sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Yhtenä lauantaina | Makeat paahdetut parmesaani-ruusukaalit


Lauantaisin käyn torilla. Se on perinne. Lähestulkoon joka viikko laitan vähän kivemmat vaatteet, tukan hieman huolellisemmin ja kävelen mäkeä alas tutulle aukiolle. Ostan kukkia ja juon aamukahvit.

Niin tein myös eilen.

Aloitin viikonloppuni tuttuun tapaan käymällä läpi erilaisilla kukilla täytettyjä saaveja ja pohtimalla, mikä kimpuista olisi päivän tunnelmaan sopivin. Valintaan menee yleensä aikaa. Nostelen kukkia ämpäreistä, tuoksuttelen niitä, katson kauempaa ja vertailen vierekkäin. Tunne on tärkeä, koska tietoa minulla ei ole. Ostopäätöksestäni kerron sormea osoittamalla, sillä en tiedä kukkien nimiä. En oikeastaan tiedä muuta kuin sen, että minun hoidossani kukka kuin kukka kuolee sopivasti viikossa, minkä seurauksena voin taas seuraavana lauantaina ostaa uuden kimpun.

Kukkaostosten jälkeen juon aina korvapuustikahvit, yleensä samassa oranssissa teltassa tai sen edustalla. Eilenkin. Katselin ohikulkevia ihmisiä, heräävää Helsinkiä. Ratikat kolisivat, bussit sihisivät.

Tien toisella puolella oli kerjäävä vanha nainen. Hän istui maassa vilttiin kääriytyneenä, ikään kuin leiriytyneenä. Tavallaan hän näytti hyvin kiinteältä osalta maisemaa. Siltä, ettei hän ole menossa siitä minnekään.

Eikä hän valitettavasti olekaan. Naisen kerjäämiskulma, katu, ehkä kaupunkikin, saattaa vaihtua, mutta hänen tilanteensa todennäköisesti ei.

Olin nähnyt naisen jo tullessani torille, mutta nyt vasta katsoin häntä. Kaukaa, mutta kuitenkin.

Ohi kävellessäni nainen oli pyytänyt rahaa. En ollut antanut sitä, enkä tulisi antamaan. Siihen on monta hyväksi havaittua selitystä. Niillä pääsee melko pitkälle, kun hyvät syyt puuttuvat.

Kieltäytymistä helpotti se, että nainen pyysi nimenomaan rahaa. Asioihin on huomattavasti vaivattomampaa, jopa hyväksyttävää, suhtautua kylmästi, kun niihin liittää rahan. Rahaa pyytävälle ihmiselle ei ole ollenkaan niin vaikeaa vastata kieltävästi kuin ihmiselle, joka pyytää apua.

Vasta katsoessani naista turvallisesti kahvikupilliseni takaa saatoin myöntää, että hän oli oikeasti jälkimmäinen.

Minä olin kävellyt, ilman mitään ongelmaa, apua tarvitsevan ihmisen ohi. Tein niin mennäkseni ostamaan kukan, joka kuolee pian joka tapauksessa, niin kuin aikaisemmin suorastaan humoristisesti totesin. Ja kun niin tapahtuu, sillä ei ole mitään, ei yhtään mitään väliä. Parhaimmillaankin kukka on vain kaunis ja hyväntuoksuinen, toisin kuin ihminen, joka silloinkin, kun ei ole kaunis eikä tuoksu hyvältä vaan on järkyttävässä alennustilassa, on niin monta kertaa kukkaa kykenevämpi ja arvokkaampi, ettei vertaamisessa ole mitään järkeä. Toisin kuin ihminen, kukka ei tunne tai ajattele, se ei voi olla koditon tai onneton tai laiminlyöty, se ei itke eikä ano. Se ei tarvitse apua.

Ja silti minä valitsen sen, en ihmistä. Päätän käyttää rahani kuoleviin, en eläviin.

Eikä minua tuomitse siitä kukaan, koska selityksiähän on.

Myöhemmin ratikassa, kukka kainalossa, täysi kauppakassi jalkojeni juuressa, kaivan puhelimeni esille. Luen ensimmäistä kertaa Pariisista. Ihmisistä, jotka on kuolleet kahvikuppiensa ääreen. Täysin yllättäen, täysin syyttöminä. Miten tämä on mahdollista, kysytään kaikkialla. Miten kukkakauppojen, kahviloiden ja konserttisalien keskellä voi käydä näin?

Kun jokin romahtaa - iso rakennus tai turvallisuudentunne - siihen ei voi olla havahtumatta. Hidas rappeutuminen ei koskaan saa samanlaista huomiota.

Ranskan tapahtumat järkyttävät, totta kai. Minuakin. Suhdettani kadulla istuvaan kerjäläiseen pystyn pohtimaan etäisen filosofisesti, mutta reaktioni Pariisiin on suorastaan primitiivinen. On raivoa, pelkoa, hätää. Ei ole epäselvyyttä oikeasta ja väärästä, uhreista ja syyllisistä, hyvästä ja pahasta.

Tuomitsen, koska yhtäkään hyväksyttävää selitystä, syistä puhumattakaan, ei voi olla.

