Viikonloppuna olin keikalla. Seisoin kaukana lavasta, huonolla paikalla. Ihmistiheikön läpi en nähnyt lavalta muita kuin rumpalin. En tosin häntäkään kuin silloin tällöin, sillä hän kokovartaloheilui niin että katosi jatkuvasti kuvasta. Rumpali kallisteli ja kääntyili jakkarallaan, ravisteli päätään, kauhoi välillä tukkaa pois silmien edestä. Oli ja soitti täysillä.
Kun olin lapsi, ja vielä vähän vanhempanakin, sanotaan 15-vuotiaaksi asti, minut tunnetiin siitä, että kämmeneni olivat aina värikkäiden viivojen peitossa. Olin kova piirtämään, ja kun piirsin, unohdin rajat. En ajatellut sitä mihin paperi päättyi tai mistä käsi, pöytä tai pöytäliina alkoi. Seurasin tussista lähteviä viivoja niin keskittyneesti, että olin lopulta itsekin niiden peitossa.
Itse en kiinnittänyt värjääntyneisiin käsiini juurikaan huomiota. Muutaman vuoden takaisessa luokkakokouksessa kävi kuitenkin ilmi, että tahroista oli tullut tavaramerkkini; asia, jonka muut olivat laittaneet merkille ja josta minut edelleen muistettiin.
Katsoessani riehuvaa rumpalia, mietin käsiäni. Tai lähinnä niitä aikoja, kun ne olivat jatkuvasti raidalliset. Ja yhtäkkiä olin rumpalille ihan hirveän kateellinen. Minäkin haluan heilua noin, ajattelin. Haluan olla jostain niin innoissaan, että en meinaa tuolilla pysyä. Haluan taas tahraiset kädet, maalin tai taikinan tai hien takuttaman tukan. Haluan hengästyä ja väsyä ja silti haluta jatkaa. Haluan keskittyä niin että katoan, ja kadotessani löytää sen jonkin minkä äärellä olen juuri oikeassa paikassa.
En aio sanoa, että se jokin olisi sipulipiirakka. Niin hyvä kuin siitä tulikin, sen tekeminen ei täyttänyt tekemisen nälkääni. Mutta eilen, katsoessasi käsiäni taikinassa, jossain missä ne eivät ole olleet pitkään aikaan, tunsin jonkinlaista helpotusta. Hetkessä oli jotain samaa kuin ensimmäisessä pyöräilyssä talven jälkeen. Sitä aloittaa rauhallisesti, arastelee kuivuuttaan kitiseviä ketjuja ja varoo vielä mahdollisesti liukasta maata.
Salaa kuitenkin riemuitsee jo siitä, että ennen pitkää mennään taas lujaa.
Pohja:
2 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
0,5 tl suolaa
100 g voita
2-3 rkl vettä
3 valkosipulinkynttä
3 isoa punasipulia
20 cm:n pala purjoa
2 rkl voita
2 dl kermaviiliä
1 dl maitoa
3 kananmunaa
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl kuivattua rosmariinia
1 tl hunajaa
1 tl omenaviinietikkaa
1. Tee ensin pohja. Sekoita keskenään jauhot, suola ja pehmeä voi. Lisää vettä vähitellen ja sekoita taikinaa käsin, kunnes se pysyy kasassa.
2. Painele taikina voidellun piirakkavuoan (halkaisija n. 25 cm) pohjalle ja reunoille. Laita vuoka vartiksi kylmään. Pistele piirakkapohjaan haarukalla reikiä. Esipaista pohjaa 10 minuuttia.
3. Kuumenna paistinpannulla voita. Hienonna valkosipulit ja leikkaa purjo ja punasipulit renkaiksi. Lisää kasvikset pannulle ja anna niiden hautua kannen alla kunnes ne ovat pehmenneet.
4. Yhdistä kermaviili, kananmunat, mausteet, hunaja ja omenaviinietikka.
5. Levitä sipuli-purjotäyte esipaistetulle piirakkapohjalle. Kaada päälle kermaviiliseos.
6. Paista piirakkaa 200 asteessa noin 30 minuuttia.
Keittiössä soi: Fruit Bats, Graeme James, Mikko Joensuu
Ihana kirjoitus! Se muistutti mieleeni omat tussien ja maalien tahrimat lapsuus- ja nuoruuskäteni. Olin myös innokas piirtämään ja maalaamaan, eikä sitä maalia saanut kynisen alta millään pois ennen kuin uutta jo tuli tilalle. Olen myös kaivannut sitä flowta, jonka piirtäminen ja maalaaminen saivat aikaan. Käteni kaipaavat tekemistä. Uskon vakaasti siihen, että kädellisinä me ihmiset tarvitsemme tekemistä käsillemme. Lohduttaudun sillä, että ruoanlaitto on sekin käsityötä ja siten(kin) lisää hyvinvointia - sipulipiirakat kunniaan!
VastaaPoista