikoita syödessämme Jin, 27, esitti saavansa sydänkohtauksen, mille minä, 15, nauroin niin että coca-colat tulivat nenästä, mille Jin nauroi niin, että Budweiser-oluet tulivat nenästä.

Sitten katsoimme Saksikäsi-Edwardin Jinin ystävän ystävän televisiosta ja nukahdimme sohvalle. Seuraavana päivänä heräsin, pakkasin jälleen Marimekon olkalaukkuni, kävelin lentokenttätaksiin ja matkustin takaisin Suomeen.

En ole ajatellut reissua pitkään, pitkään aikaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu erikoiselta, että se ylipäätään tapahtui. Suhteessa siihen, miten puuroksi muut matkamuistoni ovat menneet, muisto paprikapastasta on kuitenkin edelleen kovin kirkas. Havahduin siihen pari viikkoa sitten lähikaupan vihannesosastolla. Kuvittelin pannulla öljyssä ritisevät punaiset paprikasuikaleet. Kuolevaa esittävän Jinin, jota en ole sen koommin nähnyt. Kuulin oman nauruni ja Brooklynin katujen kaukaiset äänet.

Ostin paprikoita. Tein pastan. Katsoin Saksikäsi-Edwardin. Sitten ihan vähän, huvikseni vain, tutkin hieman lentoja.



Paprika-tofupasta

Marinoitu tofu:
250 g tofua
0,75 dl oliiviöljyä
2 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl hunajaa
1 tl suolaa
1-2 tl jauhettua paprikaa
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl rouhittua mustapippuria

3 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
3 isoa punaista paprikaa
1 tlk isoja valkoisia papuja
100 g pastaa
100 g tuorejuustoa
1,5 dl pastan keitinlientä

tuoretta basilikaa

1. Pilko tofu kuutioiksi. Sekoita kaikki marinadin ainekset keskenään ja lisää tofukuutiot sen joukkoon. Anna tofun marinoitua ainakin kolmisen tuntia, mielellään yön yli.
2. Keitä pasta runsaassa vedessä.
3. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Hienonna sipulit ja paista niitä hetken aikaa pannulla. Lisää viipaloidut paprikat ja hetken päästä valkopavut ja tofu. Paista, kunnes paprikoiden, papujen ja tofukuutioiden pinta on saanut hyvin väriä.
4. Lisää pannulle pasta, tuorejuusto ja 1,5 dl pastan keitinlientä. Sekoita tasaiseksi ja paista vielä hetki.
5. Tarkista maku ja koristele tuoreella basilikalla.

Keittiössä soi: Steve Rich, Petula Clark