Jos iskun nostattamassa tummassa, uhkaavassa pilvessä voidaan nähdä minkäänlaista hopeareunusta, se on se, miten ihmiset alkavat puhua. Puhutaan välittämisestä ja toisiimme turvautumisesta. Siitä, miten hyvä voittaa pahan, rakkaus vihan.

Inhimillisyyttä peräänkuuluttavan puheen pauhatessa palaan ajatuksissani aamuun.

Rakkaus voittaa vihan - uskon todella niin - mutta miksei se voita välinpitämättömyyttä?
Pahantekijät päihitetään hyvyydellä, mutta miksi sitä hyvyyttä ei riitä niille, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa? Miksi lämpöpeitteitä ei anneta niille, joilla on koko ajan kylmä? Miksi on niin paljon helpompi auttaa yllättävän väkivallan kohteeksi joutunutta kuin koko elämänsä ajan laiminlyötyä?

En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kun jotain Pariisin kaltaista tapahtuu, pidän suuni yleensä kiinni. Kuuntelen kyllä, mitä muut puhuvat. Pohdin ja päivittelen pienemmissä porukoissa, mutta varon sanomasta mitään sen suurempaan ääneen. Osittain juuri siksi, että en tiedä mitä sanoa. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei sanota jo muualla. Ja ei siinä mitään - ongelmien ja onnettomuuksien edessä pitää saada olla myös sanaton.

Mutta en halua sanoa liikaa myöskään sen takia, että tiedän, että en tiedä. Puhetta ja pointteja on paljon, mutta en voi ymmärtää kuulemastani muuta kuin sen, minkä pystyn jotenkin sijoittamaan omaan kokemuspohjaani. Valtavan paljon jää sen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa kokonainen maailma, jota me täällä lännessä yritämme epätoivoisesti määrittää ja ymmärtää omien käsitteidemme ja käsitystemme kautta. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Kokonaiskuva jää pakostakin puutteelliseksi.

Jos tietäisit kaiken, ymmärtäisit kaiken. Jos ymmärtäisit kaiken, antaisit kaiken anteeksi.

Ymmärtäminen, anteeksi antamisesta puhumattakaan, on tällaisina hetkinä mahdoton ajatus. Se tuntuu suorastaan väärältä. Miksi pahalle pitäisi antaa piiruakaan periksi, yhtään ymmärrystä?

Pahalle ei pidäkään. Mutta mistä se paha kumpuaa? Ketkä sitä todella edustavat? Ketkä ovat pahantekijöitä, ketkä heidän uhrejaan? Liian suora puhe, liian nopeat johtopäätökset altistavat yleistyksille ja leimaamiselle. Viha saattaa lähteä leviämään väärään suuntaan

Tähän tekstiin, tähän kovin sekavaan, rönsyilevään tekstiin, mahtui minä, itähelsinkiläinen tori, kukkakimppu, kerjäläinen ja kansainvälinen kriisi. Ne kaikki mahtuivat myös yhteen lauantaiaamupäivään. Se kertoo jotain tästä maailmasta.

Tämän tekstin lopussa on myös vielä resepti. Ihan tarkoituksella. Isoista asioista on puhuttava myös pienissä keittiöissä, arjen keskellä. Kysymyksiä on kysyttävä silloinkin, kun vastauksia ei ole. Pitkänkään pohdinnan ei tarvitse aina tuottaa tulosta. Suuret menetykset eivät poista syytä olla onnellinen pienestä. Päinvastoin.


Makeat paahdetut parmesaani-ruusukaalit

n. 500 g ruusukaaleja
3 rkl oliiviöljyä
1 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl sormisuolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
3 rkl hunajaa
50 g parmesaania

1. Poista ruusukaalien kannat, halkaise ne ja laita uunivuokaan.
2. Yhdistä öljy, balsamiviinietikka, suola ja mustapippuri. Valuta mausteöljy ja hunaja ruusukaalien päälle. Raasta päälle parmesaania. Kääntele ruusukaaleja käsin, jotta ainekset sekoittuvat tasaisesti.
3. Paahda ruusukaaleja 200 asteessa noin puoli tuntia. Sekoita tarvittaessa puolessa välissä.

Keittiössä soi: Shake Shake Go

6 kommenttia:

  1. Tämän paremmin kirjoitettuna tästä aiheesta en ole mistään lukenut, kiitos Terhi! Pitää ottaa uusi kupillinen aamuteetä, että pala lähtee kurkusta.

    VastaaPoista
  2. Upea teksti! Todella viisaita sanoja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En tiedä viisaista sanoista, mutta kysymyksiä on senkin edestä, ja tyhmiä kysymyksiähän ei ole.

      Poista
  3. Vau, Terhi. Onnistuit jotenkin pukemaan sanoiksi sen sekamelskan mikä oman pääni sisällä on pyörinyt viimeiset päivät. Kiitos hienosta, hienosta tekstistä. Sulla toden totta on kirjoittamisen lahja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa ihana kuulla. Että jokin selkiintyi, tai tuntui tekstin myötä saavan muodon. Kiitos, että kerroit!

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa!