Jatkoa odotellessa | Jogurttibrowniet ilman voita

Vaihdoin vuodenvaihteessa tietokonetta. Vaihdon seurauksena tiedostoni ovat aivan missä sattuvat, milloin toisella, milloin toisella koneella; milloin jollain tikulla, kortilla tai pilvipalvelimella. Ainoat hetket, jolloin suurin pirtein tiedän, missä tiedostoni ovat, on silloin kun tarvitsen niitä. Silloin voin nimittäin olla varma, että ne ovat jossain missä minä en.

Tämän kissa ja hiiri -leikin seurauksena olen löytänyt myös paljon sellaisia tiedostoja, joiden olemassaoloa en muistanut enää ollenkaan. Välillä, etsimieni tiedostojen pysyessä piilossa, olen jäänyt lukemaan näitä vanhoja, jo unohdettuja.

Lukeminen on ollut sekä huvittavaa että hämmentävää. On paljon irrallisia tekstejä, joita en osaa enää yhdistää mihinkään.

Kuten vaikka tämä yksi. Alla oleva teksti on tietokoneen mukaan kirjoitettu muutama vuosi sitten. Muuta en muista - missä tai mitä varten se on kirjoitettu. Eniten vaivaa kuitenkin se, etten muista, miten tarinan oli tarkoitus jatkua. Jonkinlainen visio - tekstin ponnekkaasta tyylistä päätellen melko selkeäkin - minulla on varmasti ollut. Nyt se on kuitenkin kokonaan kadonnut.

Mikä erikoinen tilanne - kirjoittaa nyt itsensä mankumaan juonipaljastuksia.

Tekstin otsikko on Klaava. Älkää kysykö, mihin se viittaa.

Tehtäköön heti selväksi, että tarkoitukseni ei ole huijata teitä. Aion olla rehellinen, enkä aio valehdella. Haluan pelata avoimin kortein, kertoa kaiken sen, mikä ymmärtämisenne kannalta on oleellista. Tätä tarinaa ei kannattele mikään yliluonnollinen, mikään vilpillinen tai valheellinen. Sillä eihän taikatemppu, joka vaatii onnistuakseen sen, että katsojat sulkevat silmänsä, ole taikatemppu ollenkaan. Huijaus, joka perustuu toisen pakottamiseen, on halpamainen ja helppo. Toisen ihmisen saa melko vaivattomasti toimimaan halutulla tavalla, jos hänelle antaa vääriä lupauksia. Tai vielä parempaa, sen kun uhkaa aseella. 

Mutta toisen ohjailu niin, ettei hän tajua olevansa ohjailun kohde, sellainen on taidokasta. Jos taikuri saa katsojiensa huomion vaivihkaa kiinnitettyä johonkin muuhun, ja tekee heidät huomaamatta sokeiksi sille, mitä temppu oikeasti onnistuakseen vaatii, voidaan puhua nokkeluudesta, näppäryydestä, nerokkuudestakin.

On olennaista ymmärtää, että taikatemppuja tehtäessä on kaikkien edun mukaista, että katsojan huomio saadaan herpaantumaan. Yleisön heikkouksia on käytettävä hyväksi, jotta temput onnistuvat ja yleisö viihtyy. Taikuri ei tee niin itseään varten, vaan katsojan ja hänen kokemuksensa takia. Pyydän, että pidätte tämän mielessä. Taikuri tekee mitä tekee yleisönsä, ei itsensä, vuoksi.

Teille esitellään pian kaksi henkilöä: Anna ja Kasper. Kuten nimistä voimme päätellä, Anna on nainen ja Kasper on mies. Tulette lukemaan myös muista miehistä ja naisista, mutta tämän näytöksen tärkein naishahmo on Anna ja tärkein mieshahmo Kasper. Huomionne varastamiseksi tullaan heiluttelemaan punaisia silkkiliinoja ja väläyttelemään kirkkaita valoja: mainitsemaan muita nimiä, kuvailemaan paikkoja ja maisemia, kertomaan merkityksettömistä yksityiskohdista, mutta kaikki oleellinen – Anna ja Kasper – ovat näkyvillä koko ajan, mikäli vain katsotte tarkasti.

