Mukavin | Sahrami-hunajaleipä

 
Hei! Huomenta! Sekä teille siellä että nurkan takana kurkkivalle helmikuulle. Nytkö se jo tulee?

Onpa täällä ollut hiljaista. Näenkö väärin, vai onko tuohon bannerin päälle ehtinyt kerääntyä pölykerros?

Hiljaista on kyllä ollut täällä toisella puolellakin. Päivisin on kuulunut lähinnä sivujen rapinaa, tietokoneitten hurinaa, silloin tällöin vaimeaa kuiskailua. Olen istunut kirjastossa ja kirjoittanut. Kirjoittanut, välillä purrut huulta ja pudistellut päätä, mutta sitten kirjoittanut taas. Juonut ympäristön ja vatsani kannalta aivan liian monta take away -kupillista kahvia joka päivä. Kasannut tyhjien kuppien viereen korkeita kirjapinoja. Syönyt yksipuolisia ja hätäisiä keittolounaita. Iltaisin lähinnä maannut sängyllä sanojen, puolikkaiden lauseiden ja ajatusten alkujen pyöriessä päässä. Seuraavana aamuna yrittänyt kutoa niistä valmista tekstiä.

Päivät ovat olleet pitkiä, lihakset jumissa - ja minä olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että jotain tapahtuu. Tuntuu, että jotain syntyy, jotain muutakin kuin gradu. Tällä hetkellä se tuntuu katalyytiltä paljon tärkeimmille teksteille.

Tänä viikonloppuna oli kuitenkin tauon paikka. Päätin jo alkuviikosta pitää lauantaina keittiöpäivän. Kokata ja sotkea oikein pitkän kaavan mukaan. Pyyhkiä sekä keittiöön että tänne blogiin kertyneet pölyt. Tehdä jotain mukavaa.

Tästä ravintola Sandron keittokirjasta löytyvästä leipäohjeesta ei mukava enää mukavammaksi tule. Kävin viime viikolla Sandrossa sanomassa heipat maailmalle lähtevälle ystävälle. Ikävää helpotti hepulisen hyvä ruoka. Lautasellani oli noin viittätoista testaamisen arvoista asiaan, mutta aloitetaan leivästä.

Ohje on kertakaikkisen hyvä ja helppo, lopputulos ah! Pelkästään leipien ulkonäkö ja reippaan keltainen väri ihastuttaa. Katsokaa nyt sitä! Aurinko lautasella.

Sen valoa viikkoihinne!

Sandron sahrami-hunajaleipä
2 isoa leipää
alkuperäinen ohje kirjasta The Sandro Cookbook

5 dl lämmintä vettä
1 pss (11 g) kuivahiivaa
3 rkl hunajaa
2 tl suolaa
0,5 g sahramia
8 - 11 dl vehnäjauhoja
2 rkl öljyä
seesaminsiemeniä
kurpitsansiemeniä tai auringonkukansiemeniä

1. Liota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää 2 rkl hunajaa, suola ja sahrami.
2. Lisää vehnäjauhoja vähitellen. Vaivaa taikinaa koneella noin viisi minuuttia, käsin hieman kauemmin.
3. Anna taikinan kohota kostean pyyhkeen alla 30 - 40 minuuttia tai kunnes taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi.
4. Kaada taikina jauhotetulle alustalle. Vaivaa taikinasta ilmakuplat ja muotoile siitä kaksi pyöreää leipää. Anna kohota vielä 10 minuuttia.
5. Paista leipiä uunin keskitasolla 180 asteessa 35 - 40 minuuttia.
6. Yhdistä öljy ja 1 rkl hunajaa. Sivele leivät seoksella ja ripottele päälle siemeniä. Paista leipiä vielä noin 20 minuuttia.
7. Anna leipien jäähtyä hetki ennen tarjoamista.

Keittiössä soi: Passion Pit, The National Parks

Suosikki | Rapea kookostofu ja kardemumma-maapähkinäkastike

Ulkona sataa jotain, mikä näyttää ihan kookoshiutaleilta. Se jokin sumentaa maiseman, tarttuu ripsiin, kuorruttaa huivin ja pipon. Taivaalta tippuvat hiutaleet ovat liikenteen ja etuhiusten kannalta raivostuttavia, mutta muuten kieltämättä aika ihania. Ne – vaikka ovat vain jääkiteitä ja ilmaa – tekevät kaupungista – joka on vain tiiltä ja metallia – valkoisen satumaan.

Kun olin pieni, parasta mitä tiesin, oli tuoda legokaupunkiin talvi ripottelemalla rakennusten päälle tomusokeria. Valkoinen pöly oli tavallisuudessaan yhtä taianomaista kuin nyt tuolla ulkona tupruttava lumi. Sokerin avulla kulmikkaasta, puna-sini-kelta-vihreästä palikkakaupungista tuli hetkeksi ihan toinen maailma.

Toinen lapsuuteni suosikkiasia uima-allas, joka ilmestyi olohuoneeseen kun sen lattialle levitettiin sininen viltti. Jälleen kerran uusi ihana todellisuus! Minä ja veljeni laitoimme uimapuvut päälle ja kellukkeet käsiin. Sitten, innosta hihkuen, menimme viltille sätkimään vierekkäin. Pyyhkeet odottivat sohvan reunalla, kun me raajojamme heilutellen selostimme mitä uima-altaassa teimme. Nyt minä sukellan, minä vähän kellun, minä tein veden alla kuperkeikan, näittekö, kyllä tein, ja kuperkeikkaa tehdessäni näin valaan, menkää vaikka itse katsomaan, vaikka en kyllä tiedä onko se enää siellä. Minä menen nyt saunaan. Tuleeko joku mukaan?

Sitten menimme hetkeksi istumaan vessaan, suihkukopin lattialle, ennen kun palasimme taas kankaiselle uima-altaallemme.

Ne kaksi leikkiä, ne kaksi todellisuutta, olivat suosikkini.

Nykyään yksi lempiasioitani on ruoanlaitto. Ehkä juuri siksi, että sekin tarjoaa kurkistusmahdollisuuksia niin monenlaisiin maailmoihin. Pieniä pakoja tästä todellisuudesta ja samaan aikaan keinoja kokea se uudella tavalla.

Kaikista tämän maailman ruoka-aineista suosikkini on kookos. Käsi sydämellä, toinen lipalla. Kookosta oli aikoinaan tämän blogin ensimmäisessä reseptissä ja sen jälkeen jo yli 30 muussakin. Sitä on tarjolla – jes! - tänäänkin, sillä kookos on myös yksi K-ruoan tammikuun raaka-aineista.

