Piirakantekijästä poptähdeksi

Sadepäivän kunniaksi kirjoittelen tätä tekstiä kahvilasta. Oikeastaan sade ja tämä postauskin ovat toissijaisia. Tulin tänne lähinnä katselemaan ihmisiä ja ajattelemaan. 12-tuntiset junamatkat Rovaniemeltä kotiin opettivat sen, että ajattelu on parasta ajanvietettä. Ainakin heti Gleen ja karkinsyönnin jälkeen.

Ohikulkijoita katsellessa vierähtää helposti hyväkin tovi. Mietin keitä he ovat, mistä he tulevat ja minne menevät. Miksiköhän viereisen pöydän pariskunta mököttää toisilleen? Tulikohan tuo nainen oikeasti juuri Vuittonilta vai onko hän vain säästänyt kassin aikaisemmalta ostosreissulta ja ulkoiluttaa sitä nyt säännöllisesti? Niin minä ainakin tekisin. Hyvää musiikkia täällä kahvilassa. Kehtaanko kysyä myyjältä, mitä se on? Mitäs jos tämä biisi onkin joka klassikko, joka pitäisi tuntea? Teininä luulin Che Guevaraa bändiksi ja se tilanne, jossa asian oikea laita paljastui, nolottaa vieläkin. En taida kysyä.

Joskus ajatukseni karkaavat ihan kunnolla. Juuri nyt, tässä läppärin ja kahvikupin seurassa istuessani, mietin, miltä tuntuisi olla kirjailija. Kuppini takaa tekisin teräviä havaintoja ympäristöstäni ja kirjoittaisin sitten napakan rehellistä mutta silti lämminhenkistä tekstiä, josta lukijoiden on helppo tunnistaa itsensä. Nainen ja luksusvalhe, kirjakaupoissa jouluna. Santsikuppi ei maksa minulle mitään ja myyjä kysyy, miltä tuntuu olla Suomen ensimmäinen Pulitzer-palkittu. Hymyilen vaatimattomasti ja jätän ison tipin.

Älkää kuvitelko, että tämä on edes erityisen hurja ajatusleikki. Kenties joskus kirjoitan teille elämästäni Rihannana. Sen kuvitteleminen vaati jo sen verran luovaa hulluutta, että fiktio-kategorian Pulitzer ei ehkä olekaan kovinkaan kaukana.

Pointti tässä kirjoituksessa oli se, että

a) sain tekosyyn tulla pullakahveille.

b) jos ongelman, kuten harhakuvitelmiin vajoamisen, myöntää avoimesti, se ei olekaan ongelma.

c) Vuitton-nainen tilasi kahvilassa raparperipiirakkaa, mistä tuli mieleeni piirakka, jonka itse valmistin viime viikolla. Minulta ei kassalla kysytä muuta kuin S-etukorttia ja ainoaksi kirjallisuusalan palkinnokseni jää todennäköisesti jaettu 3. sija Suomi-Itävalta Yhdistyksen esseekilpailussa, mutta piirakanteossa tällä kertaa menestyin. Piirakka oli samaan aikaan rapea ja pehmeä, kirpeä ja makea. All in one, sanoisin. Mutta mitä muuta voi odottaa piirakalta, jonka Rihanna ja huippukirjailija ovat valmistaneet yhdessä?
 
Ps. Jos haluatte lukea oikeasti rehellistä, lämminhenkistä ja ennen kaikkea todella taidokasta tekstiä, suosittelen lämpimästi Erica Bauermaisterin Elämän lempeät maut -romaania. Kirja kertoo erilaisista ihmiskohtaloista ja haavoista, jotka rakkaus ruokaan parantaa. Kerronta on yksinkertaisesti herkullista.

Raparperipiirakka
alkuperäinen ohje täältä

5 dl vehnäjauhoja
2 tl sokeria
ripaus suolaa
180 g voita
8 tl kylmää vettä

500 g raparperia
1,5 dl sokeria
0,5 dl vettä
2 tl perunajauhoja
1 vaniljatanko
(1 kanamuna voiteluun)
sokeria pinnalle

1. Kuutioi kylmä voi. Sekoita keskenään piirakkapohjan kuivat aineet.
2. Nypi kuivat aineet voin joukkoon. Lisää vettä teelusikallinen kerrallaan, kunnes taikina pysyy kasassa. Painele taikinasta kiinteä pallo ja laita peitettynä kylmään ainakin tunniksi.
3. Leikkaa raparperit noin 10 cm pituisiksi pätkiksi.
4. Laita laakeaan kattilaan tai syvään paistinpannuun sokeri ja kylmään veteen sekoitettu perunajauho. Halkaise vaniljatanko ja kaavi siemenet kattilaan.
5. Lisää raparperit kattilaan ja anna seoksen kiehahtaa. Anna kiehua miedolla lämmöllä, kunnes raparperit ovat pehmenneet.
6. Kauli taikina levyksi ja asettele raparperit taikinan päälle haluamallasi tavalla. Käännä taikinan reunat raparperien päälle.
7. Voitele piirakan reunat kanamunalla ja ripottele päälle sokeria. Vaihtoehtoisesti voit voidella piirakan raparperien keittämisestä jääneellä sokeriliemellä, kun olet ottanut piirakan uunista.
8. Paista piirakkaa 220 asteessa noin 30 minuuttia.

Tarjoile tomusokerin ja kermavaahdon kanssa.

Keittiössä soi: Muistojen bulevardi