Soppa surullisille

Aika lailla tasan vuosi sitten minulla oli paha mieli ja särkevä hammas. Suutuspäissäni tein keittoa, otin siitä kuvan ja käytin sitä tekosyynä kirjoittaa mielipahastani tänne.

Historia toistaa itseään: minulla on taas kulhollinen keittoa, kovat hammaskivut ja jotain sydämellä. Tällä kertaa en tosin ole vihainen, vaan surullinen. Vuosi sitten pudistin vihaisena päätäni, mutta nyt annan sen vain painua. Vihassa on parhaimmillaan ponnekasta uhmaa, energiaa ja voimaa, mutta surussa sitä ei ole. Suru on käsien nostamista pystyyn, ajamista tien sivuun. Se on pysähtymistä ja pienentymistä.

Jos viha on pauhaavia rumpuja ja jyllääviä vaskisoittimia, niin suru on haikeita jousia. Ei ole melodiaa, ei rytmiä, ainoastaan pitkiä vetoja ja niistä jääviä viiltoja.

Paitsi silloin kun se on hiljaisuutta. Äänettömyyttä, joka lamauttaa muutkin aistit. Näköalattomuutta, kyvyttömyyttä nähdä eteenpäin. Sitä ei kuule, mitä muut sanovat, eikä näe, minne he osoittavat.

Sellaisessa surussa tippuu pyöreään yksinäisyyteen. Ajatukset kiertävät ympyrää. Ne tulevat ja menevät, palatakseen joko muuttumattomina tai entistä voimakkaimpina takaisin. Välillä vaikuttaa siltä, että niihin on saanut hiukan etäisyyttä, mutta ne ovatkin vain keränneet kierroksillaan vauhtia ja voimaa.

Eikä ympärillä tunnu olevan mitään, mihin tarttua ja minkä avulla kammeta itsenä ylös. On vain ajatusten ja tunteiden kehä. Se on pyöreä, liukas eikä siinä tosiaan ole kulman kulmaa, josta ottaa tukea noustakseen pystyyn.

Se on kolkko paikka, ja taidan olla siellä nyt.

Mutta silti - kaikesta kirjoittamastani ja musiikkiaiheisista metaforista huolimatta - ei hätää.

Koska kyllä tämä tästä. Olen yhtä yllättynyt omista tunteistani kuin ne lukijat, jotka ovat täällä ensimmäistä kertaa ja tulivat etsimään kakkureseptiä, ovat luultavasti tästä kirjoituksesta. Hei vain teille, ei tämä ihan aina tällaista ole. (Lukekaa vaikka tämä juttu.) Mutta niin kuin pieni kivi hiertää kivuliaasti kengässä, ja yksi hyttynen voi isossakin huoneessa inistessään viedä kaiken huomion, saattaa myös näennäisen pieni, superpallon kokoinen suru riittävästi vauhtia saatuaan iskeä yllättävän kovaa.

Kehä kolmosen ulkopuolella kasvaneena tiedän kuitenkin kokemuksesta, että vaikka siltä ei aina tunnu, tämän oman kehäni ulkopuolella on elämää. Ja onhan minulla tosiaan erinomaista keittoa, jota syödä ulospääsyä odotellessa. Ja sitä hetkeä varten Pharrel Williamsin Happy levylaatikossa päällimmäisenä.

Basilikalla ja vuohenjuustolla maustettu tomaatti-porkkanakeitto
3:lle

2 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 sipuli
2 porkkanaa
6 kypsää tomaattia
kourallinen tuoretta basilikaa
pieni kourallinen tuoretta oreganoa / reilu teelusikallinen kuivattua oreganoa
1 tl ruokokidesokeria
rouhittua mustapippuria
sormisuolaa
kuivattua rosmariinia
75 g vuohenjuustoa
(1 dl maitoa tai vettä)

1. Hienonna sipulit ja raasta porkkanat karkeaksi raasteeksi.  Kuumenna kattilassa oliiviöljyä ja kuullota sipuleita ja porkkanaraastetta hetken aikaa.
2. Leikkaa tomaatit kuutioiksi ja lisää kattilaan.
3. Revi basilika ja oregano pieneksi, ja lisää muiden mausteiden kanssa kattilaan. Anna keiton kiehua rauhallisesti noin vartin verran.
4. Viipaloi vuohenjuusto ja lisää keittoon. Soseuta.
5. Tarkista maku. Jos keitto tuntuu liian paksulta, lisää joukkoon maitoa tai kiehuvaa vettä. Sekoita tasaiseksi ja tarjoile tuoreen basilikan ja paahtoleivän kanssa.

Keittiössä soi: -