Ennen reseptiä pikaisesti vielä muista suosikeistani… Kai tiedätte, että te olette yksi niistä? Sinä, sinä ja sinä; te kaikki siellä toisissa keittiöissä. Näin uuden vuoden alussa tuntuu jotenkin tärkeältä todeta se jälleen kerran.

Ps. K-ruoka -lehti on uudistunut! Ihan uuden ilmeen saaneesta lehdestä voi monen hyvän reseptin välistä bongata myös tuttuja kasvoja.

Rapea kookostofu

2 pkt kiinteää tofua
2 rkl oliiviöljyä
2 rkl seesamiöljyä
2 rkl vettä tai omenamehua
2 rkl soijaa
1 rkl riisiviinietikkaa
1 tl hunajaa
0,5 tl sriracha-kastiketta

1 pss kookoshiutaleita

paistamiseen oliiviöljyä ja seesamiöljyä

1. Viipaloi tofu.
2. Sekoita kaikki marinadin ainekset keskenään. Tarkista maku.
3. Anna tofun marinoitua mielellään yön yli.
4. Levitä kookoshiutaleita laakealle lautaselle.
5. Kuumenna pannulla oliiviöljyä ja seesamiöljyä. Pyörittele tofuviipaleet kookoshiutaleissa ja paista, kunnes ne ovat saaneet kauniisti väriä. Tarjoile kardemumma-maapähkinäkastikkeen kanssa.

Kardemumma-maapähkinäkastike

1 dl maapähkinävoita
1 tl raastettua inkivääriä
1 hienonnettu valkosipulinkynsi
2 tl riisiviinietikkaa
1 rkl soijaa
1-2 tl hunajaa
0,5-1 tl sriracha-kastiketta
1 rkl rouhittua kardemummaa
puolikkaan limen mehu
2 dl kookosmaitoa

1. Laita kaikki kastikkeen ainekset kattilaan. Kuumenna kastiketta ja anna kiehua rauhallisesti noin kymmenen minuuttia. Tarkista maku.

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: Tom Odell, The Staves

Mahdollisuuksia mahdollisuuksille | Pienet leipälaivat

Lyhyesti, tärkeästi: hyvää sunnuntaita. Ensimmäinen kokonainen viikko tätä vuotta takana. Miltä se teistä tuntuu?

Täällä tunteet ovat toiveikkaat. On odottava olo. Sellainen, että jokin on ehkä loksahtamassa paikoilleen. Että tulossa on jotain hyvää, tai ainakin jotain uutta.

Aamulla selasin pyykkituvan varauskirjaa. Marginaaliin oli kirjoitettu runo:

Lehtikultaa

  silattu maa

Safiirin sineen

  talven taa

Omenankuulas

  sormenpää

Runo ilahdutti minua todella. Ei niinkään runona, vaan ajatuksena ja tekona. Tuntui hyvältä, että joku oli nähnyt sutatun kalenterin kulmassa tilaisuuden sanoa jotain kaunista. 

Elämä on täynnä mahdollisuuksia tehdä, nähdä ja kokea hyvää - myös tänä sunnuntaina. Altistakaa itsenne niille. Jo vaikka aamupalalla.

Pienet leipälaivat (Baked Egg Boats)
4:lle

4 sämpylää (kuivahtaneetkin käyvät)
4 isoa kananmunaa
1 kevätsipulin varsi
parmesaania
basilikaa
mustapippuria
suolaa
2 viipaloitua avokadoa

1. Leikkaa sämpylöiden kannet pois ja koverra hieman niiden sisusta.
2. Riko kananmunat varovaisesti sämpylöiden sisään.
3. Hienonna kevätsipuli ja raasta parmesaani.
4. Ripottele sämpylöiden päälle sipulia, parmesaania, basilikaa ja mustapippuria. Paista leipälaivoja 200 asteessa 15 - 20 minuuttia tai kunnes kananmunat ovat hyytyneet.
5. Viipaloi avokado ja ripottele viipaleiden päälle hieman suolaa ja pippuria. Tarjoile avokadot leipälaivojen kanssa.

Keittiössä soi: Ewert and the Two Dragons, The Hunts

Ei mitään ja kuitenkin kaikki | Potstickers - aasialaiset lihanyytit

Istun junassa. Nojaan päätäni kylmään ikkunalasiin ja katson ulos. Lasin takana avautuva maisema ei ole erityisen kiinnostava: se ei yllätä vaikka periaatteessa jatkuvasti muuttuukin. Näkymä on tuntematon ja kuitenkin niin tuttu. En ole koskaan aikaisemmin ollut täällä, matkustanut juuri tätä rataosuutta, mutta silti olen nähnyt kaikki nämä talot, takapihat, parkkipaikat ja penkereet vaikka kuinka monta kertaa ennenkin.

Liikumme samanlaisesta samanlaiseen. Asioita jää taakse, mutta mitään uutta ei tule eteen.

Sitten yhtäkkiä viereiselle raiteelle ilmestyy toinen juna. Se ajaa ohitsemme vastakkaiseen suuntaan. Molemmilla junilla on vauhtia miljoona, olemme rinnakkain vain muutaman sekunnin. Säpsähdän. Ikkunalaudalle liian luottavaisesti asetettu kahvikuppi kaatuu syliini. Huokoinen mekkokangas alkaa imeä mustaa nestettä innokkaasti. Voi ei. Nousen vaivalloisesti penkkien välissä seisomaan nähdäkseni, miten ison alueen kahvi onkaan tahrannut. Tumma läikkä kasvaa nopeasti. Jonkin ajan kuluttua tahra näyttää melkein jo asettuvan, mutta tarkemmin katsottuna sen reunat jatkavat liikkumista ja leviämistä edelleen.

Mikä sotku! Ja minkä takia: vain yhden yllättävän kohtaamisen. Junan ja kaikkien muiden matkustajien matka jatkuu niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä kuitenkin jään seisomaan paikalleni, sydän hakaten. Hetken kuluttua maltan istua alas, rauhoitun. Yritän ainakin. Sattuma vaivaa kuitenkin edelleen. Miten jostain vain muutaman sekunnin mittaisesta, suhteessa muuhun matkaan mitättömästä, voikin jäädä niin iso jälki.

Jos jotain vuonna 2015 opin, se on se, että mitättömilläkin hetkillä voi olla massiiviset seuraukset. Että merkittävyyden mitta ei ole ainakaan aika.

Jos näennäisesti pienen haavan jättää huomioimatta ja hoitamatta, se voi tulehduttaa kaiken.