Jos Annaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi kuoleva. Niinhän me kaikki olemme, mutta tämän tarinan kannalta kuolevaisuus määrittää Annaa kaikista hänen piirteistään eniten. Jos Anna ei olisi kuolemassa, hän ei olisi tehnyt sitä mitä teki, eikä minulla olisi mitään, mistä kirjoittaa. Ilman Annan kuolemaa ei olisi myöskään viimeistä kolmea kuukautta, jotka rajaavat tämän tarinan. Jos Anna olisi aivan tavallinen terve nainen, kyseiset kolme kuukautta olisivat totta kai olleet ja menneet. Niitä ei olisi kuitenkaan tarvetta niputtaa yhdeksi ajanjaksoksi. Ne olisivat kuuluneet Annan elämän 200 tai 500 tai peräti 700 viimeisen kuukauden joukkoon, mutta ne tuskin olisivat koskaan nousseet siihen rooliin, mihin ne nyt nousivat osuessaan Annan elämän loppuun. 

Kasperille on vaikeampi valita yhtä kuvailevaa sanaa. Toisin kuin Annan, jota voidaan syyttää ja kiittää tämän tarinan alkuun saattamisesta, Kasperin osa on ottaa vastaan.  Kasper on erilainen tarinamme alussa kuin sen lopussa, eikä hänen elämänsä pääty tähän. Niin, ehkä Kasperin roolia kuvaakin parhaiten se, että hän jää jäljelle. Hän ajautuu tilanteesta seuraavaan, hän on katsoja, jota johdatellaan, eikä hänellä ole mitään mahdollisuutta ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun näytös on ohi, ja valot sammutetaan, Kasper joutuu lopulta nousemaan tuoliltaan ja jatkamaan elämäänsä. Annalle kaikki on tässä vaiheessa ohi, Kasperille ei.

Niin Anna ainakin tarkoitti. Kaiken minkä Anna teki, hän halusi olevan Kasperille hyväksi. Kasperin oli tarkoitus jatkaa matkaansa, yhtä tarinaa ja kokemusta rikkaampana. Mutta kun Kasper tajusi, mitä oli juuri kokenut, ja ennen kaikkea että se oli nyt ohi, hän ei pystynytkään jatkamaan. Luulen, että tiedätte tunteen. Jos olemme onnekkaita, saamme toisinaan kokea jotain niin vaikuttavaa, että vaikka se päättyy, emme pysty päästämään kokemastamme irti. Haluamme kokea saman uudelleen ja uudelleen, kelata nauhan alkuun, toistaa parhaita hetkiä, katsoa vielä kerran! Kieltäydymme irrottautumasta tunteesta. Kun viimein tajuamme, että jatkoa ei seuraa, emme tiedä mitä tehdä. Vaikka olisimme nauttineet olostamme suuresti, saatamme silti kaiken loputtua tulla tulokseen, että olisi ollut helpompaa, jos mitään ei olisi koskaan tapahtunut.  

Kaiken tämän, minkä olen teille kirjoittanut, olen kirjoittanut siksi, ettette päätyisi tuntemaan niin kuin Kasper. Ettette kokisi itseänne huijatuksi, hyväksikäytetyksi, tyhjyyteen tiputetuiksi, vaikka teille ei haluttu mitään pahaa. Päinvastoin! Katsettanne ohjailtiin, teitä harhautettiin ja tietämättömyydellänne leikittiin, mutta kaiken tarkoitus oli yllättää teidät, ilahduttaa teitä, saada teidät haukkomaan henkeänne, pudistelemaan ihmeissänne päätänne, toteamaan että elämä voi yllättää ja pohtimaan jälkikäteen, miten se kaikki tapahtuikaan.

Joten pyydän, muistakaa:

Taikuri ei tee mitään itsensä takia.


Mitä luulette? Miten tarina voisi jatkua?

Odottelen vastaustanne brownieiden äärellä. Niiden syntytarinan vielä muistan, ja kirjoitin sen teillekin talteen tuohon alle.

Jogurttibrowniet
9 kpl

100 g tummaa suklaata
2 rkl kookosöljyä
3 dl kreikkalaista jogurttia
1,5 dl sokeria
0,5 dl fariinisokeria
1,5 dl kaakaojauhetta
1,8 dl vehnäjauhoja
1 dl kookoshiutaleita
hieman jauhettua vaniljaa

kookosöljyä vuoan voiteluun

1. Sulata 60 g suklaata. Sekoita sulan suklaan joukkoon ensin kookosöljy, sitten jogurtti.
2. Yhdistä kuivat aineet suklaata lukuunottamatta keskenään ja sekoita ne jogurttiseoksen joukkoon. Sekoita tasaiseksi, mutta älä liikaa.
3. Kaada taikina voideltuun vuokaan. Pilko loput suklaasta ja ripottele palat taikinan päälle.
4. Paista brownieita 175 asteessa noin 25 minuuttia. Taikina on vielä melko löysää uunista otettaessa, mutta asettuu jäähtyessä.

Keittiössä soi: Young Galaxy