Toisaalta sattumalta pudonneista siemenistä voi itää jotain, mitä ei koskaan itse olisi osannut kasvattaa. Miten ihanaa ja onnellista onkaan, että niin.

Sain jo pari kuukautta sitten Mikko Takalan ja Sami Rekolan Street Food -kirjan. En ole ehtinyt syventyä siihen kunnolla ennen kun nyt - ja miten kävikään. Jäin heti koukkuun ruokaan, jota en ole koskaan aikaisemmin tajunnut haluavani himoita. Viimeisen viikon aika olen syönyt joka päivä erilaisia aasialaisia nyyttejä - en nyt sitten tiedä yhtään, miksi näitä pitäisi virallisesti kutsua. "Dumpling" on tietysti kovin kätevä, yleispätevä nyyttisana, mutta sen suomennos "myky" kuulostaa lähinnä kasvaimelta. Joten ei puhuta ainakaan niistä.

Mutta vaikka emme olisi edes ihan varmoja, mistä ylipäätään on kyse, tunnustan ja varoitan, että oma versioni on siitäkin laiskanrohkea sovellus. Se kai onneksi taitaa vähän kuuluakin katuruokakulttuuriin – että otetaan vaikutteita vähän tuolta ja sieltä. Tätä terhimäistä versiota varten täytyy mm. ostaa kiinankaalin sijaan vahingossa tavallista valkokaalia ja unohtaa taikinasta hiiva.

Joskin senkin opin kuluneena vuonna, että mitäpä sitä turhia selittelemään. Jos jokin toimii, antaa sen vaan toimia. Että lupaa, nauruun, kyyneliin tai ruokien risteyttämiseen, ei tarvitse pyytää keneltäkään muulta kuin itseltään. Muistakaa tekin se. Hyvää, ihan parasta mahdollista, tätä vuotta!

Potstickers - aasialaiset lihanyytit
Street Food -kirjan bao- ja gyoza-ohjeita soveltaen

Taikina:
5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 rkl seesamiöljyä
2 dl vettä

Täyte:
400 g porsaan jauhelihaa
400 g valkokaalia (tai sitten ihan oikeaoppisesti 400 g kiinankaalia)
3 herkkusientä
1 punainen suippopaprika
2 valkosipulinkynttä
2 kevätsipulin vartta
1 rkl raastettua inkivääriä
1-2 rkl soijakastiketta
0,5 tl chilikastiketta
2 tl seesamiöljyä
1 tl maissitärkkelystä

seesamiöljyä ja oliiviöljyä paistamiseen

1. Nosta jauheliha huoneenlämpöön.
2. Sekoita vehnäjauho ja suola keskenään. Lisää seesamiöljy.
3. Sekoita taikinaa haarukalla tai käsin ja lisää vettä vähitellen, kunnes taikinasta muodostuu kiinteä, pehmeä pallo.
4. Peitä taikinakulho liinalla siksi aikaa, kun valmistat täytteen.
5. Hienonna herkkusienet, paprika, valkosipulinkynnet ja kevätsipulit. Mitä pienemmäksi jaksat ainekset pilkkoa, sen parempi.
6. Lisää inkivääri, soijakastike, chilikastike, seesamiöljy ja maissitärkkelys. Sekoita tasaiseksi.
7. Maista täytettä hieman ja tarkista maku. Lisää jauheliha.
8. Jaa taikina kahteen osaan. Pyöritä taikinasta tankoja ja jaa ne noin kymmeneen osaan.
9. Pyöritä palat palloiksi ja kauli ne ohuiksi ympyröiksi.
10. Laita täytettä ympyrän keskelle. Taita ympyrän reunat toisiaan vasten. Rypytä reunat.
11. Kuumenna syvällä pannulla oliivi- ja seesamiöljyä. Paista nyyttejä, kunnes ne ovat saaneet väriä kaikilta puolilta.
12. Kaada pannulle 2 dl kuumaa vettä ja laita kansi päälle. Anna nyyttien olla höyryssä noin viitisen minuuttia.

Kastike:
0,5 dl riisiviinietikkaa
2 rkl soijakastiketta
1 rkl seesamiöljyä
1 tl sokeria
hieman chilikastiketta
hieman currytahnaa
0,5 tl raastettua inkivääriä

1. Sekoita kaikki kastikkeen ainekset keskenään. Tarjoile nyyttien kanssa.


Keittiössä soi: Nils Frahm, The Apache Relay

Street Food -kirja saatu arvostelukappaleena.

Sulle, mulle, hälle, tolle | Herkkuja rauhalliseen jouluun

Meillä on ensi viikolla joulujuhla. Tiedän nyt jo, että tuoleja ei tule riittämään kaikille. Niitä täytyy hakea naapurista, ellemme sitten istu vuoroissa. Tai sylikkäin? Lautasia pitäisi olla tarpeeksi, varsinkin jos lautasen käsitettä vähän venytetään. Haarukoita ja veitsiä kyllä piisaa - niitä on tullut kirpputoreilta kerättyä vuosien aikana ihan häkellyttävä määrä - joskaan kahta samanlaista ei varmastikaan löydy. 

Pitkästä lankusta ja pukkijaloista kootun pöydän ajattelin peittää lakanoilla. Sitten nousta seisomaan varovaisesti sen päälle ja teipata kattoon jouluvalot. Laittaa säilykepurkkeihin tuikut ja tiskattuihin viinipulloihin torilta ostetut neilikat.

Pöytään istuva porukka on kirjava: ikähaarukkaakin on melkein neljäkymmentä vuotta. Pöytään tullaan erilaisista taustoista, erilaisia polkuja pitkin. Siinä se ihanuus onkin - että kaikesta huolimatta kaikki lopulta päätyvät juuri sen yhden ja saman pöydän ääreen. Kaikille on paikka. Ehkei tuolia, mutta paikka kuitenkin.

En ihan äkkiä keksi mitään ilahduttavampaa. Vaikka miettisin vähän kauemminkin, tuskinpa sittenkään. Olen pöytäseurueestani, kummallisesta ja siksi ainutlaatuisesta, kovin onnellinen. Siinä porukassa, eroistamme huolimatta, samaan pöytään mahtuminen on helppoa. 

Aina se ei kuitenkaan mene niin - jouluna varsinkaan. Silloin kokoontuu myös paljon sellaisia seurueita, joiden jakamana isokin pöytä tuntuu käyvän liian ahtaaksi liian pian. Ihan vieressäkin istuva ihminen voi tuntua kaukaiselta.

Eroja - jotka niin monesti tulee mieltäneeksi toisen puutteiksi tai virheiksi – on helppo löytää. Niihin on myös helppo jumiutua. Siksi jo viime vuonna kirjoitin siitä, miten joulun alla ei tulisi tehdä muistilistoja, vaan unohduslistoja: listoja asioista, jotka voi antaa anteeksi tai painaa villaisella, koska on joulu. Jotain hyvää, jotain yhteistäkin nimittäin varmasti löytyy, jos sitä vain on halua etsiä.

Mitä sitten voisi tarjota tukeakseen yhteisen sävelen löytymistä? Mitä kattaa pöytää, jonka äärellä istuu monessa mielessä erilaisia ihmisiä? Mikä maistuisi mahdollisimman monelle? 

Tein pari sympaattista esimerkkiherkkua, jotka ovat samaan aikaan tuttuja ja silti kivasti toisenlaisia, munattomia ja maidottomia. (Jos hunajan korvaa vaahterasiirapilla tai sokerilla, myös kokonaan vegaanisia.) Ennen kaikkea ne ovat äärimmäisen yksinkertaisia ja vaivattomia – täydellisiä keittiöihin, joihin on julistettu joulurauha. Lisää rauhaa edistäviä ehdotuksia löytyy K-ruoan Stressitön joulu –teemasivulta. Oikopolku-sivulle on koottu vinkkejä, miten saada enemmän vähemmällä. Suklaakuorrutteiden ja glitterin ystävänä, ekstrajuuston ottajana yleensä tuhahtelen sanonnalle less is more, mutta kun stressistä ja joulusta on kyse, se taitaa kerrankin pitää paikkansa.
 

Viikuna-vaniljapiiras (maidoton ja munaton)
9 isoa palaa, 16 pientä

1,2 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
3 dl vehnäjauhoja
0,5 tl kanelia
0,5 tl jauhettua kardemummaa
1 tl sitruunankuorta
1 vaniljatangon siemenet
ripaus suolaa
4 rkl omenasosetta
125 g voita
7 tuoretta viikunaa
3 rkl pähkinöitä (esim. hasselpähkinöitä)
2 rkl kaurahiutaleita

1 dl tomusokeria
1 rkl hunajaa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
1-2 rkl sitruunamehua

1. Sekoita keskenään sokeri, leivinjauhe, vehnäjauho, kaneli, kardemumma, sitruunankuori, vaniljatangon siemenet ja suola.
2. Kuutioi voi. Nypi se ja omenasose kuivien aineiden joukkoon, kunnes taikinasta tulee tahmean murumaista.
3. Viipaloi viikunat.
4. Ota noin desilitra taikinaa syrjään ja levitä loput leivinpaperille. Painele taikinasta noin 20 cm x 20 cm kokoinen neliö. Voit myös käyttää kaulinta.
5. Levitä viikunaviipaleet taikinalevylle.
6. Rouhi pähkinät. Sekoita pähkinärouhe ja kaurahiutaleet lopun taikinan joukkoon. Jos muru tuntuu liian kuivalta, lisää hieman omenasosetta.
7. Levitä rouhe viikunoiden päälle.
8. Paista piirakkaa 180 asteessa noin 25 minuuttia.
9. Sekoita keskenään tomusokeri, hunaja ja vanilja. Lisää sitruunamehua vähitellen, kunnes kuorrutteesta tulee sopivan notkeaa. Valuta kuorrutetta jäähtyneen piirakan päälle.

Sitruksinen hehkujuoma
2:lle

3 isoa appelsiinia
puolikkaan limen mehu
0,75 dl hyvää glögitiivistettä
peukalon kokoinen pala inkivääriä
1 tl hunajaa
2 kanelitankoa
1 halkaistu vaniljatanko
1 rkl kardemumman siemeniä / 1 tl jauhettua kardemummaa
1,5 dl vettä

1. Purista appelsiinien ja puolikkaan limen mehu.
2. Laita mehut kattilaan glögitiivisteen ja mausteiden kanssa. Jos haluat, voit pilkkoa inkivääriä hieman pienemmäksi. Anna juoman kiehua rauhallisesti noin 15 minuuttia. Maista juomaa - jos se on liian makeaa, lisää lopuksi tarvittava määrä kiehuvaa vettä.
3. Laita laseihin hedelmäviipaleita ja granaattiomenan siemeniä. Kaada päälle kuuma juoma ja nauti heti.

Kookospusut (maidoton, munaton, gluteeniton)
16 kpl

5 dl kookoshiutaleita
5 rkl kookosöljyä
2 rkl kookosmaitoa
0,5 tl jauhettua vaniljaa
4 rkl hunajaa
225 g maidotonta tummaa suklaata

1. Sekoita keskenään kookoshiutaleet, juokseva kookosöljy, kookosmaito, vanilja ja hunaja. Jos haluat, voit laittaa massan blenderiin ja ajaa sen tasaiseksi.
2. Pyöritä massasta palloja ja litistä niitä hieman. Laita pusut hetkeksi kovettumaan kylmään.
3. Sulata suklaa. Kasta kookospusut suklaaseen ja nosta ritilälle kuivumaan. Säilytä kookospusuja kylmässä.


Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: Bronze Radio Return, The National Parks

Tapahtui New Yorkissa | Paprika-tofupasta

Kun olin 15-vuotias, matkustin New Yorkiin. Emme me, ei perheeni, vaan minä, yksin. Menin tapaamaan ystävääni, silloin 27-vuotiasta Jiniä, johon olin tutustunut puoli vuotta aikaisemmin pienessä Stendis-nimisessä kylässä Tanskassa. Koko tarina tanskalaisine pikkukaupunkineen ja Amerikan matkoineen on kieltämättä melko erikoinen, mutta sellaisiahan ystävyydet parhaimmillaan ovat. Erikoisia ja ainutlaatuisia.

Hieman erikoista tarinassa on tietysti myös se, että ylipäätään sain lähteä. Lupa heltisi kuitenkin niin helposti, ettei mieleeni tainnut aikoinaan edes juolahtaa, että kaikkien 9.-luokkalaisten vanhemmat eivät kenties olisi yhtä myötämielisiä. Äidilläni sattui kuitenkin olemaan kova luotto yläkertaan, eikä siksi mitään syytä pelätä minunkaan puolestani.  Juuri käydyistä rippileireistä huolimatta hengellisyys ei ollut 15-vuotiaiden keskuudessa sitä aivan cooleinta, mutta se vei minut loppujen lopuksi Manhattanille, mikä nyt puolestaan oli cooleinta koskaan ja missään.

Joten niin lähdin. Lensin. 12 tuntia myöhemmin, heti JFK:n tuloporteilla paljastui, että ystävälläni Jinillä ei sillä hetkellä ollut asuntoa. Ei se mitään. Seuraavassa lauseessa paljastui, että hänellä sen sijaan olisi koko tuleva viikko tiiviisti töitä. Ei sekään mitään. Yhdistelmä kuitenkin tarkoitti käytännössä sitä, että punkkasimme joka yö eri kaverin luona, ja että päivät kiersin yksin kaupunkia ruutupaperille piirretyn kartan avulla. Aamuisin söin muroja aina uuden pöydän ääressä, uusien ihmisten seurassa. Sen jälkeen pakkasin Marimekon olkalaukkuni ja suuntasin milloin Bronxista, milloin Brooklynistä kohti kaupungin keskustaa. Kävelin kaduilla niska kenossa, ostelin pinssejä ja kortteja, söin pitsaa. Väistelin keltaisia takseja, joskin hetken aikaa luulin silti jääneeni sellaisen alle ja päätyneeni paratiisiin, joka kuitenkin paljastuikin kaupaksi nimeltä Urban Outfitters. Vaikka termi selfie oli vielä tuntematon, otin sellaisia paljon. Kertakäyttökameralla, tietenkin.

Yhtenä iltana tapasin toisen Tanskassa saamani ystävän siskon ja tämän miesystävän, Suomi-fani Paulin, joka oli aikoinaan kouluvuosinaan ollut Klaukkalassa vaihdossa. Söimme Paulin kattohuoneistossa hapankorppuja, sisuja ja sipsejä, ja hän kysyi asioita kuten Do you go to lukio ja Is there a Hesburger where you live. Sitten hän esitteli ylpeänä olohuoneen seinälle kiinnitettyä Suomen karttaa ja näytti sieltä Klaukkalan, ja minä ajattelin, että on tämäkin, että pitää matkustaa toiselle puolelle maailmaa kuullakseen, että kotimaassa on sellainen paikkakunta kuin Klaukkala.

Viimeisenä iltanani New Yorkissa laitoimme Jinin kanssa ruokaa jonkun hänen ystävänsä ahtaassa keittokomerossa. Olohuoneen seinälle oli kiinnitetty polkupyörä, mikä oli mielestäni kovin kummallista. Eihän sellaista tehnyt Suomessa kukaan, paitsi että 10 vuoden päästä kaikki. Valmistimme paprikapastaa. Jin laittoi pannulle aivan järkyttävän määrän öljyä, mikä oli kuitenkin kuulemma vain puolet siitä, mitä hänen äitinsä laittaisi. Paprikoista tuli ihania, niin rapeita ja makeita, että en oikein vieläkään tajua, miten paprika voi muuttua sellaiseksi. Ehkä vain New Yorkissa voi. Öljyä tihkuvia paprikoita syödessämme Jin, 27, esitti saavansa sydänkohtauksen, mille minä, 15, nauroin niin että coca-colat tulivat nenästä, mille Jin nauroi niin, että Budweiser-oluet tulivat nenästä.

Sitten katsoimme Saksikäsi-Edwardin Jinin ystävän ystävän televisiosta ja nukahdimme sohvalle. Seuraavana päivänä heräsin, pakkasin jälleen Marimekon olkalaukkuni, kävelin lentokenttätaksiin ja matkustin takaisin Suomeen.

En ole ajatellut reissua pitkään, pitkään aikaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu erikoiselta, että se ylipäätään tapahtui. Suhteessa siihen, miten puuroksi muut matkamuistoni ovat menneet, muisto paprikapastasta on kuitenkin edelleen kovin kirkas. Havahduin siihen pari viikkoa sitten lähikaupan vihannesosastolla. Kuvittelin pannulla öljyssä ritisevät punaiset paprikasuikaleet. Kuolevaa esittävän Jinin, jota en ole sen koommin nähnyt. Kuulin oman nauruni ja Brooklynin katujen kaukaiset äänet.

Ostin paprikoita. Tein pastan. Katsoin Saksikäsi-Edwardin. Sitten ihan vähän, huvikseni vain, tutkin hieman lentoja.



Paprika-tofupasta

Marinoitu tofu:
250 g tofua
0,75 dl oliiviöljyä
2 rkl balsamiviinietikkaa
1 rkl hunajaa
1 tl suolaa
1-2 tl jauhettua paprikaa
1 tl kuivattua basilikaa
0,5 tl rouhittua mustapippuria

3 rkl oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
3 isoa punaista paprikaa
1 tlk isoja valkoisia papuja
100 g pastaa
100 g tuorejuustoa
1,5 dl pastan keitinlientä

tuoretta basilikaa

1. Pilko tofu kuutioiksi. Sekoita kaikki marinadin ainekset keskenään ja lisää tofukuutiot sen joukkoon. Anna tofun marinoitua ainakin kolmisen tuntia, mielellään yön yli.
2. Keitä pasta runsaassa vedessä.
3. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Hienonna sipulit ja paista niitä hetken aikaa pannulla. Lisää viipaloidut paprikat ja hetken päästä valkopavut ja tofu. Paista, kunnes paprikoiden, papujen ja tofukuutioiden pinta on saanut hyvin väriä.
4. Lisää pannulle pasta, tuorejuusto ja 1,5 dl pastan keitinlientä. Sekoita tasaiseksi ja paista vielä hetki.
5. Tarkista maku ja koristele tuoreella basilikalla.

Keittiössä soi: Steve Rich, Petula Clark

Tule hyvä vuosi | Tilaa Potluck by one -seinäkalenteri

Eilen, pitkästä aikaa, nauroin niin, että pystyssä pysyäkseni minun oli otettava seinästä tukea. Viinilasi oli äkkiä laskettava lähimmälle tasolle turvaan, kun täysin kontrolloimaton nauru täytti henkitorveni ja pakotti taipumaan kaksin kerroin. Keuhkoihin ja kylkiluihin sattui, suljetuista silmistä valui kyyneliä. Omaa hepuliani säesti kahden ystävän hervottomuus, heidän yrityksensä haukkoa henkeä ja pysyä tuoleillaan.

Hapenpuutteesta huolimatta yksi ajatus oli kohtauksen keskellä kirkas. Ajattelin, että tämä hetki, tämä kivuliaan ihana ja ehdottoman aito hetki, on korvaamaton. Parasta, mitä voi olla.

Siinä hetkessä en suorittanut, saavuttanut tai tuottanut mitään. Hetki ei ollut kovan työn tulos, eikä siitä hyöytynyt meidän kolmen lisäksi kukaan muu. Se ei vienyt minua elämässäni eteepäin. Se oli vain yksi irrallinen, yllättävä hetki, jonka aikana tunsin itseni täysin huolettomaksi ja vapaaksi. Onnelliseksi.

Vuodenvaihteen lähestyessä, uuden alun häämöttäessä, minuun ja moniin iskee halu summata kuluneet kaksitoista kuukautta. Oliko vuosi 2015 hyvä? Miten hyvä? Kuuluuko se kelpoon keskikastiin vai peräti parhaimmistoon? Meillä on tarve tarkastella elämäämme jaksoittain ja pitää välikatsauksia.

Sen enempää erittelemättä voin sanoa, että minulle tämä vuosi on ollut raskas. Välillä liian. On ollut synkkyyttä, väsymystä ja myös rehellistä surua.

Mutta sitten oli myös se hetki toissapäivänä, jolloin meinasin kuolla nauruun omassa keittiössäni.

Vaikka monesti olen itsekin todennut toisin, suhteuttaminen ei aina kannata: eihän 10 minuutin mittainen naurukohtaus näytä miltään, kun se sijoitetaan 365 päivän mittaiselle aikajanalle.

Suurikin onni alkaa vaikuttaa mitättömältä, jos zoomaa tarpeeksi kauas. Voimakkainkin väriaine haalenee, kun sitä kaataa mereen.

Iloa ei ole tarkoitettu mehutiivisteen tavoin laimennettaviksi. Hyvien hetkien sekoitussuhde on yksi yhteen: ne on tarkoitettu nautittaviksi, ja myös muistettaviksi, juuri niin voimakkaina kuin ne ovat. Hyvä päivän arvo on 1, ei 1/365.

Viime vuoden tammikuussa pohdin, kuinka monta isoa ja pientä hyvää asiaa yhdessä vuodessa ehtiikään tapahtua. Ehkä enemmän, ehkä vähemmän kuin edeltävänä vuonna, mutta silti varmasti aika monta. Hetkistä iloitseminen on helpointa, jos niitä ei laske tai vertaile keskenään. 

Siksi toivon, että tuli vuoden 2016 kalentereihinne minkälaisia merkintöjä tahansa, niiden väliin mahtuisi myös yllättäviä iloja, pieniä onnellisia tuokioita, hymyjä ja nauruja. Tilanteita, joiden aikana voisitte olla kaikista menneistä ja tulevista hetkistä irrallaan, ja nauttia vain siitä, mitä juuri silloin on. Minulla on sellaisissa tilanteissa monesti kahvikuppi kädessä, jauhoa tukassa tai uuni päällä. Olen keittiössä usein onnellisimmillani, ja siksi Potluck by one:n kalenterin jokaisen sivun takana on resepti. Jos toisella puolella oleva kuukausi menee huonosti, sen voi myös kääntää piiloon: keskittyä 30 päivän sijaan yhteen hyvään hetkeen.

Kalenteri loppuunmyyty!
Kalenteria (koko 210 mm x 148 mm, metallikierteet) voi tilata 13 euron hintaan ( + postimaksu Postin hinnaston mukaan) laittamalla yhteys- ja osoitetietonsa sähköpostilla osoitteeseen potluckmail@gmail.com. Saat paluuviestinä tarkemmat maksuohjeet.

Keittiössä soi: The Pierces

Vahva suositus | Juomia Reilun kaupan kahvista

Luin joskus jostain, että suomen kielen kaunein lause on "aja hiljaa sillalla." 

Vastalause kauneimmalle lauseelle!

Kyllä ehdottomasti kauneinta, mitä suomeksi voi sanoa, on "keitetäänkö kahvit."

Vaikka olen pitkien aamupalojen puolestapuhuja, intohimoinen brunssaaja, lounaasta heti kello kymmenestä lähtien haaveilija ja muutenkin erittäin myötämielinen kaikkia mahdollisia aterioita kohtaan, on suosikkiateriani silti kahvitauko.

Kahvipausseissa on sitä samaa elvyttävää voimaa, mitä on kunnon itkuissa, kippurassa nauramisessa ja pitkissä yöunissa. Nyt varsinkin, arjen ollessa välillä aikamoista aikataulutetrista ja voimien usein sen seurauksena vaarallisen vähissä, taukojen merkitys on kasvanut valtavaksi.

(Tässä vaiheessa haluan todeta, että vaikka itse olen kahvi-ihmisiä henkeen ja kofeiinipitoiseen vereen, niin tämä blogi on tietysti syrjinnästä vapaa alue. Kaikki tätä tekstiä lukevat britit ja muut teeihmiset korvatkoon siis ajatuksissaan kahvin teellä. Symbolinen merkitys lienee molemmilla sama.)

Sanassa kahvitauko on kaksi yhtä olennaista osaa. Kahvi ja tauko. Ne ovat toistensa syy ja seuraus, yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Kiireessä juotu kahvikupillinen on todennäköisesti paitsi rinnuksilla, myös huomattavasti vähemmän voimaannuttava kuin sellainen, jonka juodakseen on malttanut hetkeksi pysähtyä. Ja mitä puolestaan olisi tauko ilman kahvia? Istumista? Eh.

Jotta homma toimii, kahvi tarvitsee tauon, ja tauko kahvin.

Ehkä ne, jotka ovat eri mieltä, ajelevat tauoillaan hiljaa silloilla.

Ei taukoa ilman kahvia - siitä en tingi. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kahvin pitäisi olla aina samanlaista. Tänään tarjolla olisi kolmea erilaista kahvipohjaista juomaa, jotka valmistuvat vähällä vaivalla vaatimattomassakin taukohuoneessa. Kaikissa juomissa on käytetty pohjana Pirkan uutta tummapaahtoista Reilun kaupan kahvia.

Reilu kauppa on toivottavasti jo ihan tuttu juttu: reilut tuotteet on valmistettu sekä ihmisen että ympäristön kannalta mahdollisimman kestävällä tavalla. Pirkan tumma uutuuskahvi tuotetaan pienillä perhetiloilla Hondurasissa, viljelijöitä ja koko yhteisöä tukien.

Vaikka olen kahvitaukojeni suhteen ehdoton, kahvihifistelijää minusta ei saa tekemälläkään. Kotona juon kuitenkin aina tummapaahtoista kahvia - hyvin runsaan maidon kera. Tummemmat paahdot sopivat hyvin maidolla pehmennettäviksi, ja kuten alla olevissa resepteissä, vähän pidemmällekin jalostettaviksi. Vahva - niin kuin kahvin kuuluu olla - suositus niille. Ja ylipäätään ihan kaikenlaisille rauhoittaville, reiluille kahvihetkille.

Jaavalainen kahvi
2:lle

3 dl vahvaa kuumaa kahvia
3 dl täysmaitoa
1 rkl ruokokidesokeria
1 rkl kaakaojauhetta
1 tl jauhettua kanelia

1. Kuumenna maito ja sekoita sen joukkoon kaakaojauhe, sokeri ja kaneli. Vaahdota seos.
2. Kaada kahvi kuppeihin ja sen päälle maitovaahto.

Vaniljainen chai-kahvi
2:lle

3 dl vahvaa kuumaa kahvia
2 tl kardemummaa
2 tl kanelia
0,5-1 tl jauhettua inkivääriä
0,5-1 tl jauhettua neilikkaa
2 dl vaniljalla maustettua soijajuomaa
1 tl hunajaa

1. Sekoita puolet mausteista jauhetun kahvin joukkoon. Keitä kahvi.
2. Yhdistä loput mausteet vaniljalla maustetun soijamaidon joukkoon. Kuumenna maito ja makeuta se halutessasi hunajalla. Vaahdota seos.
3. Kaada kahvi kuppeihin ja sen päälle vaniljavaahto. Ripottele päälle mausteita.

Ylityöläisen kahvikola
2:lle

2 dl kylmää vahvaa kahvia
puolikkaan appelsiinin puristettu mehu
2 dl kolajuomaa
(rommia)
jäitä

1. Sekoita kylmä kahvi ja appelsiinimehu laseissa. Lisää jäitä ja kaada päälle kola (sekä tarvittava määrä rommia).


Ps. Ensi viikolla jo! Joulukuu nimittäin. Käsittämätöntä. Ja tavallaan aika ihanaa. Tekisikö mieli jo vähän fiilistellä joulua? Tai peräti suunnitella uuden vuoden juhlia? Jos yhtään siltä tuntuu, anna palaa!

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: Daniel Gidlund

Kylmästä lämpimään | Maidoton ja munaton kardemumma-kookospannukakku

Tänään herätessäni maailma tuntui kylmältä. Ei siksi, että se oikeasti olikin - laskihan elohopea viikonlopun aikana Helsingissäkin ensimmäisiä kertoja pakkasen puolelle. Palelsi jotenkin ihan yleisellä tasolla. Ajattelin tulevaa viikkoa, eikä se suoraan sanoen tuntunut kovin kutsuvalta. Peiton alla oli vielä lämmin, mutta olo oli kolkko. Pakkanen saa sormet ja varpaat palelemaan, mutta sydäntä painoi toisenlainen kylmyys.

Siksi haluan tänään toivottaa teille kaikkea mahdollista lämpöistä. Halauksia, lapasia, lempeitä ajatuksia. Kuumaa kahvia, hyöryävää teetä, kenties jo glögiäkin. Laittakaa patterit kovemmalle ja uuni päälle, ystävälle viesti ja hartioille viltti. Kyllä hyvien asioiden johtama lämpö yltää jossain vaiheessa rintalastankin alle.

Maidoton ja munaton kardemumma-kookospannukakku

2 tlk kookosmaitoa
2 dl vettä
1 dl hunajaa
2 dl ohrajauhoja
5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl jauhettua kardemummaa
0,5 tl suolaa

2 rkl maidotonta margariinia

1. Kaada kookosmaidot kulhoon. Huuhtele tölkit 2 dl:llä vettä ja kaada myös huuhteluvesi kulhoon.
2. Sekoita kookosmaidon joukkoon muut aineet ja sekoita taikina tasaiseksi.
3. Lämmitä uuni 200 asteiseksi. Laita puhtaalle uunipellille margariinia ja pelti uuniin siksi aikaa, että margarini sulaa.
4. Kaada taikina pellille. Paista pannukakkua 200 asteessa noin 40 minuuttia. Anna pannukakun jäähtyä uunista ottamisen jälkeen hetken aikaa, jotta se jähmettyy kunnolla.

Keittiössä soi: Ryan Adams, Libby Kash

Yhtenä lauantaina | Makeat paahdetut parmesaani-ruusukaalit

Lauantaisin käyn torilla. Se on perinne. Lähestulkoon joka viikko laitan vähän kivemmat vaatteet, tukan hieman huolellisemmin ja kävelen mäkeä alas tutulle aukiolle. Ostan kukkia ja juon aamukahvit.

Niin tein myös eilen.

Aloitin viikonloppuni tuttuun tapaan käymällä läpi erilaisilla kukilla täytettyjä saaveja ja pohtimalla, mikä kimpuista olisi päivän tunnelmaan sopivin. Valintaan menee yleensä aikaa. Nostelen kukkia ämpäreistä, tuoksuttelen niitä, katson kauempaa ja vertailen vierekkäin. Tunne on tärkeä, koska tietoa minulla ei ole. Ostopäätöksestäni kerron sormea osoittamalla, sillä en tiedä kukkien nimiä. En oikeastaan tiedä muuta kuin sen, että minun hoidossani kukka kuin kukka kuolee sopivasti viikossa, minkä seurauksena voin taas seuraavana lauantaina ostaa uuden kimpun.

Kukkaostosten jälkeen juon aina korvapuustikahvit, yleensä samassa oranssissa teltassa tai sen edustalla. Eilenkin. Katselin ohikulkevia ihmisiä, heräävää Helsinkiä. Ratikat kolisivat, bussit sihisivät.

Tien toisella puolella oli kerjäävä vanha nainen. Hän istui maassa vilttiin kääriytyneenä, ikään kuin leiriytyneenä. Tavallaan hän näytti hyvin kiinteältä osalta maisemaa. Siltä, ettei hän ole menossa siitä minnekään.

Eikä hän valitettavasti olekaan. Naisen kerjäämiskulma, katu, ehkä kaupunkikin, saattaa vaihtua, mutta hänen tilanteensa todennäköisesti ei.

Olin nähnyt naisen jo tullessani torille, mutta nyt vasta katsoin häntä. Kaukaa, mutta kuitenkin.

Ohi kävellessäni nainen oli pyytänyt rahaa. En ollut antanut sitä, enkä tulisi antamaan. Siihen on monta hyväksi havaittua selitystä. Niillä pääsee melko pitkälle, kun hyvät syyt puuttuvat.

Kieltäytymistä helpotti se, että nainen pyysi nimenomaan rahaa. Asioihin on huomattavasti vaivattomampaa, jopa hyväksyttävää, suhtautua kylmästi, kun niihin liittää rahan. Rahaa pyytävälle ihmiselle ei ole ollenkaan niin vaikeaa vastata kieltävästi kuin ihmiselle, joka pyytää apua.

Vasta katsoessani naista turvallisesti kahvikupilliseni takaa saatoin myöntää, että hän oli oikeasti jälkimmäinen.

Minä olin kävellyt, ilman mitään ongelmaa, apua tarvitsevan ihmisen ohi. Tein niin mennäkseni ostamaan kukan, joka kuolee pian joka tapauksessa, niin kuin aikaisemmin suorastaan humoristisesti totesin. Ja kun niin tapahtuu, sillä ei ole mitään, ei yhtään mitään väliä. Parhaimmillaankin kukka on vain kaunis ja hyväntuoksuinen, toisin kuin ihminen, joka silloinkin, kun ei ole kaunis eikä tuoksu hyvältä vaan on järkyttävässä alennustilassa, on niin monta kertaa kukkaa kykenevämpi ja arvokkaampi, ettei vertaamisessa ole mitään järkeä. Toisin kuin ihminen, kukka ei tunne tai ajattele, se ei voi olla koditon tai onneton tai laiminlyöty, se ei itke eikä ano. Se ei tarvitse apua.

Ja silti minä valitsen sen, en ihmistä. Päätän käyttää rahani kuoleviin, en eläviin.

Eikä minua tuomitse siitä kukaan, koska selityksiähän on.

Myöhemmin ratikassa, kukka kainalossa, täysi kauppakassi jalkojeni juuressa, kaivan puhelimeni esille. Luen ensimmäistä kertaa Pariisista. Ihmisistä, jotka on kuolleet kahvikuppiensa ääreen. Täysin yllättäen, täysin syyttöminä. Miten tämä on mahdollista, kysytään kaikkialla. Miten kukkakauppojen, kahviloiden ja konserttisalien keskellä voi käydä näin?

Kun jokin romahtaa - iso rakennus tai turvallisuudentunne - siihen ei voi olla havahtumatta. Hidas rappeutuminen ei koskaan saa samanlaista huomiota.

Ranskan tapahtumat järkyttävät, totta kai. Minuakin. Suhdettani kadulla istuvaan kerjäläiseen pystyn pohtimaan etäisen filosofisesti, mutta reaktioni Pariisiin on suorastaan primitiivinen. On raivoa, pelkoa, hätää. Ei ole epäselvyyttä oikeasta ja väärästä, uhreista ja syyllisistä, hyvästä ja pahasta.

Tuomitsen, koska yhtäkään hyväksyttävää selitystä, syistä puhumattakaan, ei voi olla.

Jos iskun nostattamassa tummassa, uhkaavassa pilvessä voidaan nähdä minkäänlaista hopeareunusta, se on se, miten ihmiset alkavat puhua. Puhutaan välittämisestä ja toisiimme turvautumisesta. Siitä, miten hyvä voittaa pahan, rakkaus vihan.

Inhimillisyyttä peräänkuuluttavan puheen pauhatessa palaan ajatuksissani aamuun.

Rakkaus voittaa vihan - uskon todella niin - mutta miksei se voita välinpitämättömyyttä?
Pahantekijät päihitetään hyvyydellä, mutta miksi sitä hyvyyttä ei riitä niille, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa? Miksi lämpöpeitteitä ei anneta niille, joilla on koko ajan kylmä? Miksi on niin paljon helpompi auttaa yllättävän väkivallan kohteeksi joutunutta kuin koko elämänsä ajan laiminlyötyä?

En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kun jotain Pariisin kaltaista tapahtuu, pidän suuni yleensä kiinni. Kuuntelen kyllä, mitä muut puhuvat. Pohdin ja päivittelen pienemmissä porukoissa, mutta varon sanomasta mitään sen suurempaan ääneen. Osittain juuri siksi, että en tiedä mitä sanoa. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei sanota jo muualla. Ja ei siinä mitään - ongelmien ja onnettomuuksien edessä pitää saada olla myös sanaton.

Mutta en halua sanoa liikaa myöskään sen takia, että tiedän, että en tiedä. Puhetta ja pointteja on paljon, mutta en voi ymmärtää kuulemastani muuta kuin sen, minkä pystyn jotenkin sijoittamaan omaan kokemuspohjaani. Valtavan paljon jää sen ulkopuolelle. Tässä tapauksessa kokonainen maailma, jota me täällä lännessä yritämme epätoivoisesti määrittää ja ymmärtää omien käsitteidemme ja käsitystemme kautta. Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Kokonaiskuva jää pakostakin puutteelliseksi.

Jos tietäisit kaiken, ymmärtäisit kaiken. Jos ymmärtäisit kaiken, antaisit kaiken anteeksi.

Ymmärtäminen, anteeksi antamisesta puhumattakaan, on tällaisina hetkinä mahdoton ajatus. Se tuntuu suorastaan väärältä. Miksi pahalle pitäisi antaa piiruakaan periksi, yhtään ymmärrystä?

Pahalle ei pidäkään. Mutta mistä se paha kumpuaa? Ketkä sitä todella edustavat? Ketkä ovat pahantekijöitä, ketkä heidän uhrejaan? Liian suora puhe, liian nopeat johtopäätökset altistavat yleistyksille ja leimaamiselle. Viha saattaa lähteä leviämään väärään suuntaan

Tähän tekstiin, tähän kovin sekavaan, rönsyilevään tekstiin, mahtui minä, itähelsinkiläinen tori, kukkakimppu, kerjäläinen ja kansainvälinen kriisi. Ne kaikki mahtuivat myös yhteen lauantaiaamupäivään. Se kertoo jotain tästä maailmasta.

Tämän tekstin lopussa on myös vielä resepti. Ihan tarkoituksella. Isoista asioista on puhuttava myös pienissä keittiöissä, arjen keskellä. Kysymyksiä on kysyttävä silloinkin, kun vastauksia ei ole. Pitkänkään pohdinnan ei tarvitse aina tuottaa tulosta. Suuret menetykset eivät poista syytä olla onnellinen pienestä. Päinvastoin.

Makeat paahdetut parmesaani-ruusukaalit

n. 500 g ruusukaaleja

3 rkl oliiviöljyä

1 rkl balsamiviinietikkaa

1 rkl sormisuolaa

1 tl rouhittua mustapippuria

3 rkl hunajaa

50 g parmesaania

1. Poista ruusukaalien kannat, halkaise ne ja laita uunivuokaan.

2. Yhdistä öljy, balsamiviinietikka, suola ja mustapippuri. Valuta mausteöljy ja hunaja ruusukaalien päälle. Raasta päälle parmesaania. Kääntele ruusukaaleja käsin, jotta ainekset sekoittuvat tasaisesti.

3. Paahda ruusukaaleja 200 asteessa noin puoli tuntia. Sekoita tarvittaessa puolessa välissä.

Keittiössä soi: Shake Shake Go